SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Maailmanlopun operetti

louis-ferdinand-celine-1

TIMO HÄNNIKÄINEN

Kesäkuussa 1944 ranskalainen kirjailija Louis-Ferdinand Céline, siviiliammatiltaan lääkäri, matkusti junalla Pariisista Saksaan. Viranomaisille ilmoitettu matkan syy oli osallistuminen lääketieteelliseen konferenssiin Baden-Badenissa, mutta todellisuudessa hän pakeni liittoutuneiden etenevien armeijoiden tieltä. Yhteistoimintamiehen leimaa kantava Céline, jonka suurromaanit Niin kauas kuin yötä riittää (1934) ja Kuolema luotolla (1936) olivat saaneet osakseen suurta ylistystä, oli nyt monien maanmiestensä silmissä petturi ja kansanvihollinen. Hänen kaltaisiaan odotti vallan vaihtuessa pikaoikeus ja teloitusryhmä.

Célinen matkaseurana olivat hänen vaimonsa, balettitanssija Lucette Almansor, lemmikkikissa Bébert ja läheinen ystävä, niin ikään yhteistoimintamiehenä pidetty näyttelijä Robert Le Vigan. Seurue päätyi lopulta Sigmaringenin pikkukaupunkiin noin sadan kilometrin päähän Baden-Badenista. Sigmaringenin keskiaikaiseen linnaan oli evakuoitu Vichyn saksalaismielinen hallitus, ja kaupungista kehkeytyi kirjavan Ranskasta saapuneen pakolaisjoukon turvapaikka. Joukossa oli Vichyn hallintoa tukeneita kirjailijoita ja journalisteja, ranskalaisten fasistipuolueiden jäseniä, saksalaisten sotilaiden rakastajattaria ja jopa muusikkopariskunta, joka oli erehtynyt konsertoimaan Saksan suurlähetystössä sodan aikana. Céline toimi pakolaisyhteisön lääkärinä maaliskuuhun 1945 saakka, jolloin hänen onnistui siirtyä Saksan kautta Tanskaan, matkan alkuperäiseen määränpäähän. Tanskassa hänet kuitenkin vangittiin, ja hän istui paikallisessa vankilassa vuoden. Ranskaan Céline pääsi palaamaan vasta 1951, jolloin hänelle poissaolevana langetettu vankeustuomio peruttiin, koska hänen katsottiin jo kärsineen sen ulkomailla.

Vaiherikas matka poiki 1950-luvulla romaanitrilogian, jonka ensimmäinen osa Linnasta linnaan (D’un château l’autre, 1957) ilmestyi suomeksi tänä syksynä. Trilogiassa Céline kuvaa toisen maailmansodan kaoottista loppuvaihetta omien kokemustensa välityksellä, mutta tapahtumat eivät etene kronologisesti. Linnasta linnaan kuvaa oleskelua Sigmaringenissa, sen jälkeen ilmestynyt Nord (1960) Célinen sitä edeltäviä vaiheita Saksassa, ja päätösosa, postuumisti ilmestynyt Rigodon (1969) kertoo matkasta Tanskaan ja sen jälkeisistä vaiheista. Aikarakennetta mutkistaa vielä sekin, että Linnasta linnaan alkaa pitkällä kuvauksella vuoden 1956 Ranskasta, jossa kirjailija elää Meudonin esikaupunkialueella Pariisissa harjoittaen lääkärinammattiaan.

Linnasta linnaan (kuten trilogian muutkin osat) on merkittävä historiallinen dokumentti, mutta sitä ei pidä lukea eksaktina kuvauksena tapahtumista. Céline sekoittaa fantasiaa realismiin ja sijoittaa fiktiivisiä hahmoja todellisten historiallisten henkilöiden keskelle. Esimerkiksi selonteot kirjailijaminän kohtaamisista Vichyn hallituksen päämiesten Philippe Pétainin ja Pierre Lavalin kanssa ovat selvästi ainakin osittain keksittyjä, eikä monessa kohtauksessa esiintyvää harhaista amiraali Corpechot’ta todellisuudessa ollut olemassakaan. Romaani on yltiöpäisen subjektiivinen kuvaus luhistuvasta yhteiskuntajärjestelmästä, ja sellaisena se sekä tavoittaa jotakin maailmansodan lopun tunnelmista että toimii yleispätevänä allegoriana.

linnasta-linnaanRomaaninsa ensimmäiset toistasataa sivua Céline käyttää kuvatakseen omaa elämäntilannettaan sodanjälkeisessä Ranskassa sekä puolustautuakseen todellisia ja kuviteltuja vihollisia vastaan. Alkuosa on raivoisa hyökkäys maan henkistä ilmapiiriä ja kirjailijakollegoita vastaan. Célinen fragmentaarinen tyyli on aiempiin teoksiin verrattuna siirtynyt uudelle tasolle: lauserytmi on maanista ja sirpaleista, ja sisältää valtavan määrän vain ranskaksi ymmärrettäviä kätkettyjä loukkauksia. Célineä kiivaasti arvostellut Jean-Paul Sartre esiintyy tekstissä nimellä ”Tartre”, joka sisältää alluusiot ranskan sanoihin ”torttu” ja ”ääliö”. Omasta kustantajastaan Gaston Gallimardista Céline käyttää nimeä Achille Brottin, joka viittaa kustantamon Pariisin-osoitteeseen ja ”sontaa” tarkoittavaan sanaan. Raivo ja herjaus on niin pakkomielteistä ja kohtuutonta, että lukijan ensi reaktio saattaa olla vakava epäilys kirjoittajan mielenterveyttä kohtaan.

Célinellä oli toki aihettakin katkeruuteensa. Hänen maanpetturin maineensa oli sikäli perusteeton, että miehitysaikana hän ei ollut ryhtynyt järjestelmälliseen yhteistoimintaan eikä aiheuttanut vakavaa vahinkoa. Siinä missä esimerkiksi Robert Brasillach oli kirjoittanut ilmiannoiksi tulkittavia häväistyskirjoituksia lehtiin, Céline oli pysynyt hiljaa vastarintaliikkeen ryhmästä joka oli kokoontunut samassa talossa jossa hän asui. Siitä huolimatta ryhmään kuulunut kirjailija Roger Vailland sanoi sodan jälkeen katuvansa, ettei järjestänyt Célinen murhaa. Lisäksi Céline oli lääkärinä kirjoittanut vapautuksia pakolliseen työpalveluun Saksaan määrätyille. Toisaalta hän pääsi tietyssä mielessä helpommalla kuin moni muu yhteistoiminnasta syytetty kulttuurielämän edustaja. Brasillach teloitettiin, Célinen entinen kustantaja Robert Denoël salamurhattiin, Pierre Drieu La Rochelle teki itsemurhan ja moni muu sai pitkiä pakkotyötuomioita, mutta Céline selvisi kotimaassaan lopulta kansalaisluottamuksen menetyksellä. Lisäksi hänellä oli vaikutusvaltaisia puoltajia ja tukijoita, joiden ansiosta hän välttyi joutumasta kirjalliseen paitsioon ja sai rahakkaita kustannussopimuksia.

Célinen määrittely ”fasistiksi” tai ”natsien tukijaksi” on ongelmallista, sillä hän oli selvästikin niin anarkistinen ja individualistinen persoona, että häntä olisi ollut mahdoton rekrytoida minkään järjestäytyneen poliittisen liikkeen riveihin. Hänen poliittisen maineensa loivat vuosina 1937-41 ilmestyneet kolme jyrkän juutalaisvastaista pamflettia ja useat vastaavansisältöiset lehtikirjoitukset miehitysaikana. Saksan natsipuolueen edustajat kuitenkin pitivät näitä kirjoituksia niin yliampuvina, että epäilivät niitä jonkinlaisiksi parodioiksi ja arvostelivat niiden ”törkyistä kielenkäyttöä” ja ”alkukantaista slangityyliä”. Célinen sodanaikaisille poliittisille kannanotoille oli leimallista kaikkinainen ristiriitaisuus ja sekavuus. Välillä hän ilmaisi tukensa Jacques Doriot’n natsimieliselle PPF-puolueelle ja ylisti ranskalaisia SS-vapaaehtoisia, välillä taas lausui halveksuvia kommentteja kansallissosialistien ”arjalaispotaskasta”. Ollessaan helmikuussa 1944 päivällisellä Saksan suurlähettilään Otto Abetzin kanssa Céline väitti tälle, että Hitler oli kuollut ja korvattu juutalaisella kaksoisolennolla.

Ainoa kiinteä ja johdonmukainen elementti Célinen maailmankatsomuksessa oli herpaantumaton viha 1900-luvun sosiaalista todellisuutta sekä liberaalia ja sosialistista aatemaailmaa kohtaan. Linnasta linnaan osoittaa, ettei viha hälvennyt sodan jälkeenkään. Kirjailija näkee nousevassa kulutusyhteiskunnassa ja amerikkalaistuvassa kulttuurissa samaa tylsämielisyyttä, rappiota, häijyyttä ja pahantahtoisuutta kuin sotienvälisessä luokka- ja kansallisuuskiistojen repimässä Euroopassakin. Hän tuhahtelee päivänpoliittisille tapahtumille kuten Unkarin kansannousulle ja Suezin kriisille ja halveksii aikalaisiaan, jotka haluavat vain unohtaa edellisen vuosikymmenen tapahtumat. Hän uskoo Neuvostoliiton ja Kiinan ”aasialaislaumojen” pyyhkäisevän lopulta olemattomiin koko väsähtäneen mantereen.

Mutta ei Céline säästä sodanaikaisia kohtalotovereitaankaan. Kuvausta maanpakolaisuudesta Sigmaringenissä voisi luonnehtia groteskiksi operetiksi, jonka henkilöhahmoina ovat vedenpaisumusta odottavat hölmöt ja piruparat. Céline kirjoittaa kaupungin nimen muotoon ”Siegmaringen”, jolloin siihen sisältyy ironinen viittaus saksan kielen sanaan Sieg, ”voitto”. Hitlerin lupaamasta loistavasta voitosta on jäljellä vain henkitoreissaan oleva pakolaisjoukko luhistuvan valtakunnan perukoilla.

chateauCéline tuo esiin väärää hevosta veikanneiden kurjan kohtalon. Ranskasta tulevat pakolaiset ovat omiensa silmissä pettureita, mutta eivät heihin luota saksalaisetkaan. Muuttuneessa tilanteessa he ovat kaikkien hylkäämiä. Kuitenkin, Pétainin hallituksen astuttua valtaan vuonna 1940 valtaosa ranskalaisista otti vanhan marsalkan vastaan Ranskan pelastajana ja isähahmona, ja vastarintaryhmittymät alkoivat saada laajempaa kannatusta vasta sotaonnen käännyttyä Saksaa vastaan. Historian suurta ironiaa on, että paarialuokkaan päätyvät lopulta vähiten opportunistiset, ne jotka eivät ole hylänneet alkuperäistä vakaumustaan.

Osa pakolaisista uskoo edelleen tilanteen kääntyvän heidän edukseen: eräässä kohtauksessa humalaiset PPF-puolueen kannattajat laativat suuruudenhulluja suunnitelmia uudesta hallinnosta, joka pystytetään kun Ranska vallataan takaisin. Useimmat ovat ymmärtäneet ettei toivoa ole, mutteivät voi puhua siitä. Väärin valitut sanat voivat johtaa pidätykseen, karkotukseen, teloitukseen. Enemmistö joutuu kituuttamaan alkeellisissa oloissa ja odottamaan vääjäämätöntä, mutta pieni eliitti tarttuu tilaisuuteen viettää maailmanlopun orgioita:

(…) tästä näkee että aina löytyy ihmisiä joilla ei tule aika pitkäksi vaikka maailma muuttuisi seuraavana päivänä tuhkaksi ja kosmos räjähtäisi protonipilveksi, aina löytyy joku kallionkolo täynnä hourupäitä panemassa ja imemässä ja mässäilemässä kuin viimeistä päivää, lihomassa ja irstailemassa pidäkkeettömästi… vedenpaisumus ja joukkopano!… Löwenissä oli molempia… voin kertoa!

Céline tulee sanoneeksi jotain yleispätevää minkä tahansa yhteiskunnan tai sivilisaation romahduksesta: jokaisen tuhon alla löytyy aina kiistäjiä, toiveiden elättelijöitä, hälläväliä-asenteen omaksujia, epätoivoisia ja selviytyjiä. Céline itse kuuluu viimeisenä mainittuun kategoriaan: hänen ainoa tavoitteensa on pysytellä hengissä. Selviytymistematiikka kiteytyy kohtauksiin, joissa hän keskustelee paikallisen SS-komentaja von Raumnitzin kanssa. Céline on liian viisas väittääkseen vastaan häikäilemättömälle miehelle, joka voi koska tahansa toimittaa hänet tyrmään tai teloitettavaksi. Kuitenkin hän piilottaa toisinaan sivulauseeseen jonkin sarkastisen huomion, joka paljastaa, että he kummatkin ovat tietoisia lähestyvästä tappiosta.

Koko kirjan ajan Céline esittää itsensä uhrina ja ulkopuolisena. Hän on joukossa johon ei oikeastaan kuulu ja joutuu jakamaan sen kärsimykset. Hän on johdonmukaisen selviytymispyrkimyksensä vuoksi tottelevainen ja kohtelias kaikkia auktoriteetteja kohtaan, vaikka ilkkuukin näille selän takana. Tämän näkökulman korostaminen herätti romaanin ilmestyttyä närkästystä monissa entisissä Vichyn hallinnon kannattajissa ja oikeistoradikaaleissa. Kriitikko Pierre-Antoine Cousteaun silmissä Céline oli pelkuri ja petturi, joka yritti valkopestä itsensä systeemin silmissä. Hän väitti Célinen kääntäneen selkänsä kohtalotovereilleen, jotka olivat värväytyneet äärioikeiston riveihin luettuaan tämän 30-luvun pamfletteja.

Kuitenkin Linnasta linnaan on merkittävä romaani juuri kertojansa kyynisen ulkopuolisuuden takia. Se onnistuu luomaan poikkeuksellisen kaunistelemattoman kuvan maailmanpalon loppunäytöksestä ja paljastamaan historiallisiin käänteisiin liittyvän irvokkaan komiikan. On sinänsä yhdentekevää, oliko Céline todellisuudessa niin viaton ja ulkopuolinen kuin väittää olevansa. Hän pysyy näkökulmassaan horjumatta ja houkuttelee lukijan puolelleen, mikä on taiteellinen voitto.

Louis-Ferdinand Céline: Linnasta linnaan (suomentanut Ville Keynäs; Siltala 2016)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoitusvalikoima "Sanansäilä" (2016) ja proosateos "Kuolevainen" (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoitusvalikoima ”Sanansäilä” (2016) ja proosateos ”Kuolevainen” (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: