SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

”Olen mieluummin profeetta kuin historioitsija.” Haastattelussa Jarmo Teinilä

Jarmo Teinilä on turkulainen mies, joka ei ole oikein akateeminen eikä duunarikaan. Mutta kirjailija hän on. Kiuas Kustannus julkaisee hänen kolmannen romaaninsa ”Puhallintehdas” 2.3.2018, ja kirja on tällä hetkellä ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta. Sarastus haastatteli Teinilää ja kyseli häneltä paitsi tulevasta romaanista, myös kotimaisen kirjallisuuden tilasta, suomalaisen työväenluokan tulevaisuudesta ja paljon muusta. Haastattelun on tehnyt Timo Hännikäinen.

Vaikka nimesi ei ole suurelle yleisölle tuttu, olet vaikuttanut Turun kirjallisuusmaailmassa pitkään. Kerrotko hiukan itsestäsi ja aiemmasta tuotannostasi?

Kyllä vain. Tulin Turkuun 1992 opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä ja aika pian tämän jälkeen aloin kirjoittamaan runoarvosteluja Turun ylioppilaslehteen. Ja seuraavaksi Tuli & Savu -lehteen. Runojani julkaistiin kahdessa antologiassa 1995 ja 2002, mutta omaa kokoelmaa en koskaan saanut kasaan.

Mietin romaanin kirjoittamista vuosia ja nimenomaan romaanin, jossa käsittelisin tiettyjä menneisyyden mörköjä. Kun sain graduni valmiiksi ja valmistuin lopulta 1.10.2015, kirjoitin ensiksi Tuonelan mustat linnut -kirjan lopun, joka oli päässäni niin valmis, että näin sen mielessäni kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kyse oli kostosta. Yleisemmällä tasolla halusin tuoda esiin ongelman, kuinka usein rangaistus on riittämätön rikokseen verrattuna.

Edellä mainittu kirjani ei ehkä ole suoranainen pastissi Dostojevskin romaanista Rikos ja rangaistus, mutta siihen viitataan useasti ja jotkut tapahtumat ovat analogisia sen kanssa. Dostojevskin kirja teki minuun lukiossa suuren vaikutuksen ja luulen, että kukaan, joka on lukenut sen herkässä iässä, ei voi koskaan täysin unohtaa Raskolnikovia.

Tuonelan mustat linnut ilmestyi 2016 marraskuussa ja dekkarihupailu Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies lokakuussa 2017. Tein muistiinpanoja Puhallintehdasta varten jo 2015 loppuvuodesta, kun olin vielä töissä Fläkt Woodsilla, minne kirjan tapahtumat löyhästi liittyvät. Kirjoitin maanista vauhtia, mutta käsikirjoitus ei vain tuntunut pysyvän kasassa. Se repi minua joka suuntaan. Myöhemmin tajusin hyödyntää näitä kokemuksia ja kirjoitin ne päähenkilö Juonelan kokemuksina. Kun kirjoittaminen ei sujunut, lainasin kirjastosta kevyttä kirjallisuutta: Jari Tervoa, Kari Hotakaista ja Reijo Mäkeä. En muista, mikä Mäen kirjoista oli menossa, kun keksin sen. Kirjoittaisin dekkarin, tai vielä parempaa: dekkariparodian. Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies syntyi seitsemässä kuukaudessa. Tuona aikana en koskenut Puhallintehtaaseen lainkaan, mutta kirjoitin kyllä vihkoihini muistiinpanoja, kun aihetta ilmeni.

Täytyy sanoa, että tuo seitsemän kuukauden tauko oli äärimmäisen vapauttava ja oli pirun hauskaa kirjoittaa täysin sekopäistä tekstiä. Puhallintehtaan viimeistely tuntui tämän ”loman” jälkeen yhtäkkiä helpolta, vaikka olinkin pitkään ollut sen kanssa jumissa. Tiesin, kuinka tärkeästä teoksesta oli kyse ja kun kuulin parin käsikirjoitukseni lukeneen kaverini vahvistavan tämän, en halunnut enää kiirehtiä sen julkaisemisen kanssa. Tai halusin, koska maailma tuntui toteuttavan joka päivä käsikirjoitustani kuin profetiaa ja halusin mieluummin olla profeetta kuin historioitsija.

