SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Pariisin julistus: Eurooppa johon voimme uskoa

Kuluvan vuoden toukokuussa joukko konservatiivisia intellektuelleja useista Euroopan maista kokoontui Pariisiin pohtimaan maanosamme tilaa. Tapaamisen tuloksena syntyi muutama viikko sitten lokakuun alussa julkaistu vetoomus nykymuotoista Euroopan unionia paremman Euroopan puolesta. Tämä Pariisin julistukseksi sanottu asiakirja julkaistiin yhtäaikaisesti useilla eri kielillä. Ei kuitenkaan valitettavasti suomeksi, mistä syystä päätin sen nyt Sarastukseen suomentaa. Julistuksen otsikoksi valittiin ”Eurooppa johon voimme uskoa”. Kolmenkymmenenkuuden artiklan puitteissa siinä pohditaan sitä, millainen tuo todellinen Eurooppa voisi olla ja samalla luetaan madonluvut väärälle Euroopalle, jonka rujoin ilmenemismuoto on Brysselin byrokraattinen imperiumi. Sarastuksen lukijoille jo tuttujen identitaarisen liikkeen painotusten mukaisesti etsitään tasapainoa kansallismielisyyden ja yleiseurooppalaisen kulttuuriyhteyden välille. Allekirjoittajien nimet löytyvät pitkähkön jutun lopusta. Suomalaisille tutuin heistä lienee brittiläinen Roger Scruton. Käänsin jutun etupäässä ranskasta. Englanninkieliseen(kin) versioon pääsee tutustumaan tästä. (Mika Keränen)

EUROOPPA JOHON VOIMME USKOA

1) Eurooppa kuuluu meille ja me kuulumme Eurooppaan. Nämä eurooppalaiset maat ovat meidän kotejamme eikä meillä muita koteja ole. Emme kykene täsmällisesti pukemaan sanoiksi, miksi rakastamme Eurooppaa tai muutenkaan oikeuttamaan lojaalisuuden tunnettamme. Kyse on jaetusta historiasta ja yhteisistä toiveista. Kyse on tapakulttuurista, yhdessä koetuista ilon ja tuskan aikakausista. On kyse innostavista sovinnon kokemuksista ja yhteisen tulevaisuuden lupauksista. Tutut maisemat ja jaetut kokemukset ovat täynnä merkityssisältöjä, jotka avautuvat vain meille mutta eivät kenellekään muille. Kotimme on paikka, jossa kaikki on meille tuttua ja jossa toisetkin tunnistavat meidät, kuinka kauaksi lienemmekin kodistamme etääntyneet. Tällainen on todellinen Eurooppa, kallisarvoinen ja korvaamaton sivilisaatiomme.

2) Niin rikas ja suuri kuin Eurooppa onkin, sen tila on nyt uhanalainen, sillä sen itseymmärrys on vääristynyt. Väärä Eurooppa kuvittelee edustavansa sivilisaatiomme historian täyttymystä, mutta tosiasiassa se vain takavarikoi kotimme ja myy isänperintömme; se vetoaa aidosti eurooppalaisiin hyveisiin niiden liioitelluissa ja vääristyneissä muodoissa pysytellen samanaikaisesti sokeana omille paheilleen. Tukeutuessaan karikatyyrimäisen yksipuoliseen tulkintaan historiastamme tämä väärä Eurooppa vahingoittaa vakavasti käsitystämme menneestä. Tällä tavoin ymmärretyn Euroopan kannattajat ovat orpoja omasta tahdostaan ja vieläpä pitävät isänmaatonta tilaansa jalona saavutuksena. Väärä Eurooppa ylistää itseään universaalin yhteisön edelläkävijänä; mutta se kokonaisuus, jonka etua he ajavat, ei ole sen enempää universaali kuin mikään todellinen yhteisökään.

3) Väärän Euroopan kannattajat on lumonnut taikauskoinen ajatus väistämättömästä edistyksestä. He uskovat, että itse Historia on heidän puolellaan, ja tämä usko tekee heidät ylimielisiksi sekä kyvyttömiksi tunnistamaan innolla ajamansa postnationalistisen ja postkulttuurisen maailman puutteellisuuksia. Näin ollen he ovat autuaan tietämättömiä inhimillisen arvokkuuden todellisista lähteistä, vaikka väittävätkin vaalivansa ihmisarvoa sydämissään (kuten tietysti mekin teemme). He ovat tietämättömiä Euroopan kristillisistä juurista tai jopa tietoisesti torjuvat ne. Samanaikaisesti he varovat visusti loukkaamasta muslimeja millään tavoin, ja he kuvittelevat näiden ilomielin omaksuvan väärän Euroopan maallisuusperiaatteet ja monikultturismin. Omiin ennakkoluuloihinsa, taikauskoonsa ja tietämättömyyteensä vajonnut, mahtipontisen utopististen tulevaisuudennäkyjensä sokaisema väärä Eurooppa pyrkii tukahduttamaan toisinajattelevien äänet, vapauden ja suvaitsevaisuuden nimissä tietenkin.

4) Lähestymme umpikujaa. Sen enempää Venäjän seikkailupolitiikka kuin muslimien maahanmuuttokaan eivät ole Euroopan tulevaisuuden suurimpia uhkia. Todellista Eurooppaa uhkaa ennen kaikkea se väärän Euroopan ruuvipenkki, jonka pihtien väliin identiteettimme on vaarassa musertua. Euroopan kansakuntien olemassaolon ja maanosan jaetun kulttuuriperinnön perusteet ovat valumassa hiekkaan ja niiden tilalle on nousemassa harhaisia ja sokeita käsityksiä siitä, mitä Eurooppa on ja mitä sen pitäisi olla. Me sitoudumme vastustamaan tätä tulevaisuuttamme uhkaavaa kehitystä. Me tulemme puolustamaan ja kaikin tavoin edistämään todellisen Euroopan asiaa, sillä se on yhteinen kotimme.

***

5) Todellinen Eurooppa rohkaisee ihmisiä osallistumaan aktiivisesti yhteiseen poliittiseen ja kulttuuriseen projektiin. Vapaaehtoinen yhteistyö ja keskinäinen solidaarisuus lakien hallitsemassa yhteisössä on vanha eurooppalainen ideaali. Hallittavien suostumus ei aina ole ilmentynyt edustuksellisen demokratian muodossa. Kuitenkin lojaalin kansalaishengen perintö yhtä kaikki heijastelee syvällisellä tavalla Euroopan poliittisia ja kulttuurisia traditioita, millaisissa konkreettisissa muodoissa se sitten lieneekin historian eri vaiheissa ilmennyt. Menneinä aikoina eurooppalaiset ovat kamppailleet lisätäkseen kansan mahdollisuuksia osallistua poliittiseen päätöksentekoon, ja tästä perinnöstä me olemme oikeutetusti ylpeitä. Vaikka toisinaan kamppailu saikin suoranaisen kapinan muodon, se yhtä kaikki todistaa, että huolimatta epäoikeudenmukaisuuksistaan ja muista epäonnistumisistaan tämän maanosan kansakuntien traditiot ovat meidän traditioitamme. Tällainen avoimuus reformeille tekee Euroopasta maailmankolkan, joka tavoittelee aina suurempaa oikeudenmukaisuutta. Näin ymmärretty edistyksen henki nousee rakkaudesta isänmaitamme kohtaan.

6) Euroopan kansoille ominainen yhteishenki mahdollistaa sen, että voimme luottaa toisiimme julkisilla foorumeilla jopa silloin, kun olemme tekemisissä ventovieraiden kanssa. Kaikille avoimet puistot, kaupunkien ja metropolien keskusaukiot sekä leveät bulevardit ilmentävät eurooppalaisen poliittisen kulttuurin henkeä: res publican puitteissa jaamme elämämme toinen toistemme kanssa. Pidämme velvollisuutenamme ottaa vastuuta yhteiskuntiemme tulevaisuudesta. Me emme ole sen paremmin maallisten kuin uskonnollistenkaan despoottien passiivisia alamaisia. Emme myöskään kumarra Historian leppymättömien voimien edessä. Eurooppalaisuus merkitsee poliittista ja historiallista täysi-ikäisyyttä. Me muovaamme omat yhteiset kohtalomme itse.

7) Todellinen Eurooppa on kansallisvaltioiden yhteisö. Meillä on omat kielemme, traditiomme ja rajamme. Yhtä kaikki, olemme aina tunteneet tiettyä keskinäistä sukulaisuutta, myös riidellessämme ja jopa sotiessamme toisiamme vastaan. Tällainen yhtenäisyys moninaisuudessa tuntuu olevan meille hyvin luonnollinen asiaintila, mutta niin arvokas ja merkittävä saavutus kuin se onkin, se ei ole syntynyt luonnostaan. Tavallisin kuvatunkaltaisen yhteisöllisyyden muoto on ollut monikansallinen imperiumi, jollaisia eurooppalaiset soturikuninkaat ovat yrittäneet pystyttää Rooman imperiumin romahtamisen jälkeen useita. Imperiaalisen yhteiselon vetovoima on pitänyt pintansa näihin päiviin saakka, mutta kansallisvaltioihin perustuva järjestelmä pääsi lopulta niskan päälle, koska juuri siinä toteutuu kansansuvereniteetin idea paremmin kuin missään muussa poliittisessa mallissa. Siksi kansallisvaltiosta on tullut eurooppalaisen sivilisaation erityinen tuntomerkki.

8) Kansallinen yhteisö tuntee ylpeyttä siitä, että se hallitsee itse itseään juuri sillä tavalla, mikä sille parhaiten soveltuu. Usein se myös kerskuu omilla saavutuksillaan taiteen ja tieteen saralla sekä kilpailee näillä elämänalueilla toisten kansakuntien kanssa; joskus kansojen välinen kilpailu eskaloituu sotatantereillekin. Tämä tilanne on aiheuttanut Euroopalle toisinaan vakaviakin vammoja, mutta koskaan se ei ole onnistunut hävittämään kulttuurisen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Oikeastaan tilanne on täysin päinvastainen, sillä yhteiseurooppalainen kulttuuri-identiteetti on vahvistunut yhtä jalkaa eurooppalaisten kansallisvaltioiden poliittisen eriytymisen kanssa. Kahdennenkymmenennen vuosisadan ensipuoliskon maailmansodissa koettujen kauheiden verilöylyjen jälkeen meissä syntyi entistäkin suurempi päättäväisyys vaalia yhteistä perintöämme. Tämä on todiste termin aidossa merkityksessä kosmopoliittisen eurooppalaisen sivilisaation syvyydestä ja voimasta. Me emme kaipaa ylhäältä käsin pakolla tuputettua imperiaalista yhtenäisyyttä. Päinvastoin eurooppalainen kosmopolitismi lähtee liikkeelle isänmaanrakkaudesta ja kansalaishengestä, jotka ovat avoimia myös kansallisia ympyröitä laajemmille näköaloille.

9) Todellinen Eurooppa on kristinuskon muovaama sivilisaatio. Kirkon universaali hengellinen valta-asema teki Euroopasta kulttuurisesti yhtenäisen alueen pakottamatta sitä kuitenkaan yhden poliittisen keskusvallan alaisuuteen. Tämä tosiasia on mahdollistanut identiteeteiltään erillisten kansalaisyhteiskuntien kukoistamisen yhteisen eurooppalaisen sivilisaation helmassa. Kansalaisyhteiskunnaksi kutsumamme yhteisön autonomiasta on tullut eurooppalaisen elämäntavan leimallinen piirre. Sitä paitsi kristillisestä evankeliumista ei ole johdettavissa mitään kaikki inhimilliset elämänalueet kattavaa jumalallista lakia, ja siten eurooppalaisten kansakuntien monimuotoinen maallinen lainsäädäntö ei millään tavoin muodosta uhkaa maanosan kulttuuriselle yhtenäisyydelle. Ei olekaan sattumaa, että kristinuskon romahdusta Euroopan kansakuntien keskuudessa seurasi uusi yritys saattaa koko maanosa yhden poliittisen herruuden alaisuuteen, so. sen rahavallan ja säädösmanian leimaaman vaikkakin kevyesti pseudouskonnollisella universalismilla kuorrutetun imperiumin valtapiiriin, jota Euroopan unioni paraikaa rakentaa.

