Kapinallinen – Dominique Vennerin haastattelu

Dominique Venner (1935-2013) oli ranskalainen historioitsija ja poliittinen aktivisti. Sarastus on aiemmin julkaissut häneltä kirjoitukset ”Eurooppa ja eurooppalaisuus” ja ”Voiko historia antaa vastauksen tulevaisuuden ongelmiin?” Kun Venner teki julkisen itsemurhan Pariisin Notre Damen katedraalissa vuonna 2013, Sarastuksessa julkaistiin myös hänen jälkipolville jättämänsä viestit. Oheinen haastattelu on tuntemattoman haastattelijan vuonna 2006 tekemä ja käsittelee Vennerin omaelämäkerrallista teosta ”Le Coeur Rebelle” (”Kapinallinen sydän”, 1994). Haastattelun on suomentanut Timo Hännikäinen, englanninkielinen versio löytyy täältä.

–

Mikä on kapinallinen? Synnytäänkö kapinalliseksi, vai tullaanko sellaiseksi sattumalta? Onko eri tyyppisiä kapinallisia olemassa?

–

On mahdollista olla älyllisesti kapinallinen, ärsyttää laumaa, olematta varsinaisesti kapinallinen. Paul Morand on hyvä esimerkki. Nuoruudessaan hän oli jonkinlainen onnettaren siunaama vapaa henki. Hänen romaaninsa saivat suosiota osakseen. Mutta siinä ei ollut mitään kapinallista tai edes uhmakasta. Vasta valittuaan Vichyn hallituksen puolen vuosina 1940-44, pysyttyään näkemyksissään sodan jälkeen ja koettuaan itsensä ulkopuoliseksi hänestä tuli se kapinallinen hahmo, jonka tunnemme hänen muistelmistaan.

Toinen, vaikkakin erilainen, esimerkki on Ernst Jünger. Vaikka hän käsitteli kirjoissaan kylmän sodan aikaa epäsovinnaisella tavalla, hän ei koskaan ollut varsinainen kapinallinen. Hän oli nationalisti nationalismin kaudella, useimpien yläluokan edustajien tavoin hän oli ulkopuolinen kolmannessa valtakunnassa. Hänellä oli yhteyksiä heinäkuun salaliittolaisiin mutta hän vastusti periaatteesta Hitlerin salamurhaamista. Pääosin eettisistä syistä. Muotivirtausten ulkopuolella pysyttely teki Jüngeristä ”anarkin”, hahmon jonka hän itse keksi ja jota hän vuoden 1932 jälkeen edusti täydellisesti. Anarkki ei ole kapinallinen. Hän on tarkkailija, jonka oksa on korkealla maailman kuran yläpuolella.

Irlantilainen runoilija Patrick Pearse oli Morandin ja Jüngerin vastakohta, aito kapinallinen. Hän saattoi jopa syntyä sellaiseksi. Lapsena Irlannin pitkä kapinahistoria veti häntä puoleensa. Myöhemmin hän liittyi iirinkielisyysliikkeeseen, joka loi perustan aseelliselle vastarinnalle. Hän oli ensimmäisen IRA:n perustajajäsen ja Dublinin pääsiäiskapinan todellinen johtaja vuonna 1916. Tämän takia hänet ammuttiin. Pearse kuoli tietämättä, että hänen uhrinsa toimisi pontimena hänen asiansa voitolle.

Neljäs, jälleen hyvin erilainen, esimerkki on Aleksandr Solženitsyn. Ennen pidätystään vuonna 1945 hän oli ollut lojaali neuvostokansalainen, joka harvoin kyseenalaisti kotimaansa järjestelmää ja teki velvollisuutensa puna-armeijan reservinupseerina sodassa. Pidätys ja sitä seurannut tutustuminen Gulagiin ja vuoden 1917 jälkeisiin kauheuksiin saivat aikaan täyskäännöksen, pakottivat hänet haastamaan järjestelmän jonka hän oli aiemmin sokeasti hyväksynyt. Juuri tällöin hänestä tuli kapinallinen – ei vain kommunistista, vaan myös kapitalistista järjestelmää vastaan, koska hän uskoi molempien uhkaavan traditiota ja arvokasta elämää.

Pearsen syyt kapinallisuuteensa eivät olleet samat kuin Solženitsynin. Tiettyjen tapahtumien aiheuttama järkytys, jota seurasi sankarillinen sisäinen kamppailu, teki viimeksi mainitusta kapinallisen. Mutta molemmat tajusivat, että heidän olemuksensa ja maailma johon heidät oli heitetty olivat täysin yhteensopimattomat. Se on kapinallisen ensimmäinen tunnusmerkki. Toinen on fatalismin hylkääminen.

–

Mitä eroa on kapinallisuudella, kapinalla, toisinajattelulla ja vastarinnalla?

–

Kapina on vääryyden, häpeällisen teon tai skandaalin aiheuttama spontaani liike. Se syntyy suuttumuksesta eikä yleensä kestä kauan. Toisinajattelu, kuten kerettiläisyys, on välirikko yhteisön kanssa, olipa yhteisö poliittinen, sosiaalinen, uskonnollinen tai intellektuaalinen. Sen motiivit ovat usein tilanteesta riippuvaisia eikä se välttämättä sisällä kamppailua. Vastarinta taas, muussa kuin siinä myyttisessä merkityksessä jonka se sai sodan aikana, tarkoittaa vain tietyn mahdin tai järjestelmän vastustamista, vaikka sitten passiivisesti. Kapinallisuus on jotain muuta.

–

Mikä siis on kapinallisen olemus?

–

Kapinallinen kapinoi kaikkea sellaista vastaan, mikä on hänen mielestään väärää, vilpillistä tai rienaavaa. Kapinallinen on itse oma lakinsa. Tämä erottaa hänet muista. Toinen erityispiirre on hänen halukkuutensa ottaa osaa taisteluun, silloinkin kun toivoa voitosta ei ole. Jos hän taistelee valtaa vastaan, se johtuu siitä ettei hän tunnusta sen legitimiteettiä. Hän vetoaa toiseen legitimiteettiin, sielun tai hengen legitimiteettiin.

–

Millaisia historiallisia tai kirjallisia malleja kapinallisella on?

–

Sofokleen Antigone tulee ensimmäisenä mieleen. Hänen kanssaan astumme pyhän legitimiteetin tilaan. Hänen uskollisuutensa tekee hänestä kapinallisen. Hän uhmaa Kreonin määräyksiä, koska kunnioittaa traditiota ja kuolleiden hautaamista koskevaa jumalallista lakia, jota Kreon rikkoo. Vaikka Kreonilla on syynsä, niiden hintana on pyhäinhäväistys. Antigone piti kapinaansa oikeutettuna.

Monista muista esimerkeistä on vaikea valita… Yhdysvaltain sisällissodan aikana pohjoisvaltiolaiset nimittivät konfederaation kannattajia kapinallisiksi (”rebs”). Se oli hyvää propagandaa, muttei totta. Yhdysvaltain perustuslaki tunnusti epäsuorasti jäsenvaltioiden oikeuden erota liitosta. Perustuslain kirjainta kunnioitettiin suuresti etelässä. Robert E. Lee ei koskaan pitänyt itseään kapinallisena. Antauduttuaan huhtikuussa 1865 hän pyrki sovittelemaan pohjoisen ja etelän erimielisyyksiä. Samalla hetkellä ilmaantui kuitenkin myös todellisia kapinallisia, jotka jatkoivat taistelua pohjoisen miehitysarmeijaa ja sen yhteistyömiehiä vastaan.

Jotkut näistä kapinallisista sortuivat rosvouteen, kuten Jesse James. Toiset siirsivät lapsilleen tradition, joka on saanut hienoja kirjallisia jatkajia. Voittamattomissa, yhdessä William Faulknerin kauneimmista romaaneista, on esimerkiksi piirretty ihastuttava muotokuva nuoresta konfederaation kannattaja Drusillasta, joka ei koskaan epäillyt etelän asian oikeutusta eikä voittajien laittomuutta.

–

Kuinka nykypäivänä voi olla kapinallinen?

–

Kuinka voi olla olematta! Olemassa oleminen tarkoittaa kaiken itseä uhkaavan haastamista. Kapinallisuus ei ole kumouksellisten kirjojen haalimista, unelmointia mielikuvituksellisista salaliitoista tai kukkuloille pakenemisesta. Se on sitä, että tekee itsestään oman lakinsa. Että löytää itsestään sen, millä on merkitystä. Ettei koskaan ”parane” nuoruudestaan. Että mieluummin panee kaikki seinää vasten kuin pysyy alistuneena. Että ottaa kaiken mikä itselle kuuluu piittaamatta mitä siitä ajatellaan.

En toisaalta suinkaan kyseenalaista häviöön tuomittujen kamppailujen turhuutta. Ajatellaan vaikkapa Patrick Pearsea. Olen myös puhunut Solženitsynistä, jossa henkilöityy Jüngerin ”maaginen miekka, joka saa tyrannit vapisemaan”. Tässä Solženitsyn on uniikki ja jäljittelemätön. Mutta hän sai tämän voiman eräältä itseään vähäpätöisemmältä. Sen pitäisi antaa meille ajattelemisen aihetta. Vankileirien saaristossa Solženitsyn kertoo tästä ”ilmestyksestä”.

Vuonna 1945 hän oli Butyrkan vankilan sellissä Moskovassa, tusinan muun vangitun kanssa, joiden kasvot olivat riutuneet ja ruumiit murrettu. Yksi vangeista oli kuitenkin erilainen. Hän oli entinen valkokaartin eversti, Konstantin Iassevitš. Hänet oli vangittu sisällissodan aikaisen asemansa takia. Solženitsynin mukaan eversti ei koskaan puhunut menneisyydestään, mutta kaikki hänen olemuksessaan teki selväksi, ettei taistelu ollut hänen osaltaan päättynyt. Muiden vankien sekasortoisesta mielentilasta huolimatta hän säilytti selkeän ja päättäväisen käsityksen ympäröivästä maailmasta. Tämä mielenlaatu antoi hänen ruumiilleen läsnäoloa, joustavuutta ja elinvoimaa, joka peitti sen vanhuuden. Eversti peseytyi joka aamu jääkylmällä vedellä, samalla kun muut vangit rypivät saastassa ja murheessa.

Vuotta myöhemmin, kun hänet oli siirretty toiseen vankilaan, Solženitsyn sai tietää että eversti oli teloitettu.

”Hän oli nähnyt vankilan muurien läpi aina nuorina pysynein silmin. Tämä lannistumaton uskollisuus asialle, jonka puolesta hän oli taistellut, oli antanut hänelle tavattoman voiman.”

Tätä tarinaa ajatellessani sanon itselleni, että meistä ei koskaan tule uusia Solženitsyneitä, mutta jokaiselle meistä on mahdollista jäljitellä vanhaa valkoista kenraalia.”