Puhallintehtaan” päähenkilö Juonela on hylännyt akateemisen uransa ja työskentelee tehtaan varastomiehenä. Käsittääkseni teit itse samoin. Miten päädyit tällaiseen elämänvalintaan? Onko ”Puhallintehdas” tässä mielessä autofiktio tai omaelämäkerrallinen romaani?

Jollain tavalla vierastan tuota autofiktion käsitettä eikä Puhallintehtaassa taida siitä varsinaisesti olla kyse. Jätin opintoni kesken jo 1995 ja menin töihin, koska viini, laulu ja naiset kiinnostivat enemmän. Ei kovin omaperäinen ongelma, mutta opettavainen matka oli varmasti.

Juonelassa on paljon samoja piirteitä kuin itsessäni, mutta hän on viisitoista vuotta minua nuorempi. Onko sitten minun kirjoittamani Puhallintehdas sama kuin Juonelan Puhallintehdas ja jos ei, niin miksi ja millä tavalla ei? Nämä ovat niitä kysymyksiä, joita kirjan lukija joutuu ainakin itseltään kysymään. En halua kertoa kokonaan omaa tulkintaani, mutta mielestäni vaihtoehtoja on monia. Yksi vaihtoehto on sellainen, että minun kirjoittamani Puhallintehdas perustuu Juonelan kokemuksiin, mutta kertojani ei näe, mitä Juonela itse kirjoittaa. Tai sitten kirja on 1:1 Juonelan kirjan kanssa, mutta hän-kertoja on mukana vain harhauttamassa lukijaa. Näitä tulkintoja voi olla monia, mutta ehkä kaikki lukijat eivät edes sellaista tarvitse. Mielestäni tarina ja huumori kantaa muutenkin.

Pari vuotta sitten laskin, kuinka monessa työpaikassa olen elämäni aikana ollut, ja laskentavasta riippuen paikkoja oli yli neljäkymmentä, mutta alle viisikymmentä. Pääasiassa olen työskennellyt varastomiehenä, mutta olen ollut pariinkin otteeseen puhelinmyyjänä, copywriterina mainostoimistossa, tarjouslaskijana putkifirmassa ja niin edelleen.

Puhallintehdas” eli siis Fläkt Woods oli yksi tähystyspaikkani muiden joukossa. Kun yhteistoimintaneuvottelut siellä alkoivat, sitä ilmapiiriä on mahdotonta kuvailla. Se pitää itse kokea ja valitettavan moni suomalainen on sen viime vuosina kokenutkin. Puhallintehtaassa on omaelämäkerrallisia elementtejä ja tapahtumiakin, mutta sen painopiste on jossain muualla. Alun kohtaaminen turkkilaisten rekkakuskien kanssa on lähes täysin totuudenmukainen. Ennen kaikkea Puhallintehdas on nostalginen tutkimusmatka sieluun, jota luultavimmin ei edes ole olemassa.

Puhallintehdas” on paljon velkaa vaikkapa nyt Hannu Salamalle ja kotimaisen työläisromaanin perinteelle. Toisaalta siinä on metafiktiivisyyttä, identiteetin hajoamista, tekijän kuolemaa ja muita niin sanotun postmodernin romaanin aineksia. Mihin kirjallisiin perinteisiin tunnet kuuluvasi ja ketkä ovat esikuviasi?

Salamaa en ole lukenut vuosiin, mutta luin jonkun kirjailijan työläiskuvauksia muutama vuosi sitten. Se tuntui kiusalliselta; kirjailijalla ei selvästi ollut hajuakaan duunaritöistä tai edes siitä arjesta. En väitä, että kirjailijan pitää itse kokea kaikki, mistä kirjoittaa, mutta kyllä se auttaa, jos kirjoittaa mistä tietää. Kuulostaa banaalilta, mutta silti joku on taas huomenna tonkimassa wikipediaa ollakseen asiantuntija jossain.

Puhallintehdas ei tosiaankaan ole mikään puhdas työläisromaani, vaikka siinä on paljon sellaista henkeä. Siinä on myös mainitsemiasi elementtejä postmodernismista. Samaan tapaan kuin Juonelaa, myös minua on työpaikoilla aina repinyt kaksi eri voimaa: en ole oikeastaan duunari, mutta en mikään akateemikkokaan, olenko siis kirjailija. Edes se ei tunnu kotoiselta enkä sano sitä siksi, että olisi muodikasta paeta määritelmiä, vaan pelkästään siksi, etten osaa määritellä itseäni. Olen modernismin jälkeläinen ja välttelen jälkimodernismia siinä aina täysin onnistumatta.

