SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Taistelu hyvästä Suomi-neidosta

MILLA HANNULA

Naisen asema on varhaisemmassa suomalaishistoriassa ollut kova: tytöt olivat usein ei-toivottuja, naista sai lyödä, tietyissä olosuhteissa raiskata sekä tapattaa synnytysten alle pitkälle historiassamme. Usein unohtuu, että piian tehdessä ylipitkää päiväänsä isäntäväen piiskattavana ikätoverimiehet kuolivat loputtomissa sodissa emämaa-Ruotsin puolesta. Miehen osa ei useinkaan ollut kummoisempi hierarkkisen yhteiskunnan alaportailla. Tutkijoille voi olla jossain määrin sokeuttavaa tutustua vain yhteiskunnan toisen puolen elämään: tässä tapauksessa naisen historiaan ja kärsimyksiin. Molempien sukupuolten asema syntyy kuitenkin toisen sukupuolen ja yhteisön välisessä vuorovaikutuksessa. Valitettavasti omia luokka- tai sukupuoliryhmien etuja puolustetaan joskus liian hanakasti, usein oikeudenmukaisuuden ja kokonaisuuden kustannuksella.

Kansallismielisessä ajattelussa naiskysymykseen on usein suhtauduttu ”perinteisesti”. Ajatus ”perinteistä naisesta” on ongelmallinen. Tarkastelen tässä naisen asemaa kansallismielisyydessä ja suomalaisnaisen historiassa. Kannatan itse tasa-arvoa ja pohdin sen ilmentymiä.

Kalevan tytär ei alistu

Tällä hetkellä suomalaisnaisen asema on juridisten oikeuksien puolesta parempi kuin koskaan aiemmin tunnetussa historiassamme. Kehityskaari ei ole ollut suoraviivainen. Naisen aseman käsite sisältää historiallisessa käsittelyssä anakronismin vaaran, mutta tarkoittaa tässä lähinnä naiseuden ja vallan tarkastelua. Pohjolan naisen asemaa tutkinut Kaari Utrio esittää aiheesta kiinnostavia väitteitä. Utrion mukaan naisen asema olisi Suomessa ollut jopa sitä parempi, mitä yksinkertaisemmasta yhteisöstä on ollut kyse. Tämä siksi, että naisen julkisen vallan käyttömahdollisuudet ovat olleet miehiä heikommat viime vuosikymmeniä lukuunottamatta. Utrion mukaan eriytymättömässä yhteiskunnassa epävirallisia vallankäyttökeinoja oli paljon enemmän kuin eriytyneessä. Pyyntiyhteisön naisen tai maatalousyhteisön emännän paikka ja sen myötä valta oli selkeämpi. Anoppina, naisena ja äitinä naisen vaikutusvalta riippui enemmän persoonasta ja perhesuhteista.

Yksi korkeimmista nykyisistä hyveistämme, arvopohjamme valtias, on ajatus tasa-arvosta. Todellisuuspohjaa tasa-arvon iduille on löytynyt historiasta. Naisen asema ei ole aina historiassamme ollut alistettu, toisin kuin konservatiiviväitteissä usein mielletään. Useampia poikkeuksia on esiintynyt jopa matriarkaatin suuntaan. Päiviö Latvus luotaa erityisesti yhteiskuntien tieteellisen menestyksen taustalla olevia sukupuolten välisiä suhteita ja lapsen asemaa. Johtopäätökset ja aineistot ovat hyvin kiinnostavia. Yhteiskunnallinen hyvinvointi ja tieteellinen luovuus ovat Latvuksen mukaan kulkeneet käsi kädessä miehen ja naisen optimisuhteen kanssa sekä siinä, miten myös miesten feminiinisen herkkyyden sekä lapselle annetun arvon on annettu toteutua. Yhteiskunnallinen taantuma on niinikään seurannut, kun esimerkiksi mineolaiset tai muinaisegyptiläiset naiset alistivat miehet valtansa alle: ”Herodotoksen tullessa 450-luvulla Egyptiin nainen oli jo useissa tapauksissa se, joka möi, osti ja toimitti tehtävät ulkona miehen sen sijaan istuessa kotona – kutomassa.” Tai siitä lähtien, kun maskuliininen valta Rooman valtakunnassa tai Kiinan konfutsealaisperinteessä ylitti optimitasapainon eikä feminiinisyydellä nähty arvoa. Naisen ja miehen välinen mestari-orja-suhde ei mahdollistanut sitä uteliaisuutta, herkkyyttä ja intuitiota, jota rationaalinen luovuus tarvitsi polttopuikseen: jäykän traditionaalinen yhteisö oli valmis taantumaan. Sen sijaan joonialaisten tai kristittyjen alkuseurakuntien tasa-arvoinen, rakkaudellinen naisen ja miehen suhde loi parhaita eväitä molempien sukupuolten hyveiden sekä kehittyvän yhteisön toteutumiselle. Niinikään tärkeää on ollut viettielämän tasapaino: muuten tasa-arvoisten etruskien vapaan seksielämän ja keskiaikaisten munkkien asketismin kaltaisen tukahduttamisen väliin jäävä sukupuolten välinen suhde.

Kristinuskoa edeltävänä aikana syntyneessä uralilaisessa mytologiassa naisella tai feminiinisyydellä oli tunnustettu voima tuonpuoleisessa, jossa asiat muutenkin toimivat päinvastoin kuin tämänpuoleisessa maailmassa. Yksi tasa-arvon ideaa kuvastava tekijä on ollut suomalaisten suhde eläimiin, joka niukkojen resurssien maassa ei koskaan ole voinut olla ylimielinen vaan päinvastoin kunnioittava, toteaa uskontotieteilijä Risto Pulkkinen. Kalevalassa tuonpuoleista hallitsi Pohjolan emäntä, josta käytettiin nimitystä myös Louhi tai jopa Lowetar, joka viittaa ”loveen” – keskisen ja alisen yhdistämään maailmaan, johon samaani lankeaa ollessaan transsitilassa sielunmatkalla. On esitetty, että luojajumalan rinnalla, linkkinä ihmisten ja jumalan välillä, olisi uskottu myös elämänjumalattareen, aurinkoon, elämän antajaan. Naisilla oli suuri roolinsa hoitamassa, auttamassa ja lääkitsemässä sairaita ja kuolevia sekä syntyviä niin lapsenpäästäjänä, yrttien tuntijoina kuin itkuvirsien laulajina. Nainen vainajalan hallitsijana oli myös tautien lähettäjä. Samanismissamme ei esiintynyt eteläisemmille kulttuureille tyypillisempää piirrettä, että toinen henki valtaa samaanin. Tämä on Pulkkisen mukaan kulttuurisaavutus: ”Yhteisön mielenmaisemaa ja sen mentaliteettia määrittää paljon se, onko yhteisön valtuuttama välimies passiivinen vai aktiivinen toimija”.

Samaanit olivat pyyntiyhteiskunnissa hengellisiä asiantuntijoita ja johtajia. Yhteisön kovaluontoisin jäsen on Tuonelan matkojensa kautta ollut kuoleman ja elämän väliä kulkeva suuri vaikuttaja. Naiset ovat harvemmin toimineet suomensukuisissa kulttuureissa varsinaisina samaaneina, kauempana Siperiassa kylläkin, kertoo Pulkkinen. Maanviljelyskulttuuriin siirryttäessä samaanien tilalle tulivat tietäjät ja noidat, sielumatkojen tilalle maagiset riitit ja loitsut. Ehkä myyttisin taistelu muinaissuomalaisen naisen asemasta itsenäisyyden ja kuoleman välillä on Akseli Gallen-Kallelan kuuluisaksi tekemä kuvaus Joukahaisen siskon Ainon itsemurhasta. Kalevalan nuoren naisen valinta on karu ja armottoman rohkea: alistumisen sijaan Aino tappaa itsensä muuttuen veden haltijatar Vellamoksi. Kuvan voima on vahva. Gallen-Kallelan erotisoiva triptyykki on peittänyt alleen naisen ratkaisun, itsenäisyyden.

Satu Apon mukaan pohjoisten metsien maanviljelys vahvisti naisen asemaa miesten ollessa etäviljelmillä, kalassa ja kaupoilla, jolloin naiset vastasivat talonpidosta. Ainoastaan metsästäminen ja teurastaminen olivat naisilta maanviljelyskulttuurissa kiellettyjä; pyyntikulttuurissa muinaissuomalainen erosi monista muista kulttuureista, sillä nainen ja mies saalistivat yhdessä, Utrio toteaa. Toisaalta työnjako oli asymmetrista: nainen paikkasi miesten työt, muttei toisinpäin, sillä naisten työt alensivat miehen arvoa. Meillä ei ole Apon mukaan ollut yhtä runsasta maskuliinisuuden ihannointia kuin esimerkiksi Välimeren kulttuureilla. Sen sijaan maagisessa ajattelussa ja loitsuissa korostui naispainotteisuus: nainen oli ”väekkäämpi” kuin mies. Naisen sukupuolielimissä oli yliluonnollista voimaa, jolla pystyi muun muassa suojelemaan lähimmäisiä. Naisen maagisen vallan tunnustaminen johti kuitenkin monesti myös naisten kontrollointiin.

Kristinusko sisälsi tasavertaisuutta ja humaanisuutta korostavia piirteitä, mutta myöhemmin myös naisvihaa ja sukupuolisuuden kammoa, joka aika ajoin nousi korostettuun rooliin. Toisin kuin aiemmin, suvunjatkamistoimintaa alettiin pitämään saastaisena ja naista syyllisenä tähän syntiin. Katoliset korostivat neitseellisyyttä, joka oli jopa avioliiton sukupuolielämää suotavampaa. Luterilaisen kirkon papin rouvilla oli valtaa, mutta usein puolisosuhteensa kautta. Protestantit korostivat, että vaimon piti olla hurskaudessaan esimerkki koko perheelle ja varmistaa kodin pyhyys. Naisen hengellisen toiminnan arvo väheni; Lutherille jokainen arkinenkin toimi oli pyhä ja työn rooli korostui. Miehen alamaisena nainen huolehti ensisijaisesti perheestään: kirkossa ei pitänyt juosta, eikä paastota ja rukoilla niin kuin paavilliset tekivät. Tosin esimerkiksi kveekariliikkeen naisilla oli julkista sanankäyttövaltaa, Päivi Setälä kirjoittaa. Renessanssin ajatus ihmisen oikeudesta onneen muutti suhtautumista perheeseen. Lapset vaativat oikeutta valita itse puolisonsa ja porvaristo alkoi ihannoida onnea kodin seinien sisäpuolella.

Alunperin kirkon reformaatio oli kaikkien yhteinen, mutta reformaattorit eivät pyrkineet muuttamaan naisen yhteiskunnallista roolia. Julkisesti puhuva nainen oli seksuaalisesti epäilyttävä. Kirjallisuuden äkäpussi-kertomuksissa naisen vahvuus esitettiin väliaikaisena ja voitettavissa olevana. Esimerkiksi brittinaisten parlamentille tekemä tasa-arvopyyntö vuonna 1649 laskettiin äkäpussien työksi, Setälä kertoo. Suoran vallankäytön mahdottomuus on vahvistanut todellisuuteen pohjautuvaa myyttiä naisen kieroudesta. ”Perinteistä” naista hehkutettaessa huonoja puolia kuten kieroutta ei yleensä huomioida, sehän ei sopisi demagogien agendaan, tai sitten se hyväksytään, koska ei haluta nähdä kierouden suoran vallankäytön mahdottomuudesta riippuvaa luonnetta vaan typistetään piirre biologiseksi.

1800-luvun takapakki

Kaari Utrio toteaa, että naisen asema huononi 1800-luvulla, vaikka silloinkin naisasiassa tapahtui juridista edistystä. Iso askel oli naisten pääsy koulutukseen. Utrion mukaan viktoriaanisena aikana eurooppalainen nainen oli jopa ”säädellympi, sidotumpi ja valvotumpi kuin ehkä koskaan historiansa aikana”. Jos aiemmin historiassa aatelisnaistenkin piti osata opettaa työväkeään, nyt heidän osakseen oli tullut haaveilla joutilaina tai edistää aviomiehensä uraa. Suomessa venäläisten pelossa ei uskallettu koskea olemassa oleviin lakeihin, ja naisten alistaminen laahasi eurooppalaisittain jäljessä. Nainen sai periä kiinteää omaisuutta, eikä häntä saanut tappaa tai myydä, mutta hänellä ei ollut lupa poistua kotoa, erota, opiskella, lukea, kirjoittaa kirjeitä, pitää ansioitaan tai tehdä töitä ilman miehen lupaa. Tehdastyöväestö eli kurjuudessa, ahtaissa asunnoissa, keuhkotautisina, lapsikuolleisuuden ollessa pöyristyttävä. Detaljina papisto piti vielä 1700-luvun lopulla oman tyttönimensä, ja miehen sukunimen ottamisesta aviossa tuli normaali-ilmiö vasta 1800-luvulla. Pakolliseksi tämä tuli vasta vuonna 1930.

Suomessa säätyläistö sysäsi kansalaisyhteiskunnan synnyn liikkeelle kapinoidessaan keisaria vastaan. Sääty-yhteiskunnan murentuessa ja yhteiskunnan liikehtiessä myös naisten emansipaatio edistyi. Naisasialiikkeen ja feminismin historian kehityskaari kolmen aallon kautta nykyaikaan on huikea. 1960-luvulta alkanut toisen aallon feministinen ajattelu lähti väärään suuntaan nostaen maskuliiniset hyveet naisen arvoiksi. Ideassa on samaa kuin gnostilaisilla pari tuhatta vuotta aiemmin, kun he ajattelivat, että jokainen nainen, joka tekee itsestään miehen, on astuva taivasten valtakuntaan. Nainen miehenä -ajattelutavasta seuraa esimerkiksi nykyisen valtalehdistön jatkuva huoli naisten pienemmästä määrästä johtajina. Tämä kuvastaa epäsuorasti miehisen maailman ihailua ja esimerkiksi naisellisen hoiva-alan väheksymistä: nainen hoitajana ei ole ylpeyden aihe, johtajana, sotilaana tai palomiehenä kylläkin. Liberaali ajatus yksilön valinnanvapaudesta on tietenkin äärimmäisen arvokas säilytettäväksi, mutta valinnan pitäisi tapahtua rehellisen itsetuntemuksen eikä trendikkään ideologian mukaisesti.

Karikot ja anti

Nykyfeministit ovat laajassa rintamassa vastustaneet kansallismielisyyttä. Suomalaisuuteen historiallisesti liittyvän tasa-arvon näkökulmasta tässä ei ole mieltä; senhän luulisi johdonmukaisesti olevan juuri sitä, mikä kuuluu sekä feministien että kansallismielisten työkalupakkiin. Tässä ilmenee molempien heikko kohta. Feministeille siinä, että kulttuurisensitiivisyydessään ja länsimaista patriarkaattia vastustaessaan he ovat erkaantuneet juridisen tasa-arvon ajamisesta koskemaan kaikkia naisia, myös islaminuskoisia. Kansallismielisille siinä, että aika ajoin tasa-arvo on jäänyt konservatiivisen ”perinteistä naista ja miestä” koskevan ajattelun alle, sillä maskuliinisuus on poliittisesti kääntynyt konservatiivisuudeksi. Feminiinisyyteen liittyvä lempeä ymmärtäminen on ilmennyt arvoliberaalien globalistien haluna avoimiin rajoihin. Rajavalvonnan pitäisi olla aluetta, jossa nimenomaan maskuliiniset kurin ja rajoittamisen taidot pääsisivät oikeuksiinsa, mutta näin ei ole ollut.

Ideologioiden yin ja yang vuorottelevat vuoroveden lailla yhteiskunnassa, tasapainon ollessa vaikeasti saavutettavissa. Tällä hetkellä poliittinen ja kulttuurieliittimme keikkuu liberaalin ja ääriliberaalin rajamailla. Kulttuurimarxilainen arvoliberaali paine tekee tuhoa väheksymällä ydinperhettä, heteroseksuaalisuutta ja biologista sukupuolisuutta. Arvoliberaali helvetti syntyy rajattomuuden pakottamisesta kaikille – keinoinaan lievät sanktiot, ilmiannot, halveksunta, uhkailu ja muunlainen toisinajattelijan elämän vaikeuttaminen. Änkyräkonservatiivien työkalupakissa on ydinperhepaine, kyttääminen ja biologisen sukupuolisuuden ylikorostaminen, mikä sekin tietyissä ympäristössä nostaa päätään, vaikkei eliitin ongelma olekaan. Ylipäänsä konservatiivit ovat parhaimmillaan rajoittaessaan itseään ja, kuten ääriliberaalit, pahimmillaan rajoittaessaan toisia.

Ideaalittomuus on toki usein matalamielistä, muttei arvoideologinen muiden ihmisten elämän ohjailu ole sen parempaa. Erityisesti nuoret opiskelijat ovat vaarassa hairahtua seuraamaan kritiikittömästi demagogeja. Huonoin ja yleisin guru siirtää omaa maaliaan sitä mukaa kuin muuttaa mielipidettänsä ja selittää kaiken parhain päin. Liberaali, joka ei salli muita kuin omanlaisia ajatuksiaan tai konservatiivi, joka ei itse tee lapsia tai ole uskovainen, mutta saarnaa arvojaan muille. Vain halu kontrolloida muita pysyy samana.

Suomalaisia on kritisoitu sukupuolettomasta kulttuurista. Hyvillä asioilla on varjonsa ja tasa-arvo voi latistaa sukupuolten välistä jännitettä. On kuultu puheenvuoroja jopa siitä, että suomalaisnaiset sietäisi vaihtaa parempiin tuontinaisiin. Sukupuolten asema syntyy sukupuolten välisessä vuorovaikutuksessa – suomalaiskontekstissa. Suurin osa suomalaisnaisista on edelleen samanlaista rehellisyyteen taipuvaista tuulipukukansaa kuin suomalaismiehetkin, ääriliberaalien feministien edustaessa yliopistoväkeä. Eksotiikka toki kiihottaa molempia sukupuolia, jos niikseen tulee. Konservatiiveilla onkin vaarana, että etsiessään ”parempaa naista” ideologiaperustein ulkomailta he tekevät saman virheen kuin nykyfeministit valkoisessa miesvihassaan. Nykyfeminismin arvostelu reaktiivisesti antifeministisin asein ei edistä sukupuolten välistä ymmärrystä: naisuhrin tilalle asettuu vain mies. Toki konservatiivien halveksunta kohdistuu nykyiseen suomalaiskulttuuriin ja sen rappioon ylipäänsä, mutta ”kaikki naiset ja heidän syntinsä” on helppo noukkia kepin nokkaan ja näin on historiassa usein käynytkin.

Tasa-arvoinen kansallismielinen nainen

1900-luvun kehityskaaren ansiosta suomalaisnainen kohosi täysmittaiseksi kansalaiseksi miehen rinnalle. Tästä saamme kiittää naisasialiikettä ja kansan kehityskelpoisuutta. Miesten toteuttama tai suunnittelema kansallismielisyys, jota nainen vain toisintaa tai toteuttaa, muovaa naisesta tahdotonta välinettä. Yhteiskunnallinen kehitys tarvitsee sukupuolten välistä kehittävää kitkaa ja rakkautta: jomman kumman sukupuolen alistuminen johtaa autoritäärisyyteen. Naisen pitäisi voida toimia persoonansa mukaan eri rooleissa: Minna Canthin on kerrottu sanoneen ”kaikki naiset älköön tehkö käsitöitä”. Sukupuolten välisen tasa-arvon ei pidä tarkoittaa feminiinisten hyveiden väheksymistä, eikä niiden poissulkemista miehiltä – sama koskee maskuliinisia hyveitä – vaan molemman ”yinin ja yangin” tunnistamista, arvostamista ja tasapainoisen arvon antamista osana yksilön persoonallisuutta ja yhteisön arvomaailmaa.

Kulttuurisesti korostaisin myös aikaa ennen Lähi-idän ensimmäistä suurta vaikutusaaltoa, kristinuskon tänne saapumista. Muinaissuomalainen myyttimaailma, suomalais-ugrilainen kieli ja mieli, jopa ne jäänteet, joita muinaisuskostamme on jäljellä, tarjoavat meille kansallismielisyyden kulttuurista omaperäisyyttä, sitä millä erottaudumme muista, sekä tasa-arvon historiallisia juuria. Pohjoinen ihminen on parhaimmillaan myös luontonsa, metsien ja vesien kasvatti. Tämä on jäänyt viimeaikaisessa kansallismielisessä keskustelussa turhan vähälle huomiolle, vaikka on toisaalta nostamassa päätään ekologisten näkökulmien korostuessa.

Lähteet:

Apo, Satu. Naisen väki: Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki. Hanki ja jää. 1995.

Latvus, Päiviö. Ymmärryksen siivet. Miksi tiede on länsimaista? Omega kirjat. Espoo. Vantaa. 2000.

Pulkkinen, Risto. Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus. Tallinna. 2016.

Setälä, Päivi. Pohjoisen renessanssin nainen: 1500- ja 1600-luvun naishistoriaa. Helsinki. Otava. 2002.

Siikala, Anna-Leena. Suomalainen samanismi. Mielikuvien historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 565. Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 1992

Utrio, Kaari. Kalevan tyttäret: Suomen naisen tarina. Helsinki. Tammi. 1986.

Utrio, Kaari. Suomen naisen tie. Pirtistä parlamenttiin. Tammi. Helsinki. 2006.

Vihavainen, Timo, Hamilo, Marko, Konstig Joonas. Mitä mieltä Suomessa saa olla. Suvaitsevaisto vs. Arvokonservatiivit. Helsinki. Minerva. 2015.

Milla Hannula (s. 1974) on valtiotieteiden maisteri, joka on toiminut mm. tutkijana ja toimittajana. Hän on julkaissut teokset ”Maassa maan tavalla. Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia” (2011) ja ”Kiistamaa. Venäjän Karjalankannas” (2016).

%d bloggers like this: