Ilmari Kiannon sisällissota

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Suomen sisällissodan käynnistyttyä tammikuussa 1918 vastasyntyneen tasavallan kirjallisuusmaailma asettui lähes yksimielisesti valkoisten puolelle. He hyväksyivät valkoisen propagandan näkemyksen sodasta itsenäisyystaisteluna venäläisiä ja heidän puolelleen siirtynyttä kotimaista petturiainesta vastaan. Merkittävistä kirjailijoista ainoa poikkeus oli Algot Untola, joka tunnetaan kirjailijanimillä Maiju Lassila ja Irmari Rantamala. Hän kirjoitti Työmies-lehteen punaisten sotatoimia tukevia artikkeleita Helsingin valtaukseen saakka ja olisi jopa lähtenyt kirjeenvaihtajaksi rintamalle, muttei voinut hyväksyä ajatusta että hänen tekstinsä joutuisivat sotasensuurin tarkastettavaksi. Ajan mielipideilmaston äärimmäistä jyrkkyyttä kuvaa se, että Untolan teloitusta sodan jälkeen olivat seuraamassa kirjailijakollegat Kyösti Wilkuna ja Toivo Tarvas sekä Untolan oma kustantaja Eino Railo.

Useimmat kirjailijat osallistuivat valkoisten sotaponnistuksiin teksteillään, mutta jotkut värväytyivät sotilaiksikin. Kadettikoulun nuorena kesken jättänyt Bertel Gripenberg tunsi maksaneensa velkansa upseerisukunsa perinteille taisteltuaan valkoisten riveissä. Runoilija ja aforistikko Juhani Siljosta tuli valkoisen Suomen ensimmäinen marttyyri hänen menehdyttyään Oriveden valtauksessa saamiinsa haavoihin. Kaatuneesta Siljosta tehtiin sotapropagandassa kirkasotsainen kaunosielu, jossa ruumiillistuivat valkoisen Suomen ihanteet ja jonka kuolema todisti punaisten barbaarisuudesta. Unkarilaisen kirjallisuuden suomentaja ja Suomen Kuvalehden ensimmäinen päätoimittaja Matti Kivekäs toimi Tampereen taistelun aikana sanitäärinä Punaisen Ristin sidonta-asemalla ja sai tappavan luodin silmäkulmaansa nostettuaan varomattomasti päätään laukaustenvaihdon aikana.

Aatteellisesti erikoisin valkoisia tukenut kirjailijapersoona oli kainuulainen Ilmari Kianto, joka sodan syttyessä tunnettiin Punaisen viivan kirjoittajana. Romaani oli tuonut Kiannolle maineen köyhän kansan puolustajana, mutta sisällissodassa hänestä tuli valkoisen Suomen raivokkain propagandisti, joka julisti pyhää sotaa punikkeja ja venäläisiä verikoiria vastaan ja kannusti lehtiartikkeleissaan ja ”nostatusrunoissaan” punaisten summittaiseen tappamiseen. Toisin kuin monet kollegansa, Kianto ei taistelujen päätyttyäkään asettunut sovinnon kannalle, vaan peräänkuulutti ankaruutta hävinneiden kohtelussa. Hänen pahamaineisin tuon ajan kirjoituksensa on Keskisuomalaisessa 12.4.1918 ilmestynyt ”Tuomiotaktiikasta”, jossa hän asettui kannattamaan koko punakaartin raivaamista summittaisten kuolemantuomioiden tai muiden yhtä drastisten keinojen avulla. Kianto vaati puhdistuksen ulottamista myös naispunakaartilaisiin ja kaartilaismiesten vaimoihin:

Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä ”keisarinleikkaus” – kirurgimme olkoon kansan tuomio.

Kirjailijoiden puolenvalintaa on usein selitetty katkeralla pettymyksellä, jota kansallismielinen ja kansanvalistusihanteisiin uskonut sivistyneistö tunsi, kun kansan köyhin osa nousikin itsenäistyneen Suomen uutta yhteiskuntajärjestystä vastaan. Joukkoon mahtui myös Bertel Gripenbergin kaltainen vakaumuksellinen aristokraatti ja monarkisti, jonka mielestä punakapinassa oli kyse kehnomman ihmisaineksen noususta yhteiskunnan luonnollista arvojärjestystä vastaan. Kiannon tapaus on kuitenkin monimutkaisempi.

Pietarissa opiskellessaan nuori Kianto oli ryhtynyt tolstoilaisuuden kannattajaksi, ja varhaistuotannossaan hän esitti ruoskivaa kritiikkiä armeijaa, virkakoneistoa ja kirkkoa vastaan. Hän pilkkasi sivistyneistöä, joka oli asettuvinaan kansan puolelle mutta pysyi tietämättömänä sen todellisista elinoloista. Tolstoin oppien mukaisesti Kianto hylkäsi kaikki institutionaaliset uskonnonharjoittamisen muodot ja hyväksyi vain henkilökohtaisen uskon. Tahallisen provokatiivinen novellikokoelma Pikku syntejä (1909) sisälsi parodiaversioita Vanhan testamentin kertomuksista, ja vaikka kirjailija itse välttyi syytteiltä, hänen kirkonvastaisia kirjoituksiaan julkaisseet neljä lehteä saivat sakkoja Jumalan pyhän sanan pilkasta. Sisällissotaa edeltävänä vuonna Kianto oli myös saanut seksuaaliradikaalin leiman puolustamalla miehen moniavioisuutta ja kertomalla julkisesti elävänsä suhteessa kahden naisen kanssa. Tapauksesta tuli suuri julkinen skandaali, ja porvarillinen Suomi paheksui Kiannon samana vuonna ilmestynyttä romaania Avioliitto sen avointen seksuaalikuvausten takia.

Kiannon kaltaisen jokapaikan kapinallisen, ”maailman auktoriteetin ja rouvasmoraalin” pilkkaajan, olisi voinut olettaa liittyvän sosialistien riveihin. Sosiaalisen radikalismin ja ”tosikristillisyyden” ohella Kiantoon vaikutti kuitenkin myös suomalaisuusaate, joka asteittain sai yhä suuremman roolin hänen maailmankatsomuksessaan. Hän oli tukenut jääkäriliikettä aktiivisesti vuodesta 1916, ja ajanut yhteistyössä ”Hallan Ukon” eli aktivisti Juho Heikkisen kanssa Suomen itsenäistymistä ja Vienan Karjalan liittämistä Suomeen.

Vaikka Kianto arvosti venäläistä kirjallisuutta, Venäjä edusti hänelle ensi sijassa virkavaltaisuutta, militarismia ja uhkaa Suomen olemassaololle. Useimpien valkoisten tavoin Kianto näki sisällissodan ensi sijassa kamppailuna ulkoista uhkaa vastaan. Hänen kirjoittamassaan ”Vapaussoturin valloituslaulussa” ja sotakuukausina omakustanteena julkaistussa runokokoelmassa Hakkaa päälle! kiihotetaan ensi sijassa ”ryssiä” vastaan. Kotimaiset punakaartilaiset ovat vasta toissijaisia vihollisia, bolševikkeihin liittyneitä pettureita. He ovat maankavaltajia siinä missä yhteistyötä tsaarinvallan kanssa sortovuosina tehneet, ja taistelu heitä vastaan on jatkoa sortovuosien itsenäisyystaistelulle.

Lisäksi Kianto suhtautui kielteisesti puoluepolitiikkaan eikä uskonut köyhälistön ongelmien ratkeavan äänestyksillä. Tämä asenne näkyy selvänä jo Punaisessa viivassa, jossa ”solisalirattien” äänestäminen ei johdakaan uudistuksiin, vaan köyhät jäävät vanhaan kurjuuteensa. Kianto ei olisi voinut asettua tukemaan sosialistisia puolueita, jotka hänen mielestään vain pettivät köyhälistöä lupauksillaan. Puoluepolitiikka ja äänestykset olisivat johtaneet vain Kiannon halveksimiin puolittaisratkaisuihin ja keskinkertaisuuteen.

Erikoista oli kuitenkin Kiannon reaktion kiivaus. Hän ei jättäytynyt puolueettomaksi, vaan hänestä tuli aktiivinen valkoisten tukija, ja hänen kannanottonsa olivat yliampuvia jopa äärimmäisen ajan mittapuulla. Osaselityksenä toimii se, että Kiantoon suhtauduttiin tietyllä epäilyksellä valkoistenkin puolella. Häntä oli aiemman tuotantonsa perusteella pidetty jonkinlaisena sosialistina, ja hänen yksityiselämänsä skandaalit olivat tuoneet hänelle huonon maineen. Niinpä hänellä oli suuri paine todistaa olevansa valkoisiakin valkoisempi.

Haluun osoittaa yhteiskuntakelpoisuutensa liittyi myös punaisten naisten kuvaaminen siveettöminä ja seksuaalisesti rappeutuneina. Eräässä kirjoituksessaan hän esitti heidät venäläisten sotilaiden huorina:

Ei ollut ryhtiä venäläisissä, vetelyksissä, jotka olivat tuomittuja kadotukseen jo senkin takia, että suunnaton parvi Suomen porttoja heikonsi heidän miehuuttaan. Molempien kansallisuuksien häpeä se oli – tulisiko siitä vihdoin loppu? Kuin mikäkin sikopahna oli tuo kasarmi, jossa erään lajin naiset loppuun asti rypivät… Kuinka monta tyttöä olikaan noiden ilkiöiden syliin juossut ja iäksi itsensä saastuttanut!

Siinä missä Kiantoa olivat ennnen paheksuneet konservatiivit, nyt moralistisia tuomioita tuli vasemmalta. Kansan Tahto -lehti nimitti häntä mauttomia murharunoja rustaavaksi ”lahjattomaksi ja typeräksi tuhertajaksi”. Sosialisti-lehti luonnehti romaania Avioliitto pikkuporvarilliseksi pornografiaksi, jollaisella työväen moraalia ei pidä turmella. Kaksi punakaartilaisnaista lähetti Kiannolle solvauskirjeen, jossa häntä sanottiin ”irstailijaksi”, ”Rasputiniksi” ja ”paheen kylväjäksi”.

Kianto kuitenkin ylitti soveliaisuuden rajat myös valkoisella puolella. Hän kirjoitti sodan jälkeen päiväkirjoihinsa perustuvan autofiktion Elämän ja kuoleman kentältä, joka kuvasi Kiannon kuukausia valkoisten sotakirjeenvaihtajana Oulussa, Lapualla ja Karjalan rintamalla. Kirja joutui odottamaan julkaisua kymmenen vuotta, sillä Kustannus Oy Kirjan kirjallinen johtaja Eino Railo hylkäsi käsikirjoituksen saman tien. Railon äkäinen hylkäyskirje paheksui käsikirjoituksen ”nekrofiilistä erotiikkaa”:

Vielä en voi olla huomauttamatta siitä inhottavasta tavasta, jolla paljastat halusi nähdä alastomia naisten ruumiita, ja jolla sitten tarkoin panet merkille ja kerrot sekä luettelet kaikki hävyt, jotka ahnas silmäsi kuoleman kentillä huomasi. Oletko menettänyt järkesi, vai mitä ajattelet? Mikä on se sokeus, joka panee murhaamaan oman kirjallisen maineesi ja kääntämään viimeisetkin ystäväsi sinusta pois?

Railon reaktion pontimena tuskin oli pelkkä seksuaalinen puritaanisuus. Elämän ja kuoleman kentältä nimittäin eroaa monin tavoin Kiannon sota-aikana kirjoittamasta propagandasta, eikä sen antama kuva valkoisten käymästä taistelusta ole ollenkaan kiiltokuvamainen. Myös F. E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden painamista lykättiin vuonna 1919, kunnes siitä oli poistettu kohdat, jotka kustantajan mielestä olivat liian kriittisiä valkoista sotilasta kohtaan. Omassa sotakuvauksessaan Kianto kirjoittaa valkoisen ihanteellisuuden linssin läpi, mutta monessa kohtaa tulee esiin pilkallinen asenne valkoisten joukosta löytyviä pyrkyreitä ja hienostelevia entisiä tsaarinupseereita kohtaan. Elämän ja kuoleman kentältä on myös paljon vähemmän verenhimoinen kuin sodanaikainen tuotanto: se näyttää pikkutarkasti sodan rumat puolet ja osoittaa hetkittäin jopa myötätuntoa teloitettavia punakaartilaisia kohtaan. Nykyään hankalasti saatavilla oleva kirja on tärkein ikkuna Kiannon sisällissodan aikaisiin mielenliikkeisiin.

Sotakirjassa Kiannon alter ego, runoilija Aarni Suursalo, pohdiskelee avoimesti omaa puolenvalintaansa. Hän myöntää vihaavansa itsekin herroja, muttei hyväksy aseellista vallankaappausta. Hän pitää punaisia ”herroiksi pyrkivinä sosialisteina”, jotka laukauksillaan särkevät niin ihanteet kuin todellisuuden. Kansan syvät rivit ovat heille ”vain halvasta puusta rakennettu alimmainen porras sosialidemokratian haavetemppelin paraatisaliin”. Aivan kuten ”valkoiseksi anarkistiksi” itseään nimittänyt Kianto, Suursalo on säilyttänyt uskonsa tasavertaiseen suomalaiseen yhteisöön, eikä haaveile porvarien ja virkamiesten isänmaasta. Päinvastoin, hän näkee valkoisen armeijan taistelussa merkkejä tulevaisuudesta, jossa niin raha- kuin puoluevalta olisivat jääneet historiaan. Kianto kirjoitti 12.4.1918 ilmestyneessä artikkelissaan:

Täällä on jotakin kodikasta, virka-arvojen ja tittelien eroitus on täällä minimissään, ei tunnu juuri mitään eroitusta sotilaan ja kapteenin, vänrikin tai majurin, vääpelin tai ratsumestarin välillä. (…) Karjalan sotaa käypä kansa maalaispoikineen ja kaupunkiherroineen antaa siis pienen ennakkokuvan siitä Uudesta Suomesta, jota näinä päivinä jokainen isänmaan ystävä yhdessä Saksan sotakoulusta palanneiden suomalaisten jääkärien kanssa haaveksii ja on oikeutettu haaveksimaan.

Sama ”kodikkuus” tulee esiin Elämän ja kuoleman kentällä -teoksessa. Alter egonsa silmin Kianto kuvaa tunnelmaa valkoisten sotilasjunassa, jossa kaikki keskustelevat vilkkaasti ja innoittuneesti keskenään piittaamatta luokka- tai kielieroista. Aarni Suursalolle sisällissota on ”aatteellinen vyöry”, jossa kansa tulee tietoiseksi itsestään ja uuden valtion kulmakiveksi tulee mies ”joka ei kuolemata peljännyt, sillä sellaisen miehen kulkua ei kukaan voinut estää”.

Hiidenkivi-lehden numerossa 5/2005 ilmestyneessä artikkelissaan ”Ilmari Kianto – sisällissodan valkoinen propagandisti ja anarkisti” poliittisen historian tutkija Heikki Länsisalo löytää Kiannon kirjasta yhtymäkohtia Saksan oikeistolaisten vapaajoukkojen (Freikorps) veteraanien muistelmateoksista. Freikorps-miesten muistelmissa, etenkin Ernst von Salomonin teoksissa, taistelu laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta yhdistyy paradoksaalisella tavalla yhteiskunnan ja auktoriteettien vastaiseen kapinallisuuteen. Monet näistä veteraaneista tunsivat vetoa sekä nationalistisiin että sosialistisiin oppeihin, koska uskoivat sosialismista löytyvän mahdollisuuden palauttaa rintamayhteisön veljeyden kokemus. Sama eetosta löytyy Kiannolta, joka näkee sisällissodan kansallisena vallankumouksena ja mahdollisuutena yhdenvertaiseen yhteiskuntaan.

Mutta ihanteellisuutensa ohella Elämän ja kuoleman kentällä sisältää skeptisyyttä. Suursalo ei pysty iloitsemaan punaisten teloituksista joutuessaan todistamaan niitä, ja punaisten kaltoinkohtelu herättää hänessä epäilyksiä, tulevatko työväestön ja omistavan luokan välit koskaan kuntoon moisen jälkeen. Kaikesta näkyy, että kirjoittamisajankohtana Kianto on jo alkanut kärsiä sisällissodan huuman jälkeisestä krapulasta. Hän ei kykene täysin rinnoin hyväksymään kummankaan puolen väkivaltaa, ja sota näyttää monin paikoin pikemminkin kansalliselta tragedialta kuin kansalliselta heräämiseltä. Lisäksi valkoistenkin puolella on sisäisiä jännitteitä vanhan upseeriston ja jääkäreiden välillä, mikä vihjaa kaivatun yhtenäistymisen jäävän sittenkin haaveeksi.

Kirjan loppuosa sisältää suomalaisen kirjallisuuden ehkä rujoimman kuvauksen sodan rumista puolista. Siinä Suursalo menee Raudun piiritystaistelun jälkeen kentälle katsomaan punaisten silpoutuneita, ryöstettyjä ja häväistyjä ruumiita:

Tuossa makaa mahallaan ryssä, jonka pää on punainen kuin tiilikivi, tukka kuin tappuraa. Tuossa taas on naisen raato, jonka pää parka on ruhjottu, aivot poissa – hirveä on ollut hänen kuolemansa! Vieressä viruu nuorempi nainen, kädet taapäin ojennettuna, alaruumis paljastettuna, koko asento kuin kuolemaansa raiskatulla…

Pitkä ja graafinen jakso on juuri sama, joka sai kustantajan tuohtumaan ja hylkäämään käsikirjoituksen. Se osoittaa Kiannon ristiriitaisen roolin sisällissodassa: yhtäältä hän lietsoi vanhatestamentillista tuomiota laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan nousseille punaisille, toisaalta hän uhmasi porvarillista moraalinormistoa raa’an seksuaalisilla kuvauksillaan sodan tuhoista. Kuvaukset häväistyistä vainajista ärsyttivät Eino Railoa paitsi ”siveettömyytensä” takia, myös siksi että ne esittivät sodan liian konkreettisena, näkökulmasta josta oli vaikea ihailla edes valkoisten käymää sotaa.

Sisällissodan valkoisena propagandistina Kianto oli ylistänyt sotaa vapauttavana kokemuksena. Hänen vanhan radikalisminsa pirtaan sopi, että se tuntui vapauttavan suomalaiset myös virallisen valkoisen Suomen kristillisestä puritaanisuudesta. Välittömästi sodan jälkeen ilmestyneessä kirjoituksessaan ”Eläköön sota!” hän julisti:

Ne, jotka rintaman takana maalaavat soturin eräänlaiseksi pyhimykseksi ja taivaalliseksi enkeliksi, valehtelevat vastoin oikeampaa uskoansa. Miksi kaunistella sitä, mikä jo on kaunista? Väkevät teot, joita johtaa järkähtämättömät periaatteet, ovat aina kauniit. Me saimme äsken luvan – varmaankin sadaksi vuodeksi – luopua kristillisistä ihanteistamme: Suomen papit ovat siitä loistavimpana esimerkkinä. Surmatkaa vihollisiamme! He huusivat kuorossa ja vaihtoivat mustan kauhtanan kenttäpukuun.

Toisaalta Kianto halusi valkoisten taistelun olevan tahrattoman puhdasta. Hän tahtoi hylätä kaiken politikoinnin ja jakaa koko kansan kahteen osaan: isänmaallisiin ja maankavaltajiin. Sodan näkeminen läheltä rikkoi ihanteen: myös valkoisten puolella oli pyyteellistä, julmuutensa sokaisemaa ja puolueriitoihin vajonnutta väkeä. Ja sodan päätyttyä alkoivat jälleen hallitusriidat ja kiistat valtiomuodosta. Toukokuussa 1918 Kianto julkaisi artikkelin, joka ennakoi Elämän ja kuoleman kentällä -teoksen tuntoja. Se päättyi sanoihin:

Suomen vapaussota, se on nyt päättynyt ja vasta nyt saattaa sanoa, mitä se oli. Se oli kuin koko ilmapiirin valaiseva sähkö, rätisevä pyrstötähti, joka äkkiä sammui. Se oli kuin hurmaava unennäkö elämän ja kuoleman kukkineen. Nyt istumme kaikki pimeässä kuin riitelevät katurakit.

–

Kirjallisuutta:

Kianto, Ilmari: Hakkaa päälle! Sotarunoja valkoiselle armeijalle (omakustanne, 1918)

Kianto, Ilmari: Elämän ja kuoleman kentältä (Otava, 1928)

Kunnas, Maria-Liisa: Kansalaissodan kirjalliset rintamat (SKS, 1976)

Länsisalo, Heikki: Ilmari Kianto – sisällissodan valkoinen propagandisti ja anarkisti (Hiidenkivi 5/2005)

Marttinen, Eero: Ilmari Kianto. Korpikirjailijan elämä (Ajatus Kirjat, 2010)

Nevala, Maria-Liisa: Ilmari Kianto – Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja (SKS, 1986)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.