Kotimaisista kirjailijoista olen eniten arvostanut Timo K. Mukkaa, Eeva-Liisa Manneria ja kielivirtuoosi Arto Melleriä. Uusista Joel Haahtelan lyyrisyys on vertaansa vailla, vaikka sanottava häneltä puuttuukin. Suurimmat esikuvani löytyvät modernismista. Samuel Beckett, josta kirjoitin graduni, on ehdottomasti suurin. Hänen tapansa tehdä selvää länsimaisesta filosofisesta ajattelusta on herkullista luettavaa. Tämän jälkeen on pelkästään loogista kertoa, että länsimaiset filosofit ovat myös olleet esikuviani. Albert Camus, E. M. Cioran, Friedrich Nietzsche, Baruch Spinoza ja antiikin kreikkalaiset sekä modernit ranskalaiset, vain muutamia mainitakseni. Jotain tästä listasta nyt puuttuu, mutta en osaa sanoa mitä. Ehkä Puhallintehtaan kohdalla tärkein yksittäinen innoittajani on kuitenkin ollut Michel Houellebecq. Hän on tuonut jotain uutta ja järisyttävää länsimaiseen romaanitaiteeseen ja ajatteluun.

Koko länsimainen ajattelu voidaan nähdä viestijuoksuna tai ehkä pikemminkin kiertokirjeenä, joka alkoi antiikin Kreikasta. Enemmän kuin totuuden etsimisestä, kyse on käsittääkseni älyllisestä leikistä. Jokainen kirjailija jättää tietoisesti tai tiedostamattaan oman näkemyksensä tähän traditioon. Mutta vasta kun kirjailija on kuollut, jälkipolvet päättävät kenen tarinat jäävät elämään.

Mitään todellisuutta ei ole löydettäväksi ja silti kirjastot pursuilevat erilaisia teorioita siitä. Juuri siitä kirjallisuudessa on kysymys: kirjoitetaan, miten asiat on itse koettu; se on elämää, se on fiktiota.

Uskotko työläisromaanin säilyvän elinvoimaisena lajityyppinä Suomessa, vaikka tuotantoa ulkoistetaan ja perinteistä teollisuutta ajetaan alas? Millaista on 2010-luvun työläiskuvaus?

En usko, että mitään sankarillisia työläiskuvauksia voi enää kukaan kirjoittaa. Mutta luulen, että artosalmisia tulee vielä lisää. Se todellisuuden taso, missä duunarimaailmassa nykyään liikutaan, on monesti epätodellista. Epävarmuus aiheuttaa epätoivoisia tekoja, joita ei pääse pakoon kuin absurdilla huumorilla. Ei Väinö Linnakaan kirjoittanut sodasta, hän kirjoitti siitä huumorista, mitä vaadittiin, jotta sodasta selvittiin. Edes jollain tapaa. Se yhdisti kansaa. Toivonkin, että mahdollisimman moni, joka on nähnyt lattiatasolta, mitä suomalaisissa yrityksissä tällä hetkellä tapahtuu, kirjoittaisi kokemuksistaan. Sen kirjoittaminen on terapeuttista, mutta myös sellaisten kuvausten lukeminen lohduttaa.

Toisin sanoen, 2010- ja 2020-lukujen työläiskuvaus tulee olemaan työttömyyden kuvausta. Työttömyyttä niin kirjoissa kuin elämässäkin jaksottavat muutamat lyhyet työjaksot, joita värittää kolkko huumori. Vaikka jokunen duunari lorauttaakin kahvinsa joukkoon hieman maitoa, huumorin me nautimme mieluiten mustana.

Kirjassasi näkyy selvästi pyrkimys aikalaissatiiriin. Olen monesti miettinyt, että esimerkiksi poliittisen korrektiuden tapauksessa todellisuus tuntuu koko ajan ajavan fiktion ohi. Sen nimissä sanotaan ja tehdään älyttömyyksiä, jotka fiktiossa tuntuisivat liian karrikoiduilta ja epäuskottavilta. Onko satiiri mahdollista näin äärimmäisenä aikana?

Michael Haneke, elokuvaohjaaja, joka ohjasi muun muassa mestariteokset Funny Games ja Pianonopettaja sanoi haastattelussaan muutama viikko sitten, ettei hän enää luota traagisuuteen, että farssi kuvaa maailmaamme paremmin. Satiiri ja farssi ovat varmasti vaikeita tällaisena aikana, kun vanhat Pahkasiat käyvät Ristin Voitosta ja Kalervo Palsan tuotanto tuntuu taantumukselliselta. Mutta eikö tämä merkitse sitä, että juuri traagisuus on kuollut? No niin, kevyet mullat, on taas aika nauraa. Eläköön siis satiiri, eläköön farssi.

Tämä aika tarjoaa hillittömiä hulluja, jotka muuttavat kieltä ja keksivät uudissanoja, koska joku voi loukkaantua. Poliittisen korrektiuden vaatimukset kertovat siitä, että matalaotsat ovat löytäneet sivistyssanakirjan ja tunteen, mutta eivät ajatusta. En tiedä mistä tämä sentimentaalisuus kumpuaa, mutta jotain koomista siinä on. Tragikoomista.

Tämän päivän Iltalehdessä päiviteltiin sitä, että musiikkivideossa vilahti Lapin noitarumpu. ”Hakkarainen ei osaa vastata kysymykseen siitä, miksi rumpu oli kasvatustieteellisen tiedekunnan tiloissa tai siihen, oliko rumpu aito saamelaisrumpu vai kopio. Hakkarainen ei myöskään tiedä, onko rumpua soitettu vai onko se vain ollut esillä.” (Iltalehti, 22.2.2018). Tässä yhteydessä puhutaan kulttuurisesta omimisesta. Edes kirjailija ei keksisi mitään näin hullua, kulttuurisen omimisen käsitteen täytyy tulla jostain yliopiston pimennoista.

Jutussa ei otettu huomioon sellaista seikkaa, että ehkä noitarummun tekijä oli saanut EU- tai muuta vastaavaa avustusta rumpujen tekoon ja hän oli myynyt kyseisen rummun tyhmälle turistille, joita ilman hän ei edes voisi ammattiaan menestyksellisesti harjoittaa. Ja ehkä hän oli ostanut rummusta saamillaan rahoilla pullon kossua ja käyttäytynyt stereotyyppisesti nunnuka nunnukaa laulaen. Ja jos tämä farssi menisi oikeuteen, niin olisiko Pirkka-Pekka Petelius sitten kuitenkin asian kantaja?

Epäilemättä valitsisin farssin, jos tekisin teatteria tai elokuvia, mutta kirjallisuuteen sopii satiiri paremmin. Viime syksynä ilmestynyt kirjani Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies oli lajityypiltään dekkariparodia, mutta tyyliltään satiiri, somerealistinen yhteiskuntasatiiri. Uskon siis edelleen satiirin mahdollisuuksiin.

Sitä paitsi, mikä helvetin velvollisuus fiktiolla on aina olla uskottavaa, kun ei todellisuuskaan siihen kykene?

Puhallintehdasta” voi lukea sekä kapitalismin että vasemmiston hirtehisenä analyysinä. Onko vasemmistolla enää mitään annettavaa työväenluokalle?

Nykyinen vasemmisto, josta näkee käytettävän eufemismia uusvasemmisto, on omituinen temppukone. Se ei enää tee realistisia pitkän linjan suunnitelmia, jotka parantaisivat työväestön oloja, mutta antaa herkästi lausuntoja kummallisista patenttiratkaisuista, joita kritisoivat kohtaavat heti vihaisen puheryöpyn, aivan kuin kyseessä olisi jo saavutetut etuudet. Tämä on uutta, varmasti; vasemmistolaisuutta, ei niinkään.

Toisaalta uusvasemmisto on ottanut roolin marginaaliryhmien ja maahanmuuttajien puolustajana. Se ei enää taistele oikeudesta tehdä töitä, vaan oikeudesta olla tekemättä. Työttömyyskin tuntuu olevan saavutettu etu. Pitäähän työttömälle tietenkin maksaa laissa sovittu korvaus, mutta onko hänellä mitään tulevaisuutta yhteiskunnassa, jossa kilpailu kehittyvien talouksien kanssa kiihtyy. Työväestön ja jopa tehtaiden helppo liikuteltavuus pakottaa suomalaisen työläisen kilpailemaan halvempien maiden työntekijöiden kanssa. Pitkään ollaan pärjätty laadulla, mutta sen takeena on ollut suomalaisen työmoraalin lisäksi kohtuulliset palkat. Nyt palkkoja on lähdetty pudottamaan, mikä varmasti tulee jossain vaiheessa näkymään myös työn laadussa. Kaikkien yhteiskunnallisten pelaajien pitäisi ymmärtää, että me pelaamme samassa joukkueessa ja jos haluamme jatkaa voittamista, kaikki eivät voi koko ajan esittää vaatimuksia pelkästään toisilleen. Pitää vaatia enemmän itseltään ja omalta ryhmältään.

Ja jos rajat poistetaan, kuten kapitalisti ja uusvasemmistolainen haluaa, niin miten käy kaikkein köyhimpien, jotka elävät yhteiskunnan avustuksilla? Jos ei ole rajoja, ei ole valtioita ja jos ei ole valtioita, ei ole avustuksiakaan. Paitsi jos yksityiset säätiöt niitä myöntävät. Jos ei, köyhät joutuvat kerjuulle. Ei kuulosta kovin vasemmistolaiselta.

Olet sijoittanut suuren osan romaanin terävintä yhteiskunta-analyysiä vastenmielisimmän henkilöhahmon, tehtaan johtoportaaseen kuuluvan turmeltuneen Brandin suuhun. Tämä lienee tietoinen ratkaisu? Tulee mieleen se, miten Neuvostoliitossa kirjailijat kiersivät sensuuria laittamalla natsiupseerit ja muut negatiiviset henkilöhahmot esittämään neuvostojärjestelmän kritiikkiä. Meillä ei ole samanlaista sensuuria, mutta uskotko kritiikin silti menevän paremmin perille kiertotietä?

Olet oikeilla jäljillä. Tein Brandista liioitellun hirveän hahmon, jonka suuhun saatoin vanhan kunnon Neuvostoliiton mallin mukaisesti laittaa lähes mitä tahansa. Sehän on jo sinällään statement. Mielestäni Suomeen on sensuurin tilalle tullut vaientamisen kulttuuri. Tietyt raflaavat ajatusleikit, mielipiteet ja nykyään ihan pelkät nettikommentitkin halutaan vaientaa. Tätä kutsumme yhteiskunnalliseksi keskusteluksi.

Jos ajatellaan, että vasta ilmestyneen kirjan tulkinnassa joku muuttuu oleellisesti, koska maailma sen ulkopuolella muuttuu nopeasti (vaikka kun poliittinen totalitarismi tai uskonnollinen fundamentalismi ottaa vallan) ja se tekeekin sisällöstä sensuroitavan, niin painettuun sanaan edit-pellen on paljon vaikeampi puuttua kuin vaikkapa nettikirjoitteluun. Tällaisessa tilanteessa jokainen pyrkimys sensuroida jo painettua tekstiä kääntyisi aina sensuroijaa vastaan ja toimisi ilmaisena mainoksena kirjalle. Tämä fakta saattaisi synnyttää yhden yön ihmeitä, jotka lataisivat kaikki mahdolliset kohua aiheuttavat sanat samojen kansien väliin. Musiikissa sitä kutsuttaisiin punkiksi. Tai jälkipunkiksi.

Kovin pitkää kirjasarjaa Anna pillua Helena Pesola -asenteella tuskin voisi kirjoittaa, mutta jonkinlaisen punk-herätyksen kotimainen ja miksei koko länsimainenkin kirjallisuus tarvitsisi. Siihen asti valitsemani kiertotie on hupaisa jäänne ja retrohuumoria kuin juliste neuvostoliittolaisesta sankarityöläisestä ylioppilaskylän itsemurhayksiön seinällä.

Valtaosa kotimaisesta nykykirjallisuudesta tuntuu isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä käsitellessään hirveän varovaiselta, ennalta-arvattavalta ja lähtökohtaisesti tiettyihin johtopäätöksiin sitoutuneelta. Ikään kuin oikeita kipukohtia välteltäisiin. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Kotimainen nykykirjallisuus on kauniisti ja hyvin kirjoitettua, mutta mitään ajatuksia se ei saa herättää. Ei ainakaan mitään uutta.

Olen viimeisen kahden vuoden aikana lukenut reilut sata kotimaista nykyromaania, mutta en muista edes kaikkien kirjailijoiden nimiä romaanien nimistä puhumattakaan. Sanat good, clean, fun viittaavat yleensä sisältöön, jossa ei mainita seksiä, huumeita eikä alkoholia; mutta kun juuri niistä on tullut hyvää, puhdasta ja hauskaa. Mietitäänpä vaikka elokuvaa Trainspotting. Sanomaakin siinä on, mutta tärkeintä on, että katsoja viihtyy ja nauraa, että hänen elämänsä on good, clean ja fun.

Kotimaisesta kirjallisuudesta on tullut junien bongailua. Tuntuu siltä, että kirjailija pelkää lukijan tarttuvan kaukosäätimeen, jos kirjat eivät ole riittävän ennalta-arvattavia. Tai sitten ongelma on suurissa kustantamoissa, jotka julkaisevat vain tietynlaista kirjallisuutta ja vain tietynlainen kirjallisuus saa palstatilaa merkittävissä lehdissä, jotka omistavat tietyt mediatalot, joiden talliin suuret kustantamot kuuluvat.

Onko taide sitten viihteellistynyt, kuten väitetään? Ei, todellisuus on. Jos ihmiset ostavat mieluummin värityskirjoja kuin romaaneja, joissa käsitellään hankalia aiheita syvällisesti ja polemisoiden, niin ei se ole taiteen vika. Ehkä tämä uusvähä-älyisyyden aalto kumpuaa siitä samasta lähteestä kuin ne voimakkaat tunnereaktiot, jotka pakottavat ihmisiä liehuttamaan milloin minkäkin väristä lippua, koska siinä hetkessä juuri se tuntuu oikealta. Ja ehkä ihmiset nykyään vaan tarvitsevat enemmän kannustusta ja selkään taputtelua, vaikka värikynä ei pysynytkään rajojen sisällä. On paljon mielekkäämpää toteuttaa itseänsä pärisyttämällä huuliaan ja yrittämällä olla pissaamatta housuihinsa samanaikaisesti kuin lukea vaikkapa ajankohtaisia esseitä. Muusikon ei enää tarvitse osata laulaa tai soittaa, riittää että osaa laittaa lippalakin lahjakkaasti vinoon, kädet puuhkaan ja tuijottaa katselijaa (joka vain näyttelee kuuntelijaa), kuin päiväunilta herännyt krapulainen talonmies. Miksi kirjoissakaan pitäisi olla kirjaimia? Eikö pelkät viivat riitä?

No niin, meni vähän saarnaamiseksi. Totta kai kyse on poliittisen korrektiuden vaatimuksesta. Huvittavaa sinänsä, että yleensä kirjailijat ovat se joukko, joka ensimmäisenä iskee vallitsevia oloja vastaan. Nyt skribentit ovat kuin teini-ikäiset välitunnilla, heitä sitoo laumakäytös ja valmiiksi nauretut ajatukset. Joku tupakoi nurkan takana, mutta edes opettajat eivät uskalla katsoa sinne. Onkohan siellä joku punkkari?

Millaisena näet romaanin tulevaisuuden? Tv-sarjaformaatti on tavallaan tehnyt perinteisen juoniromaanin työttömäksi, mutta ”Puhallintehtaassa” on esimerkiksi paljon suoraa ja avointa filosofista ja maailmanpoliittista pohdintaa, jollaista ei elokuvaan tai tv-sarjaan voi sellaisenaan sijoittaa. Pitäisikö romaanin merkityksensä säilyttääkseen siirtyä niin sanotun aateromaanin suuntaan?

Kirjallisuus ylipäänsä elää murroksessa. Kirjailijat vilkuilevat toisiansa eikä kukaan uskalla olla ensimmäinen, joka lähtee ringistä. Kaikkia mietityttää, kuka polttaa tupakkaa nurkan takana ja kun punkkarioletettu tulee esiin, sillä onkin päällään puku ja kainalossa läppis. Läppiksessä sillä on perkeleelliset säkeet. Ja kun se lukee ne säkeet ääneen, ringissä syljeskellään ja kirotaan, että miksen minä…

Nykyään luetaan mieluummin kirjojen selkämyksiä kuin kirjoja. Leveäselkäiset kirjat myyvät, koska niillä saa kirjahyllyn nopeasti täyteen ja ne näyttävät hyllyssä hyvältä. Katsokaa kuinka paksuja kirjoja minä luen!