10) Todellinen Eurooppa kohtelee jokaista yksilöä yhtä arvokkaana riippumatta hänen sukupuolestaan, arvoasemastaan tai rodustaan. Tämäkin piirre nousee sivilisaatiomme kristillisistä juurista. Lempeät hyveemme ovat kiistatta sidoksissa kristilliseen perintöömme: reiluus, myötätunto, armeliaisuus, anteeksiantavaisuus, rauhantahto, rakkaudellisuus. Kristinusko mullisti miehen ja naisen välisen suhteen kohottaen molemminpuolisen uskollisuuden ennen näkemättömään arvoon. Avioside mahdollistaa miehen ja vaimon tasaveroisen kukoistamisen. Useimmat tekemistämme uhrauksista teemme vaimojemme ja lastemme hyväksi. Myös tämä uhrivalmius on osa rakkaan Eurooppamme kristinuskolta saamaa isänperintöä.

11) Mutta yhtälailla klassinen traditiokin inspiroi todellista Eurooppaa. Tunnistamme itsemme antiikin kreikkalaisesta ja roomalaisesta kirjallisuudesta. Eurooppalaisina tavoittelemme suuruutta, joka on klassisten hyveiden kruunu. Joskus tämä pyrkimys on johtanut väkivaltaiseen taisteluun ylivallasta, mutta parhaimmillaan se on inspiroinut eurooppalaisia miehiä ja naisia luomaan kauneudessaan ylittämättömiä mestariteoksia musiikin sekä taiteen saralla, samoin se on ollut lukuisten tieteellis-teknologisten läpimurtojen lähde. Todellinen Eurooppa ei ole koskaan unohtanut roomalaisten ankaria hyveitä ja heidän itsekurin ihannettaan sen enempää kuin helleenien ylpeää kansalaismieltä ja filosofisen kyseenalaistamisen henkeäkään. Nekin ovat meidän perintöämme.

12) Todellinen Eurooppa ei koskaan ole ollut virheetön ja täydellinen. Väärän Euroopan kannattajat eivät siis ole erehtyneet siinä suhteessa että ovat tavoitelleet edistystä ja reformeja; paljon siitä, mitä vuosien 1945 ja 1989 välillä on saavutettu, on meidänkin mielestämme säilyttämisen ja vaalimisen arvoista. Yhteisessä elämässämme on kyse jatkuvasta projektista, ei mistään kivettyneestä traditiosta. Todellisen Euroopan tulevaisuuden toivo on kuitenkin siinä, että pystymme uudistamaan uskollisuutemme traditioistamme parhaimmille, eikä suinkaan harhaisessa universalismissa, joka vaatii meitä unohtamaan itsemme tai jopa vihaamaan itseämme. Euroopan historia ei alkanut valistuksesta. Rakastetun kotimme historia ei myöskään pääty Euroopan unioniin. Todellinen Eurooppa on aina ollut ja tulee aina olemaan kansallisvaltioiden yhteisö, jonka yksittäiset jäsenet voivat joskus olla hyvinkin eristäytyneitä. Siitä huolimatta kaikkia niitä yhdistää juuriltaan sama hengellinen perintö, jonka yksityiskohdista ehkä kiistelemme mutta jota kuitenkin rakastamme ja jota koko ajan yhdessä kehitämme.

***

13) Todellinen Eurooppa on vaarassa. Tulilinjalla ovat niin kansansuvereniteettiperiaatteen saavutukset, imperiumien vastainen perusasenne, kansalaismieleen ja läheisyysperiaatteeseen perustuva kosmopolitismi, kristillisperäinen käsitys ihmisarvoisesta elämästä sekä elävä yhteytemme koko klassiseen traditioomme. Menetämme kotimme hallintaa sitä mukaa, kun väärän Euroopan apostolit rakentavat väärää kristikuntaansa, jonka evankeliumin keskipisteessä ovat universaalit ihmisoikeudet.

14) Väärä Eurooppa kerskuu olevansa päättäväisesti sitoutunut ihmisen vapauden asiaan. Tämä vapaus on kuitenkin kovin yksipuolista. Se esittäytyy lähinnä vapautena erilaisista rajoituksista: on seksuaalista vapautta, on rajattoman itseilmaisun vapautta, on vapautta ”olla oma itsensä”. Vuoden 1968 sukupolvi pitää näitä vapauksia kallisarvoisina voittoina ko. sukupolvea edeltäneestä kaikkivoivasta sortojärjestelmästä. Tuon sukupolven jäsenet pitävät itseään ennen muuta vapauttajina ja näkevät jopa omat laittomuutensakin ylevinä moraalisina saavutuksina, joista koko maailman pitäisi olla heille kiitollinen.

15) Mutta nuorimpien eurooppalaisten sukupolvien näkökulmasta todellisuus on huomattavasti vähemmän ruusuinen. Pidäkkeettömän hedonistinen elämäntapa johtaa usein ikävystymiseen ja tarpeettomuuden tunteeseen. Avioliiton siteet ovat vakavasti haurastuneet. Nuortemme luonnollinen halu solmia avioliitto ja perustaa perhe usein hämmentyy rajattoman seksuaalisen vapauden sameissa ja pyörteisissä vesissä. Sellaisesta vapaudesta, joka vain turhauttaa ihmissydämen syvimpiä toiveita, tulee kirous. Yhteiskuntamme näyttävät vajonneen individualismin, yksinäisyyden ja toimettomuuden suohon. Sen sijaan, että olisimme saavuttaneet aidon vapauden, meidät on tuomittu viettämään tyhjää, konformistista ja median ohjailemaa kuluttajan elämää. On velvollisuutemme lausua totuus julki: vuoden 1968 sukupolvi onnistui vain tuhoamaan olemassa olevaa, mutta se ei ole saanut rakennetuksi tilalle yhtään mitään. He synnyttivät tyhjiön, jota nyt yritetään täyttää sosiaalisella medialla, halvalla turismilla ja pornolla.

16) Samaan aikaan kun eurooppalaisten väitetään nauttivan ennen näkemättömästä vapaudesta, heidän jokapäiväisestä elämästään tulee aina vain säädellympää. Nämä säädökset ovat usein lähtöisin hämäräperäisten valtaintressien kanssa liittoutuneiden kasvottomien teknokraattien aivoituksista, ja ne sääntelevät niin ammatillista elämäämme, liikesuhteitamme, koulutusmahdollisuuksiamme kuin vapaata tiedonsaantiammekin. Juuri nyt Eurooppa tuntuu pyrkivän korostuneesti säätelemään ilmaisunvapautta, joka on alkuperäinen, leimallisesti eurooppalainen vapaus ja jota voi pitää omantunnonvapauden tärkeimpänä ulkoisena ilmenemismuotona. Näiden rajoituspyrkimysten kohteina eivät ole sen paremmin siveettömät julkaisut kuin muutkaan hyökkäykset julkista säädyllisyyttä vastaan. Sitä vastoin Euroopassa pyritään rajoittamaan nimenomaan poliittista ilmaisunvapautta. Sellaiset poliittiset vaikuttajat, jotka tuovat julki islamia tai maahanmuuttoa koskevia häiritseviä tosiasioita, joutuvat vastaamaan sanomisistaan oikeudessa. Poliittinen korrektius tuottaa vahvoja tabuja, jotka tekevät vallitsevan status quon haastamisesta vaikeaa. Väärä Eurooppa ei todellakaan rohkaise vapauden kulttuuria. Se edistää vain markkinavetoista kulttuurista yhdenmukaistumista ja ylhäältä saneltua poliittista konformismia.

17) Väärä Eurooppa kerskuu saaneensa aikaan tasa-arvoisemman yhteiskunnan kuin missään on koskaan nähty. Se väittää taistelevansa päättäväisesti kaikkia rodullisen, uskonnollisen tai identitaarisen diskriminaation muotoja vastaan ja olevansa ehdottoman avoin kaikille ihmisyyden muodoille. Tällä saralla onkin saavutettu aitoa edistystä; tosin siinä ohessa on menetetty todellisuudentaju ja suistuttu utopistisiin unelmiin. Viimeisten sukupolvien aikana on aloitettu suuri monikulttuurisuuden projekti. Islaminuskoisten tulokkaiden sopeutumista tapoihimme ja kulttuurimme, uskonnostamme puhumattakaan, ei tässä ilmapiirissä ole lupa vaatia eikä oikeastaan edes rohkaista siihen, sillä sellainen olisi äärimmäisen epäoikeudenmukaista. Tasa-arvon aatteeseen sitoutuminen kuulemma edellyttää täydellistä irtisanoutumista kaikista oman kulttuurimme ylivertaisuuden vihjeistäkin. Paradoksaalista kyllä, tämä Euroopan omat kristilliset juuret kieltävä monikulttuurinen projekti on kuitenkin omaksunut kristillisperäisen universaalin rakkauden idean liioitellussa ja täysin elinkelvottomassa muodossa. Tämä ideaali vaatii eurooppalaisilta suorastaan pyhimysmäistä itsekieltäymystä. Tässä hengessä meidän täytyy nöyrästi hyväksyä isänmaidemme joutuminen muukalaisperäisen siirtolaisasutuksen kohteiksi, ja meidän on myös opittava näkemään oman kulttuurimme alasajo 21. vuosisadan suurena täyttymyksenä; kyseessähän on eräänlainen kollektiivinen uhri, jonka seurauksena lopulta syntyy uusi rauhanomainen ja vauras globaali yhteisö.

18) Tuollaisessa järkeilyssä on aimo annos vilpillisyyttä tai itsepetosta (mauvaise foi). Suurin osa nyky-Eurooppaa hallitsevan eliitin jäsenistä pitää epäilemättä sisimmässään eurooppalaista kulttuuria muita parempana, mutta silti he välttävät visusti ilmaisemasta tätä vakaumustaan julkisesti ainakaan tavalla, joka voisi loukata muukalaisten siirtolaisväestöjen tunteita. Juuri tämän salaa uskomansa kulttuurisen ylemmyytemme takia he myös ajattelevat, että vierasväestöjen assimilaatio tulee tapahtumaan luonnostaan ja nopeasti. Ikään kuin entisaikojen imperialististen valkoisten siirtomaaherrojen ajattelutapaa ironisesti parodioiden he olettavat, että (joko luonnonlain tai historian pakottamina) ”niistä” tulee väistämättä ennemmin tai myöhemmin ”meidän” kaltaisiamme; tässä diskurssissa ei kerta kaikkiaan ole luvallista ajatella, että asiassa saattaakin käydä täsmälleen päinvastoin. Tuota auvoista tulevaisuutta odotellessamme virallinen monikulttuurisuusideologia palvelee terapeuttisena psyykelääkkeenä, joka auttaa meitä sietämään valitettavia mutta onneksi sentään ”väliaikaisia” kulttuurisia yhteentörmäyksiä.

19) Mutta yllä kuvattuakin synkempi petoksen muoto on juuri nyt erityisen ajankohtainen. Hallitsevan eliittimme nuorimmassa sukupolvessa näet on kasvavassa määrin sellaisia toimijoita, jotka ovat tulleet siihen tulokseen, että heidän oma tulevaisuutensa on sitä varmempi, mitä nopeammin globalisaatio etenee. He pyrkivät rakentamaan sellaisia ylikansallisia instituutioita, joita he voisivat hallita piittaamatta kansansuvereniteetin kaltaisista häiriötekijöistä. Päivä päivältä käy ilmeisemmäksi, että eurooppalaisia instituutioita vaivaavassa ”demokratiavajeessa” ei ole kyse pelkästä lakiteknisestä ongelmasta, joka olisi myös korjattavissa lakiteknisin keinoin. Tämä demokratiavaje on pikemminkin koko järjestelmän olennainen osa ja sitä myös puolustetaan kiivaasti. Olipa puolustus sitten ankkuroitu ”taloudellisen välttämättömyyden” kaltaisiin argumentteihin tai kaiken kansallisen tason demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella omaa elämäänsä elävään kansainväliseen ihmisoikeuslainsäädäntöön niin Euroopan unionin ylikansalliset mandariinit ovat yhtä kaikki tekemässä loppua aidosti poliittisesta elämästä tässä maanosassa; kaikkiin yrityksiin kyseenalaistaa tämä kehitys heillä on valmiina teknokraattinen patenttivastaus: vaihtoehtoa ei ole. Tällaisen pehmeän mutta sitäkin todellisemman tyrannian kanssa me nyt siis joudumme elämään.

20) Väärän Euroopan hybris on aina vain ilmeisempää, vaikka se yritetäänkin suurin ponnistuksin peittää lohdullisten mutta illusoristen kulissien taakse. Mutta väärä Eurooppa näyttää myös olevan paljon heikompi kuin kukaan meistä olisi uskaltanut toivoa. Kansaan menevä viihdekulttuuri ja materiaalisesti korkeakaan kulutustaso eivät yksinään riitä pitämään yllä aitoa kansalaisyhteiskuntaa. Koska yhteiskunniltamme on riistetty kaikki korkeammat ihanteet ja koska vallitseva monikulttuurisuusideologia ei todellakaan rohkaise kansalliseen ylpeyteen, niin kansakuntamme ovat vaarassa menettää itsepuolustushenkensä. Poliittisesti korrekti ”inklusiivinen” retoriikka sen paremmin kuin ylikansallisten jättiläisfirmojen hallitsema persoonaton talousjärjestelmäkään eivät ole omiaan uusintamaan kansalaisten välistä luottamusta ja sosiaalista koheesiota. On myönnettävä suoraan, että eurooppalaiset kansalaisyhteiskunnat ovat heikossa hapessa. Jos katsomme tilannetta avoimin silmin, voimme havaita, kuinka valtiokoneisto kasvattaa jatkuvasti voimaansa, sosiaalinen kontrolli kiristyy ja ideologinen indoktrinaatio pesiytyy koululaitokseen. Islamilainen terrori ei ole ainoa syy raskaasti aseistautuneiden sotilaiden esiintymiseen kaduillamme. Mellakkapoliisia tarvitaan nyt tukahduttamaan mielenosoituksia tai hallitsemaan juopuneiden jalkapallofanien massoja. Juuri jalkapallojoukkueidemme kannattajien fanaattisuus on eräs epätoivoinen oire ihmisten syvällisestä tarpeesta kokea yhteisöllisyyttä kaltaistensa kanssa ja siitä, että tämä tarve ei nykyisessä väärässä Euroopassa löydä itselleen muuta purkautumiskanavaa.

21) Eurooppalaiset intellektuellit ovat valitettavasti väärän Euroopan todellista ideologista etujoukkoa. Ilman pienintäkään epäilystä meidän yliopistomme ovat vanhastaan olleet koko eurooppalaisen sivilisaation kauneimpia kruunuja. Mutta siinä missä oppineet ennen pyrkivät siirtämään uusille sukupolville menneiden vuosisatojen aikana kasautunutta viisautta, nykyiset intellektuellit tuntuvat usein samaistavan toisiinsa kriittisen ajattelun ja simppelin menneisyyttä kohtaan tunnetun vihamielisyyden. Eurooppalaisen ajattelun tärkeimpiin kulmakiviin on perinteisesti kuulunut ankara älyllinen rehellisyys ja objektiivisen totuuden etsintä. Mutta parin viimeisen sukupolven aikana tämä ylevä ideaali on käynyt läpi muutosprosessin. Se henkinen kurinalaisuus, jonka tarkoitus oli aikaisemmin vapauttaa totuutta etsivä ihmishenki vallitsevan mielipiteen tyranniasta, on nyt tehnyt tilaa ajattelemattomalle konformismille, jonka puitteissa kriittinen ajattelu rappeutuu inhoksi kaikkea sitä kohtaan, mikä on omaamme. Tällainen kulttuurinen itseviha tarjoaa riskittömän ja helpon tavan esiintyä ”kriittisenä”. Viimeisimpien sukupolvien aikana sitä on toitotettu kateedereilta siinä määrin, että siitä on jo tullut dogmi. Tämän credon julistamisella signaloidaan ”valistunutta” mielenlaatua ja kuulumista henkiseen eliittiin. Yliopistoistamme on siis tullut nyt meneillään olevan kulttuurisen itsetuhon keskeisiä toimijoita.

22) Hallitseva eliittimme taistelee ihmisoikeuksien puolesta. He kamppailevat ilmastonmuutosta vastaan. He työskentelevät kehittääkseen globaalissa mittakaavassa toimivan markkinatalouden ja pyrkivät harmonisoimaan veropolitiikkaa. He seuraavat tarkasti sukupuolisen tasa-arvotilanteen kehitystä. He tekevät niin valtavan paljon meidän puolestamme! Mitä väliä sillä on, millaisia keinoja he käyttävät? Mitä väliä silläkään on, että eurooppalaisista kansakunnista on tulossa aina vain skeptisempiä omien hallintojensa suhteen?

23) Mutta kansojen skeptisyys on täysin oikeutettua. Tänään Euroopassa dominoi päämäärätön materialismi, joka tuskin on omiaan kannustamaan miehiä ja naisia perustamaan perhettä. Itseinhon kulttuuri on riistänyt nuorimmilta sukupolvilta sivilisatorisen identiteetin tunteen. Joissakin maanosamme maissa on alueita, joilla muslimipopulaatiot elävät isäntämaan lakien ulkopuolella de facto autonomisissa oloissa ikään kuin kyseessä olisivat muukalaiset siirtokunnat eivätkä yhteiskuntiemme tasa-arvoiset osat. Individualismi eristää meidät toinen toisistamme. Globalisaatio myllertää miljoonien ihmisten tulevaisuudennäköaloja. Kun nämä näköalat herättävät huolestunutta keskustelua, eliittimme väittävät tekevänsä parhaansa, jotta väistämätön muutos sujuisi kaikkien osalta mahdollisimman kitkattomasti. Vaihtoehtoa ei kuulemma ole, ja globalisaation vastustaminen olisi irrationaalista! Ne, jotka kaikesta huolimatta kieltäytyvät alistumasta tällaiseen fatalismiin, tuomitaan joutavanpäiväisiksi nostalgikoiksi, jotka oikeastaan ansaitsisivat otsaansa rasistin ja fasistin leiman. Sitä mukaa, kun sosiaaliset jakolinjat syvenevät ja kansalaisten luottamus instituutioihin rapautuu, Euroopan kansakuntien poliittinen elämä saa aina vain vihaisempia ja kaunaisempia sävyjä, eikä kukaan tiedä, mihin tämä kehitys lopulta johtaa. Meidän ei kuitenkaan tarvitse jatkaa tällä tiellä. Sen sijaan meidän on heitettävä väärän Euroopan tyrannia yli laidan. Tälle kaikelle on vaihtoehto.

***

24) Jotta todellisen Euroopan uudelleen syntymiseen johtava työ pääsisi kunnolla alkuun, eurooppalaisten teologisen ymmärryksen täytyy kohentua. Väärän Euroopan universalistisessa projektissa näet on selvästikin kyse eräänlaisesta uskonnon korvikkeesta (ersatz d’une entreprise religieuse), jolla on oma credonsa ja omat anateemansa. Tämä valeuskonto on väkevää oopiumia, joka halvaannuttaa Euroopan poliittisena toimijana. Meidän on vaadittava, että luonteeltaan ilmeisen uskonnolliset pyrkimykset jätetään aidosti uskonnollisen sfäärin huolehdittaviksi; ne eivät kuulu politiikan eivätkä varsinkaan byrokraattisen hallintokoneiston kentille. Jos tahdomme palauttaa Euroopan toimintakyvyn poliittis-historiallisena subjektina, sen julkinen elämä on ehdottomasti uudemman kerran maallistettava (relaïciser, re-secularize).

25) Onnistuaksemme tässä tehtävässä meidän on hylättävä valheellinen kielenkäyttö, joka kannustaa ihmisiä välttelemään vastuuta ja edesauttaa ideologista manipulaatiota. Puhe monimuotoisuudesta, moniarvoisuudesta (inclusion) ja monikulttuurisuudesta on tyhjien tynnyrien kolinaa. Usein tällaista kieltä käytetään vain jotta saataisiin selvät epäonnistumiset näyttämään menestyksiltä: sosiaalisen kudoksen hajoaminen [kantaväestöjen keskuudessa] onkin ”oikeastaan” vain merkki maahanmuuttajien kotoutumisesta sekä suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden vahvistumisesta. Tämä on tyypillistä markkinointimiesten kieltä, jonka tarkoitus on pikemminkin hämärtää kuin selkeyttää tosiasioita. Meidän on opittava uudelleen kunnioittamaan todellisuutta. Kieli on herkkä instrumentti, jonka käyttäminen meklarin nuijan tavoin alentaa sen arvoa. Meidän on suojeltava kielen arvokkuutta ja kunniaa. Yleistynyt ilmiantomentaliteetti on merkki aikakautemme rappiosta. Me emme saa hyväksyä verbaalista uhkailua, emme varsinkaan tappouhkauksia. Meidän on taattava suoja jokaiselle järkiperäisesti argumentoivalle kansalaiselle silloinkin, kun hän on mielestämme väärässä. Euroopan tulevaisuuden toivo on paluu liberalismiin termin parhaassa ja aidoimmassa merkityksessä: se tarkoittaa sitä, että hyväksymme jämäkän mutta kaikesta uhkailusta ja painostuksesta vapaan julkisen debatin.

26) Jos tahdomme murtaa väärän Euroopan loitsun ja tehdä lopun sen pseudouskonnollisesta, utopistisesta ristiretkestä rajattoman maailman puolesta, meidän on rohkaistava uudenlaisen valtiomiestyypin syntyä. Hyvä poliittinen johtaja huolehtii ennen kaikkea jonkin tietyn kansakunnan yhteisestä hyvästä. Hyvä valtiomies osaa pitää suuressa arvossa sekä koko Euroopan yhteistä perintöä että kansansa erityistraditioita ymmärtäen kuitenkin myös näiden lahjojen haurauden ja uhanalaisuuden. Hän ei torju näitä traditioita eikä missään tapauksessa vaaranna niitä antautumalla seuraamaan utopistisia unelmia. Tällaiset johtajat varjelevat kansansa tarkoin rajattuja etuja ja sen kunniaa eivätkä tavoittele hyväksyntää ”kansainväliseltä yhteisöltä”, joka oikeastaan onkin pelkkä globaalin oligarkian tarpeisiin erikoistunut PR-talli.

27) Kun tunnistamme eurooppalaisten kansakuntien erityispiirteet, varsinkin niiden kristillisen perinnön, meidän ei pidä antaa multikulturalistien valheellisten väitteiden hämätä itseämme. Maahanmuutto ilman assimilaatiota on pelkkää kolonisaatiota, ja sellainen on ehdottomasti torjuttava. Odotamme oikeutetusti, että maihimme muuttavat muukalaiset sulautuvat kansakuntiimme niiden tavat omaksuen. Näiden odotustemme on saatava tukea järkiperäisesti harjoitetulta politiikalta. Multikulturalistinen kielenkäyttö on amerikkalaista tuontitavaraa. Mutta Yhdysvaltoihin suuntautuneen massiivisen maahanmuuton huippukausi osui 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin, minä aikana myös talous kasvoi huomattavan nopeasti. Tuossa maassa ei myöskään ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan hyvinvointivaltion perinteitä, ja lisäksi amerikkalaisilla oli vahva kansallinen identiteetti, jonka myös tulokkaiden odotettiin nopeasti omaksuvan. Otettuaan vastaan huomattavan määrän siirtolaisia USA sulki parin seuraavan sukupolven ajaksi porttinsa lähes täysin. Eurooppalaisten pitäisi ottaa oppia tästä varhaisemmasta amerikkalaisesta kokemuksesta sen sijaan että omaksuisivat nykyamerikkalaisia ideologioita. Kyseisen kokemuksen valossa korostuvat ne tosiasiat, että työnteko on väkevä assimilaation moottori, että antelias sosiaalipolitiikka saattaa olla omiaan vain ehkäisemään kotoutumista ja että joissakin tilanteissa maahanmuuton ehkä drastinenkin rajoittaminen on vain viisasta politiikkaa. Emme saa antaa multikulturalistisen ideologian vääristää poliittista arvostelukykyämme sen suhteen, mikä parhaiten palvelee kansakunnan yhteistä hyvää. On ymmärrettävä, että kansakunnan on oltava riittävän yhtenäinen ja sisäisesti solidaarinen edes kyetäkseen yhteisen hyvän tajuun.

28) Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopassa on kukoistanut joukko elinvoimaisia demokratioita. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen keskisen Itä-Euroopan kansatkin ovat onnistuneesti palauttaneet voimaan vanhat kansalaisyhteiskuntansa. Nämä molemmat ovat huomattavia eurooppalaisia saavutuksia. Mutta ne ovat vaarassa kadota, ellemme ala käsitellä massiivisen maahanmuuton ja meneillään olevan demografisen muutoksen kaltaisia kysymyksiä kaikella niiden ansaitsemalla vakavuudella. Vain imperiumit ovat monikulttuurisia, ja sellainen Euroopan unionistakin on tulossa, mikäli epäonnistumme pyrkimyksessämme arvioida maahanmuuttopolitiikkaa sekä assimilaatiostrategioita ainoastaan eurooppalaisten kantaväestöjen kansankokonaisuuden eduista käsin.

29) Moni kuitenkin erehtyy ajatellessaan, että ainoastaan maahanmuuttokysymykset ravistelevat Euroopan vakautta. Tosiasiassa maahanmuuttoa koskeva repivä sisäinen debatti on vain yleisluontoisemman sosiaalisen hajoamisprosessin eräs oire. Meidän on palautettava tiettyjen erityisten yhteiskunnallisten toimijoiden yleinen arvostus. Vanhempien, opettajien ja professorien velvollisuus on huolehtia heidän vastuulleen uskottujen nuorten kasvattamisesta. Meidän on vastustettava tietynlaista erityisasiantuntijuuden kulttia, joka on syrjäyttänyt viisauden, tahdikkuuden ja kultivoidun elämän arvostuksen. Todellisen Euroopan uudelleensyntymä ei ole mahdollinen, ellemme päättäväisesti torju ylimitoitettua tasa-arvoajattelua ja viisauden redusoitumista pelkäksi tekniseksi tietotaidoksi. Me hyväksymme modernin ajan poliittiset menestystarinat. Jokaisella miehellä ja naisella on oltava yhtäläinen äänioikeus. Perusoikeuksia on suojeltava. Mutta terve demokratia edellyttää yhtä kaikki sellaisia sosiaalisia ja kulttuurisia hierarkioita, jotka kannustavat ihmisiä tavoittelemaan suuria ja jotka kunnioittavat yhteistä hyvää erityisellä tavalla palvelevia kansalaisia. Meidän on opittava jälleen arvostamaan ja kunnioittamaan henkistä suuruutta, jotta sivilisaatiostamme tulisi vastustuskykyisempi sekä alati kasvavalle silkan materiaalisen vaurauden ihannoinnille että vulgaarille massaviihteelle.

30) Ihmisarvossa on kyse enemmästä kuin pelkästä oikeudesta häiriöttömään itsensä toteuttamiseen, eivätkä kansainväliset ihmisoikeusopitkaan tyhjene vaatimuksiin oikeudenmukaisuuden (saati materiaalisen hyvinvoinnin) toteutumisesta. Euroopan on jälleen löydettävä yhteisymmärrys moraalisesta kulttuurista, jotta kansoja voitaisiin ohjata kohti hyveellisempää elämää. Meidän ei pidä antaa väärän vapauskäsityksen estää meitä käyttämästä lakia viisaasti ehkäisemään pahetta. Meidän on osoitettava lempeää ymmärtämystä inhimillisen heikkouden edessä, mutta Eurooppa ei voi kukoistaa ilman että yhteinen pyrkimys kohti hyvää käytöstä ja ylevää elämää saadaan palautettua arvoonsa. Arvokasta elämää suosiva kulttuuri nousee siitä kunniallisuuden tajusta, joka saa itse kunkin meistä täyttämään velvollisuutensa omalla paikallaan. Meidän saatava elvytettyä yhteiskuntaluokkien keskinäinen arvostus, sillä se on kaikkien panosta yhtäläisesti arvostavan yhteiskunnan tuntomerkki.

31) Niin paljon kuin arvostammekin markkinatalouden positiivisia puolia, meidän on silti vastustettava ideologiaa, joka pyrkii organisoimaan koko yhteiskunnan markkinalogiikan pohjalta. Emme voi sallia sitä, että kaikesta tulee kauppatavaraa. Hyvin toimiva markkinatalous edellyttää toimivaa oikeusvaltiota, jonka päämäärät ulottuvat kauas pelkän taloudellisen tehokkuuden yläpuolelle. Markkinat toimivat hyvin silloin kun ne ovat juurtuneet vakaisiin, omalakisiin ja markkinalogiikasta riippumattomiin sosiaalisiin instituutioihin. Vaikka taloudellinen vauraus sinänsä onkin hyvästä, se ei kuitenkaan ole hyvyyksien hierarkiassa ylimpänä. Markkinoita täytyy ohjata palvelemaan viime kädessä sosiaalisia päämääriä. Meidän päivinämme joidenkin yritysten jättiläismäinen koko uhkaa jo itse kansallista suvereniteettia. Kansakuntien on tehtävä yhteistyötä pitääkseen aisoissa globaalien taloudellisten toimijoiden röyhkeyttä ja piittaamattomuutta. Kannatamme valtiovallan viisasta käyttöä edistämään ei-taloudellisten arvojen toteutumista yhteiskunnassa.

32) Uskomme, että Euroopan historia ja kulttuuri ovat säilyttämisen arvoisia asioita. Yliopistomme kuitenkin liian usein pettävät kulttuuriperintömme. Meidän on reformoitava koulutusohjelmamme voidaksemme rohkaista yhteisen kulttuurimme siirtymistä uusille sukupolville sen sijaan että indoktrinoisimme nuoriamme halveksimaan omaa perintöään. Professoreilla ja opettajilla kaikilla tasoilla on velvollisuus pitää yllä yhteistä muistia. Heidän pitäisi olla ylpeitä roolistaan menneiden ja tulevien sukupolvien välisenä siltana. Meidän on elvytettävä Euroopan korkeakulttuuri sekä määriteltävä ylevyys ja kauneus kaiken taiteen yhteiseksi standardiksi, meidän on torjuttava meneillään oleva kehitys, joka rappeuttaa taiteen yhdeksi poliittisen propagandan muodoksi. Tämä edellyttää uuden mesenaattisukupolven nousua, sillä suuryritykset ja byrokraattiset apparaatit ovat osoittaneet heikkoutensa taiteen suosijoina.

33) Avioliittoinstituutio on kansalaisyhteiskunnan peruskivi ja se muodostaa myös miehen ja naisen välisen harmonisen suhteen pohjan. Tämä intiimi side pitää yllä kotiliettä ja mahdollistaa turvallisen kasvuympäristön lapsille. Olemme sitä mieltä, että perustavanlaatuisimmat yhteiskunnalliset ja inhimilliset roolimme ovat isyys ja äitiys. Avioliiton ja lasten arvostus ovat aidosti kukoistavan ihmisyhteisön olennaisia tuntomerkkejä. Lapset edellyttävät heidän vanhemmiltaan uhrivalmiutta. Tämä on jalo uhri ja sitä täytyy kunnioittaa. Me kannatamme avioliittoa, lasten synnyttämistä ja kasvattamista tukevaa viisasta sosiaalipolitiikkaa. Yhteiskunnalla, joka ei onnistu toivottamaan lapsiaan tervetulleiksi tähän maailmaan, ei ole tulevaisuutta.

***

34) Meidän päiviemme Euroopassa tunnetaan suurta huolta ”populismiksi” sanotun ilmiön noususta. Tosin koko termiä ei ole kunnolla määritelty ja sitä käytetäänkin lähinnä herjasanana. Meillä on omat epäilyksemme tämän ilmiön suhteen. Eurooppa tarvitsee pikemminkin paluuta omiin viisaisiin traditioihinsa kuin yksinkertaistavia, tunneperäisiä ja sisäisiä jakolinjoja syventäviä iskulauseita. Kaikesta huolimatta olemme sitä mieltä, että tässä ilmiössä on potentiaalia tervehenkiseen kapinaan väärän Euroopan tyranniaa vastaan. Väärä Eurooppa leimaa ”antidemokraattiseksi” jokaisen liikkeen, joka uhkaa sen omimaa moraalisen legitimiteetin monopolia. Termi ”populismi” haastaa oikeutetusti status quon ja ”fanaattisen keskustan” diktatuurin. Populismi on merkki siitä, että jopa oman aikamme mitäänsanomattoman ja rappeutuneen poliittisen kulttuurin vallitessa on toiveita eurooppalaisten kansojen historiallisesta jälleensyntymästä.

35) Me torjumme sen yksinkertaistavan väitteen, jonka mukaan tarjolla ei ole vastuullista vaihtoehtoa tälle keinotekoiselle ja sieluttomalle markkinasolidaarisuudelle, ylikansalliselle byrokratialle ja viihteellistyneelle yhteiskunnalle. Leipä ja sirkushuvit eivät riitä. Vastuullinen vaihtoehto on nimeltään todellinen Eurooppa.

36) Tänään pyydämme kaikkia eurooppalaisia liittymään yritykseemme torjua utopia monikulttuurisesta maailmasta ilman rajoja. Rakastamme isänmaitamme hyvällä syyllä ja etsimme keinoja siirtää omille lapsillemme kaiken sen arvokkaan, minkä itse olemme vastaanottaneet isänperintönämme. Eurooppalaisina me jaamme myös kaikille yhteisen perinnön, ja tämä perintö velvoittaa meitä elämään rauhassa toistemme kanssa kansakuntien Euroopassa. Palauttakaamme kansallinen suvereniteetti voimaan kaikkialla, löytäkäämme uudelleen arvokas ja vastuullinen tapa elää yhdessä Euroopan tulevaisuuden hyväksi.

Philippe Bénéton (Ranska)

Rémi Brague (Ranska)

Chantal Delsol (Ranska)

Roman Joch (Tšekki)

Lánczi András (Unkari)

Ryszard Legutko (Puola)

Pierre Manent (Ranska)

Dalmacio Negro Pavón (Espanja)

Roger Scruton (Yhdistynyt kuningaskunta)

Robert Spaemann (Saksa)

Bart Jan Spruyt (Alankomaat)

Matthias Storme (Belgia)

Tukijat: Pascal de Roubaix, David Engels

 

 

%d bloggers like this: