Värisokean yhteiskunnan viimeinen mahdollisuus – eli miksi kansallismielinen ei voi sivuuttaa rotukysymystä

MARKO HAMILO

–

Olin kutsuttu Sarastuksen ja FM Monokulttuurin järjestämään kansainväliseen Awakening -seminaariin puhujaksi. Valitettavasti joudun perumaan osallistumiseni, osin aikataulullisista paineista, osin henkilökohtaiseen ja kollektiiviseen maineenhallintaan liittyvistä syistä.

Kun sain kutsun tilaisuuteen, jonka nimekkäimpänä puhujana mainittiin American Reneissance -verkkolehden perustaja Jared Taylor, mietin hetken, minkälaisen viestin annan pelkästään osallistumalla samaan konferenssiin. Taylor on niin sanotun valkoisen ylivallan (white supremacy) edustajan maineessa. Ajattelin kutsun hyväksyessäni, että mitäpä tuosta; minun sananvapauttani ei oltu tilaisuuden järjestäjien toimesta rajoitettu mitenkään. Puhun mitä puhun, mahdollisesti jopa kritisoin Tayloria suoraan. Arvioikoot rasismikortin pelaajat puhettani eikä sitä, keitä muita yhteiskunnallisia ajattelijoita samassa tilaisuudessa esiintyy.

Näin yksinkertaista viestintä ei tänä pöyristymisien ja erilaisilla stigmoilla leimaamisien aikana kuitenkaan ole. Se, että tilaisuutta on mainostettu minun nimelläni ja naamallani, on ollut omiaan leimaamaan sekä minua henkilökohtaisesti, että toimeksiantajiani freelancer-toimittajana. Muinaisina aikoina erilaisiin tilaisuuksiin sai toimittajakin aina tulla puhumaan omana itsenään, todeten puheenvuoronsa alussa, ettei edusta työnantajaansa vaan esittää vain omia mielipiteitään, mutta nykyään näyttää freelancer-toimittajakin edustavan suurinta asiakastaan, halusi tai ei.

Awakening-tilaisuuden mainonta on jo herättänyt kyseenalaista julkisuutta, jossa kansallismielinen liike on ikään kuin ennakoinut omien vastustajiensa reaktioita: Taylorhan pilaa meidän kaikkien ei-rasististen maahanmuuttokriittisten maineen!

Olen periaatteessa sitä mieltä, että ketään julkista toimijaa ei tulisi tuomita sillä perusteella, millaisissa asiayhteyksissä toimija esiintyy. Puolustin perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosta, kun hänet vastoin tosiasioita yritettiin yhdistää uusnatseihin yhden valokuvan perusteella. Valokuvassa sattui olemaan Pohjoismaisen vastarintaliikkeen edustajia. Immonen ei tunnistanut PVL:n edustajia – koska hänellä ei ollut siihen liikkeeseen mitään kontakteja – eikä siksi ymmärtänyt jättää kuvaa julkaisematta sosiaalisessa mediassa. Yhteiskuva kuitenkin oli kuin syöttö suoraan vastustajan lapaan: se pakotti Immosen selittelijän rooliin.

Samalla tavalla nyt näyttää siltä, että esiintymiseni kansallismielisessä tilaisuudessa, jossa puhuu myös rodun merkitystä korostavia, kansainvälisesti nimekkäitä puhujia, olisi omiaan yhdistämään minut ja minuun assosioituvat tahot sellaisiin mielipiteisiin, joita en itse kannata, ja joita saattaisin jopa itse tilaisuudessa avoimesti kritisoida.

Tässä guilt by association -logiikassa ei tietenkään ole mitään järkeä, ja ymmärrän hyvin senkin argumentin, että vastapuolen säännöillä ei pidä pelata. Omaa sananvapauttaan ei koskaan pidä itse rajoittaa, koska juuri siihenhän vastapuoli lokakampanjoillaan pyrkii. Monikultturistit ja niin sanotut arvoliberaalit pyrkivät nöyryyttämään kansallismielisiä ja arvokonservatiivisia toimijoita vaatimalla anteeksipyyntöjä ja irtisanoutumisia.

Keino on vanha tuttu. Ben Zyskowicz kertoo Arto Luukkasen Dosentti-ohjelmassa, kuinka äärivasemmisto 1970-luvulla onnistui eristämään kokoomuksen yhteiskunnallisesta päätöksenteosta hyödyntämällä laajempaa “yleisdemokraattista” koalitiota, joka lopulta onnistui hajottamaan kokoomuksen sisältäpäin. Kokoomuksen nuorten liitto taipui Ilkka Kanervan johdolla suomettuneisuuden tielle. Leimakirves oli tietysti hieman toinen: silloin neuvostovastaisuus, nyt rasismi, mutta äärioikeistosta toki puhuttiin myös 40-50 vuotta sitten.

Toivon, ettei kansallismielinen liike ikinä sorru samaan virheeseen kuin 1970-luvun oikeisto. Se lakkasi puhumasta Neuvostoliiton ja muun itäblokin ihmisoikeusloukkauksista. Meidän ei ikinä tule vaieta islamilaisen maailman ihmisoikeusloukkauksista. Meidän ei tule lakata puolustamasta omaa kansaamme siinä pelossa, että joku tuomitsee sen rasismiksi. Ja kaikkein vastenmielisintä on sellainen opportunismi, jossa oman henkilökohtaisen edun – virkojen tai apurahojen – takia vaietaan asioista, joista ei ikinä pidä vaieta.

Päädyin siihen ratkaisuun, että perun osallistumiseni Awakening-tilaisuuteen, koska nimeni ja naamani tilaisuuden markkinoinnissa on antanut kansallismielisen liikkeen vastustajille tilaisuuden leimata kansallismielisiä tahoja tavalla, jota en hyväksy. En halua syöttää vastustajan lapaan.

Jared Taylor

Toisaalta haluan muistuttaa kansallismielisen liikkeen omille opportunisteille, että vastustajan pillin mukaan tanssiminen ei sekään ole toimiva viestintästrategia. Ajan mittaan se johtaisi itsesensuuriin. Viestinnässä on syytä miettiä varsinkin visuaalisesta aineistosta syntyviä mielikuvia, mutta mistään omalle aatteelle tärkeästä pointista ei pidä luopua, vaan niitä pointteja on sitten vain argumentoitava sitäkin paremmin.

Se, mitä olin ajatellut puhua Awakening-tilaisuudessa liittyy yllä käymääni pohdintaan. Jos minulta kysytään, mitä kansallismielisten liikkeiden eri maissa tulisi nyt pitää strategisena tavoitteenaan, on vastaus selvä: se on oman aatteemme valtavirtaistaminen. Meidän on löydettävä pääsy ulos marginaalista, johon vastapuoli osaa meidät valtamedian tuella kyllä eristää, vaikka se ei osaakaan argumenttejamme kumota.

Voi tietysti kysyä, onko valtavirtaistamispäämäärän kannalta mielekästä järjestää seminaareja, joiden pääpuhujat kuulostavat monen korvaan radikaaleilta, jopa “valkoiselta ylivallalta”. Minusta on kuitenkin hyvä käydä läpi ainakin omassa porukassa se pohdinta, voiko kansallismielinen aate tai maahanmuuttokriittinen poliittinen agenda olla ottamatta kantaa kysymykseen roduista.

Jos olen ymmärtänyt oikein, Jared Taylor ei katso valkoisen rodun edustavan älykkyyden tai muiden yhteiskunnan kannalta rakentavien henkisten piirteiden huippua: tässä kysymyksessä hän on ennemminkin “keltainen supremasisti” tai juutalaisten ylivallan kannattaja. Tiedetoimittajana on vaikea olla eri mieltä. Jos rotujen välisiä keskimääräisiä älykkyyseroja on olemassa – eikä ole juurikaan näyttöä siitä ettei niitä olisi olemassa –  huipulla ovat todellakin ashkenazi-juutalaiset sekä itäaasialaiset, eivät eurooppalaiset.

Wikipedian mukaan Taylor kuitenkin “valkoisena nationalistina” kannattaa jonkinlaista vapaaehtoista rotuerottelua eli segregaatiota.

Taylor also believes that there are racial differences in intelligence among the various ethno-racial groups across the world.[34] Taylor argues that Blacks are generally less intelligent than Hispanics, while Hispanics are generally less intelligent than whites, and whites are generally less intelligent than East Asians: ”I think Asians are objectively superior to Whites by just about any measure that you can come up with in terms of what are the ingredients for a successful society. This doesn’t mean that I want America to become Asian. I think every people has a right to be itself, and this becomes clear whether we’re talking about Irian Jaya or Tibet, for that matter”.[35][36][34]

Taylor describes himself as an advocate for white interests.[37] He states that his journal, American Renaissance, was founded to provide such a voice for white interests, and argues that its work is analogous to other interest groups that advocate for ethnic or racial groups.[38] Writing in that journal in 2005, he stated, ”Blacks and whites are different. When blacks are left entirely to their own devices, Western civilization — any kind of civilization — disappears.

Monelle eurooppalaiselle maahanmuuttokriittiselle tämä on jo liikaa. Haluamme puolustautua rasismisyytöksiin sanomalla, että meille ongelma ei ole rotu, vaan arvot, kulttuuri ja identiteetti: siksi muslimien massamaahanmuutto Eurooppaan on pysäytettävä – eikä siinä ole eroa, onko muslimi arabi vai esimerkiksi somali. Ongelmana on islamin arvopohjan räikeä ristiriita länsimaisten vapausarvojen kanssa ja se, että muslimimaahanmuuttajat näyttävät pitävän omista arvoistaan kiinni sitä vahvemmin, mitä voimakkaammin me kuvittelemme integroivamme heidät omiin arvoihimme ylettömällä suopeudella kaikkea erilaisuutta kohtaan.

Yhdysvaltain kokeilu kuitenkin osoittaa, että asia ei ole näin yksinkertainen. Vielä kuuluisessa unelmapuheessaan Lincoln Memorialilla vuonna 1963 Martin Luther King Jr. puolusti “värisokeaa yhteiskuntaa”:

Minulla on unelma, että neljä pientä lastani elävät jonakin päivänä kansakunnassa, jossa heitä ei tuomita ihonvärinsä vaan luonteenlaatunsa perusteella.

Ei kuitenkaan mennyt kuin muutama vuosi siihen, että Yhdysvaltain tasa-arvolainsäädäntö otti askeleen taaksepäin ja alkoi uudestaan kohdella yksilöitä rotunsa edustajina. Affirmative Action -nimellä tunnettu käänteinen syrjintä – tai kuten suomeksi usein sanotaan, positiivinen erityiskohtelu – johti siihen, että valkoisia ja esimerkiksi kiinalaisia alettiin syrjiä muun muassa yliopistojen opiskelijavalinnoissa.

Henkinen ilmapiiri Yhdysvalloissa on muuttunut niin, että unelmaa yhteiskunnasta, jossa yksilöitä ei kohdella heidän ihonvärinsä vaan henkilökohtaisten ominaisuuksiensa kuten pätevyytensä ja lainkuuliaisuutensa, mukaan, pidetään rasistisena. Martin Luther King Jr. olisi kuuluisan puheensa mukaan rasisti – tämän päivän mittareilla.

Tein pienen Google-testin. Hain hakusanalla color-blind society tietoa siitä, vieläkö värisokeasta yhteiskunnasta puhutaan Yhdysvalloissa ihanteena.

Hakutulokset olivat tällaisia:

Colorblind Ideology Is a Form of Racism (Psychology Today)

A colorblind approach allows us to deny uncomfortable cultural differences.

Color-Blindness Is Counterproductive (The Atlantic)

Many sociologists argue that ideologies claiming not to see race risk ignoring discrimination.

En kannata Jared Taylorin ajattelua siltä osin, jos se sisältää tavoitteen muodostaa erillisiä, rotupuhtaita yhteiskuntia valkoisille ja muille. Ymmärrän myös, jos maltillinen eurooppalainen kansallismielinen tai maahanmuuttokriittinen vierastaa tuollaista valkoista nationalismia. Mutta on hyvä pysähtyä miettimään, mitä vaihtoehtoja valkoisilla (heteromiehillä) on, jos yhteiskunnassa pidetään yleisesti hyväksyttävänä, että mustilla, latinoilla, aakkosseksuaaleilla (HLBTIQ…), naisilla tai ainakin intersektionaalisilla feminsiteillä ja niin edelleen on ilman muuta oikeus identiteettipolitiikkaan eli oman ryhmän etujen ajamiseen yksilönvapauksien ja yksilöiden välisen yhdenvertaisuusperiaatteen kustannuksellakin.

“Vaarallinen hinttari”, kreikkalais-brittiläinen homoseksuaalinen konservatiivi ja provokaattori Milo Yiannopoulos muotoili ongelman hyvin puheessaan Houstonissa kesällä 2016:

Avainkysymys kaiken takana on tämä: kannatammeko identiteettipolitiikkaa kaikille vai ei kenellekään?

Tällä hetkellä identiteettipolitiikka koskee kaikkia paitsi valkoisia miehiä. Jos ajat miesten oikeuksia, Guardian-lehti nimittää sinua naisvihaajaksi ja seksistiksi. Jos ajat valkoisten asiaa, Guardian, National Review ja kaikki muutkin nimittävät sinua rasistiksi.

Samaan aikaan muiden ryhmien – naisten, homojen, mustien, muslimien – ei ainoastaan sallita ajaa oman ryhmänsä etuja, vaan heidän sallitaan olla avoimen rasistisia ja seksistisiä valkoisia miehiä kohtaan.

Nähdäkseni se, mitä vasemmistolaiset mielellään nimittelevät “valkoiseksi ylivallaksi”, on vain valkoisten puolustusreaktio muiden ryhmien eturyhmäpolitiikkaan eli identiteettipolitiikkaan.

Milo Yiannopoulos

Eurooppalaisten kansallismielisten pitäisi mielestäni uskaltaa antaa selkeä vastaus Yiannopoulosin kysymykseen. Lähdemmekö identiteettipolitiikkaan mukaan ja puolustammeko valkoista heteromiestä samalla uhriutumisstrategialla kuin vähemmistöt? Vai toteammeko, että tätä sosialismia on jo riittävästi testattu, ja on aika palata yksilönvapauksiin ja yksilöiden yhdenvertaisuuteen?

Itselleni klassisena liberaalina vastaus on selvä: on palattava “värisokeaan yhteiskuntaan”, jos se on enää mahdollista.

Toivoisin, että ne kansallismieliset ja maahanmuuttokriittiset, jotka saivat allergisen kohtauksen nähdessään minun nimeni ja naamani Jared Taylorin kaltaisen “white supremacistin” kanssa samassa asiayhteydessä, pohtisivat sitä, miten heidän inhoamansa Taylorin kaltaiset valkoiset nationalistit pysyisivät marginaali-intellektuelleina.

Jos haluaa pitää rotukysymyksen poissa päiväjärjestyksestä, ei nähdäkseni ole muuta vaihtoehtoa kuin taistella monikulttuuri-ideologiaa ja identiteettipolitiikkaa eli kaikkea syrjintää vastaan entistä voimakkaammin: samat säännöt kaikille.

Vaikka Suomeen kohdistuvan humanitaarisen maahanmuuton ongelman ydin onkin kulttuuri, arvot ja identiteetti, ei rotu, ei rotua tai ihonväriä voi sivuuttaa. Henkilö, joka voi keksiä syyttää heikosta menestyksestään ihonväriään ja olettamaansa kantaväestön rasismia, on paljon hankalammin integroitavissa individualistiseen yhteiskuntaan kuin henkilö, jolla ei ole tätä suojavärikorttia käytössään.

–

–

Marko Hamilo on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Viimeisimmät teokset ”Luonnollisesti hullu” (2011) ja ”Punavihreä kupla: perussuomalaiset ja media” (2015).