Niin, jos aateromaani tulisi jostain syystä muotiin, se voisi olla koko lajityypin pelastus. Kuka hullu haluaisi lukea juoniromaaneja, joissa ei tapahdu mitään, kun on Netflix? Ehkä taideromaanit kuitenkin tulevat aina säilyttämään oman pienen pittoreskin nurkkauksensa, mutta juoniromaani ei tule pärjäämään omillaan. Sen kannattaa heti kysyä neuvoa yleisöltä, koska illalla televisiosta tulee Silta ja huomenna on kankkunen. Silloin on jo myöhäistä kilauttaa kaverille, joka piikittää HBO:lta nordic noiria suoraan suoneensa.

Entä kirjan tulevaisuus formaattina ylipäätään? Olet julkaisemassa edellistä romaaniasi myös jatkokertomuksena blogissasi. Kannattaako painettuja kirjoja tehdä ja julkaista, kun suuri yleisö on keskittynyt lähinnä visuaalisiin medioihin ja nettiin?

Tämä on hyvä kysymys, johon jo osittain aiemmin vastasinkin. Minulle itselleni kirja on rakas formaatti enkä tule siitä luopumaan. Siitä huolimatta katson paljon tv-sarjoja, mutta lähinnä ammattimielessä. Teen niistä muistiinpanoja ja seuraan tarinan rakentelua kohtaus kohtaukselta. Britit ja pohjoismaalaiset ovat tässä poikkeuksellisen hyviä amerikkalaisiin verrattuna. Amerikkalaisissa sarjoissa on tiettyjä yliluonnollisia lainalaisuuksia, joita Euroopassakin on valitettavasti alettu kopioimaan. Amerikkalaisessa sarjoissa auton ovet saattavat kestää silmittömän tulituksen, kukaan ei osu ampumalla, vaikka etäisyys on parikymmentä metriä. Vastaavia säännönmukaisuuksia on alkanut ilmestyä uusiin eurooppalaisiin sarjoihin. Se on sääli, koska ne saattavat pilata hyvänkin käsikirjoituksen.

Hollywoodin tehtävä on viihdyttää ja tehdä helvetisti rahaa, mutta myös tuottaa isänmaallisia katsojakokemuksia amerikkalaiselle työväenluokalle, jotta ne jaksaisivat tehdä töitä minimipalkalla, sotia merten takana ja pysyä nöyrinä. Mutta miltä se näyttäisi, jos jokaisen Sorjosen jakson lopussa heiluisi Suomen lippu ja Ville Virtanen katselisi yläviistoon kohtalokas ilme kasvoillaan? Aivan!

Mutta kirjat, kirjoissa on magiaa jo esineinäkin (ks. Harry Potter). On mukavaa, kun kirjoja on kotona. On mukavaa käydä kirjastossa lainaamassa kirjoja, vaikka olisikin mahdollisuus saada sama teksti näytölle. Visuaalinen viihde ja kuvataide löytävät varmasti paremmin paikkansa netistä, mutta kirjat vaativat vain hieman järjen valoa avautuakseen.

Se että julkaisen edellisen romaanini blogissa Kova sana viikonvaihteeksi on puhdas mainoskikka. Haluan teksteilleni yleisön ja blogi on aika vaivaton lisätyökalu lukijoiden metsästyksessä.

Kun sähkökirjat tulivat, epäiltiin että ne vievät painetun kirjan aseman, mutta niin ei käynyt. Äänikirja sen sijaan on lyhyessä ajassa noussut melkoiseen suosioon. En kuitenkaan usko, että sekään tulee syrjäyttämään perinteistä kirjaa kokonaan.

Formaatit elävät rinta rinnan ja kun tulevaisuudessa tartun johonkin merkittävään teokseen, en halua kuulla sitä kenenkään lukemana enkä säätää ipadin taustavaloa sopivammaksi. Niin kauan kun näen lukea omilla silmilläni, älköön kirjassani olko töpseliä.

%d bloggers like this: