SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ääriliikkeet pelinappuloina

shakki-1

TIMO HÄNNIKÄINEN

Puhe ääripäistä ja maltillisuudesta on useimmiten tarkoitushakuista manipulointia. Poliitikolle se on salonkikelpoinen tapa sanoa: valitkaa minut, tai muuten nuo hullut pääsevät valtaan. Jokainen valtaa tavoitteleva haluaa esiintyä kultaisena keskitienä äärimmäisyyksien välissä, harjoittipa sitten valtaan päästyään miten äärimmäistä politiikkaa tahansa. 1920-luvun Neuvostoliitossa Iosif Stalin onnistui keskittämään itselleen absoluuttisen vallan juuri esiintymällä maltillisena sovittelijana eri ryhmäkuntien välillä. Samoin Adolf Hitler onnistui saavuttamaan Saksan konservatiivisten sotilas- ja teollisuuspiirien luottamuksen likvidoimalla puolueensa ”ääriainekset” pitkien puukkojen yönä. Nykyään tuskin kukaan pitäisi kumpaakaan valtiomiestä maltillisuuden perikuvana.

Maltillisuuteen” ripustautuminen ei myöskään ole kovin käytännöllinen valinta, sillä riippuu kokonaan tilanteesta, tarvitaanko lempeitä vai jyrkkiä ratkaisuja. Joskus on tarjottava leipää ja sirkushuveja, joskus verta, hikeä ja kyyneleitä. Usein maltillisuus onkin arkaa turvallisuushakuisuutta, haluttomuutta tehdä sitovia ratkaisuja silloinkin kun se olisi moraalisesti välttämätöntä. Lisäksi se, mitä pidetään äärimmäisenä, vaihtelee ajankohdan mukaan. Nykyään äärimielipiteinä pidetään monia kantoja, jotka olivat vielä muutamia vuosia sitten lähes itsestäänselviä.

On kuitenkin ilmiöitä, joita voi ilman suuria käsitteellisiä ongelmia nimittää ääriliikkeiksi. Poliittiset ideologiat kuten sosialismi, konservatismi, liberalismi ja nationalismi ovat spektrejä, joiden päistä löytyy militantteja tai muuten jyrkkiä suuntauksia. Niiden tunnusomaisia piirteitä ovat puhdasoppisuuden vaaliminen, halu viedä vastapuolelta toimintamahdollisuudet, poliittisten ongelmien kärjistäminen hyvän ja pahan väliseksi taisteluksi sekä väkivallan ja terrorin käyttö tavanomaisena politiikan välineenä. Keskeisin ääriliikkeen tunnusmerkki on kuitenkin se, että sen ihanteet voivat toteutua käytännössä vain sataprosenttisesti tai eivät ollenkaan. Jos tavoitteena on vaikkapa kaikkien tasa-arvoisuus, säätelystä vapaa markkinatalous, yhteiskunta ilman esivaltaa tai rodun puhtaus, mikään kompromissi ei käy päinsä. Jos ideologiat ovat poliittisia uskontoja, ääriliikkeet ovat fundamentalistisia lahkoja.

Muut poliittiset liikkeet sanoutuvat yleensä irti ääriryhmistä, mutta siitä huolimatta niiden välillä on mutkikas keskinäinen vaikutussuhde. Vaikka ääriryhmät ovat useimmiten pieniä, niistä saattaa olla merkittävää hyötyä tai haittaa suuremmille poliittisille liikkeille. Suomen poliittinen tilanne on tällä hetkellä kehittymässä vaiheeseen, jossa kannatukseltaan vähäpätöiset ääriryhmät ovat tärkeitä nappuloita paljon suuremmassa pelissä.

svlJärjestäytyneitä kansallismielisiä ääriliikkeitä on Suomessa hyvin vähän. Oikeastaan ainoana näkyvänä sellaisena voi pitää kansallissosialistista Suomen Vastarintaliikettä, jolla on selkeä ideologia, kiinteät yhteydet ulkomaiseen kattojärjestöön ja joka on osoittanut valmiutensa käyttää väkivaltaa. (Esimerkiksi Rajat kiinni -liike, jota usein väitetään ääriliikkeeksi, ei sellainen selvästikään ole. Liike ei ole ideologisesti yhtenäinen joukko, vaan monenlaisia aineksia sisäänsä sulkeva ”yhden asian liike”, joka keskittyy vastustamaan nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa.) Kyseessä on pieni järjestö, jolla on muutama kymmenen aktiivista jäsentä, eikä kukaan vakavissaan usko sen voivan horjuttaa nykyistä yhteiskuntajärjestystä. Kuitenkin liikkeestä on tullut vasemmistolle tärkeä lyömäase laillisiin keinoihin sitoutuneita kansallismielisiä ja maahanmuuttokriittisiä vastaan.

Juuri Vastarintaliikkeen väkivallanteot ovat toimineet pontimena vasemmiston vaatimuksille ”järjestäytyneen rasismin” kitkemisestä ja ”vihapuheen” suitsimisesta. Vasemmisto ja sille myötämieliset journalistit ovat myös tehokkaasti juurruttaneet mielikuvaa, että valtavirtaisemmilla toimijoilla kuten perussuomalaisilla tai Suomen Sisulla olisi yhteyksiä kansallissosialisteihin. ”Yhteyksiä” ei tue sen vahvempi todistusaineisto kuin henkilökohtaiset tuttavuudet tai osallistuminen samaan joukkotilaisuuteen, mutta tehokas propaganda perustuukin aina enemmän mielikuville kuin faktoille. Vasemmistopoliitikoilla kuten Li Anderssonilla ja Dan Koivulaaksolla on vastaavanlaisia ”yhteyksiä” yhtä lailla väkivaltaisiin ääriliikkeisiin – anarkisteihin ja erilaisiin ”antifasistisiin” ryhmiin – mutta kansallismieliset eivät ole kyenneet tuomaan niitä yhtä selvästi yleiseen tietoisuuteen. Vasemmisto on hyvin verkostoitunutta ja osaa käyttää luottotoimittajia propagandansa ämyreinä toisin kuin lähinnä sosiaaliseen mediaan nojaavat nationalistit.

lahiost-linnaanVasemmisto onkin pääosin hyötynyt oman puolensa ääriryhmistä. Anarkistien ja monenkirjavien antifasistiryhmien tavallinen kannattajakunta koostuu lähinnä keskenkasvuisista huligaaneista, taparikollisista ja puolisyrjäytyneistä, mutta näiden liikkeiden näkyvät aktiivit tuottavat paljon informaatiota ja disinformaatiota, jota valtavirtaisempi vasemmisto käyttää hyväkseen. Nimilistat ”natseista” ja spekulaatiot kansallismielisten kätketyistä agendoista leviävät aktivistipiireistä vasemmistolaisille toimittajille ja edelleen laajempaan tietoisuuteen. Äärivasemmistolaiset ovat myös kokeneita mielenosoitusten ja protestien järjestäjiä ja tarjoavat hyvää vetoapua joukkotilaisuuksiin. Lisäksi he hoitavat valtavirtaisemman vasemmiston puolesta likaisen työn eli näyttävän rähinöinnin ja vastapuolen edustajien laittoman ahdistelun.

Merkittävin nykytilanteessa hiljattain tapahtunut käänne on se, että valtavirtainen oikeisto on alkanut hyväksyä vasemmiston vaatimukset ”nollatoleranssista rasismille”. Muutama viikko sitten kokoomuslainen sisäministeri Paula Risikko antoi poliisijohdolle tehtäväksi valmistella uusia toimintamalleja ”vihapuheeseen” puuttumiseksi. Oikeusvaltioperiaatteen kannalta määräys (jota on jo näköjään alettu toteuttamaan) on erikoinen, koska koko vihapuheen käsitettä ei Suomen lainsäädännöstä sellaisenaan löydy. Yhtä erikoinen se on vallan kolmijako-opin kannalta, jossa lainsäädäntö-, tuomio- ja toimeenpanovalta on erotettu toisistaan. Suunnilleen samoihin aikoihin Petteri Orpo toisti vasemmiston väitteitä perussuomalaisten kytköksistä ääriryhmiin ja vaati niiden selvittämistä. Näin vasemmisto on onnistunut hyödyntämään Vastarintaliikettä juntatakseen tavoitteitaan läpi jopa poliittisten vastustajiensa joukossa.

Tuukka Kuru kirjoitti hiljattain siitä, miten Kokoomus ja muu valtavirtainen oikeisto on alkanut tanssia vastustajansa pillin mukaan. Hänen havaintonsa on aivan oikea, mutta mielestäni Kuru on väärässä siinä, että oikeistolla on tällä tiellä pelkästään hävittävää. Liberaalin, monikulttuurisuutta ja syvempää EU-integraatiota kannattavan porvarillisen oikeiston tämänhetkinen päätavoite on estää Unkarin ja Puolan kaltaisen nationalistisen käänteen toistuminen Suomessa. Sellaisen tapahtuminen on sille paljon suurempi ja konkreettisempi uhka kuin rappeutunut ja vanhan kannattajakuntansa menettänyt vasemmisto. Liitto poliittisesti heikon mutta kulttuurisesti yhä vaikutusvaltaisen vihollisen kanssa nousevaa kansallismielisyyttä vastaan sopii liberaalioikeiston tarkoitusperiin tällä hetkellä oikein hyvin.

Ei sitä paitsi ole ensimmäinen kerta, kun liberaalioikeisto hyötyy vasemmistolaisista liikkeistä. Koko 1960-luvulla alkanut yleinen liberalisoitumiskehitys, jonka etujoukkona oli kulttuuriradikaali nuoriso, tuli kuin taivaan lahjana talouden vapautumista ajavalle oikeistolle. Vasemmistolaiset liikkeet heikensivät merkittävästi perheen, kansallisen yhteenkuuluvuuden ja kirkon kaltaisia instituutioita, jotka olisivat muuten olleet globaalin talouden merkittäviä pidäkkeitä. Kauppa oli samanlainen kuin nykyinenkin: oikeisto piti ohjakset käsissään ja vasemmisto sai paljon valtaa kulttuurin, median ja tutkimuksen sektoreilla. Ehkä kirkkaimmin sen vaikutukset näkyvät nykyisissä suurissa tiedotusvälineissä, joiden omistajat ovat kovia kapitalisteja ja toimittajakunta koostuu punavihreistä.

spectrumKiteyttäen voi siis sanoa, että punavihreät hyötyvät omista ääriliikkeistään merkittävästi, kun taas kansallismielisille on omistaan pelkkää vahinkoa. Tämä pitäisi tajuta kansallismielisten keskuudessa paremmin. Ja juuri tämän takia ei ainakaan tulisi suostua vaadittuihin irtisanoutumisiin tai väittää tekopyhästi, ettei vaikkapa kansallissosialismilla ole mitään tekemistä kansallismielisyyden tai maahanmuuttoa arvostelevan liikkeen kanssa. Sellaisesta vasemmiston propagandistit saavat vain lisää vettä myllyynsä. Viisaampaa on todeta, että omalla puolella on ääriaineksia siinä missä vastapuolellakin, ja säilyttää niihin samanlainen viileän neutraali suhde kuin suurilla kirkkokunnilla on Jehovan todistajiin. On selvää, että kansallissosialismin ja fasismin kaltaiset ilmiöt kuuluvat tiettyyn aatehistorialliseen kirjoon monien muiden aatteiden kanssa. Jos kattokäsite on vaikkapa ”nationalismi” tai ”ei-liberaali oikeisto”, myös totalitaariset liikkeet ovat sen alla yhtenä muiden joukossa. Yhteyksiä on kansankokonaisuus-ajattelusta ja valistuksen kritiikistä lähtien. Selvää on sekin, että ollessaan riittävän paljon tekemisissä kansallismielisten kanssa, näissä piireissä kohtaa ennen pitkää myös natseja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kannattaisi heitä tai olisi yhteistyössä heidän kanssaan.

Mutta julkisuuskuvan ohella ääriliikkeet muodostavat kansallismielisille myös toisenlaisen ongelman. On mahdollista, että poliittisen ja taloudellisen tilanteen kiristyessä entisestään ne saavat merkittävää kannatusta. Vastarintaliikkeellä on tuskin potentiaalia kehittyä merkittäväksi joukkoliikkeeksi, mutta on aivan mahdollista, että tulevaisuudessa ilmaantuu liike jolla sitä on. Se ei välttämättä kutsu itseään kansallissosialistiseksi, mutta edustaa kuitenkin totalitaarisuutta ja poliittista irrationalismia. 1920-luvun Saksassa kansansuosiosta kamppailivat monenlaiset nationalistiset ryhmät. Voittajaksi selviytyivät kansallissosialistit, jotka olivat alkujaan marginaalinen joukko mutta osasivat vedota suuriin massoihin ja hyödyntää kaoottista taloustilannetta. Valtaan päästyään he joko sulauttivat muut nationalistiset ryhmät itseensä tai tuhosivat ne.

Ääriliikkeiden suurin haaste on siinä, että ne näyttävät tarjoavan vaihtoehdon. Siinä missä valtaosa maahanmuuttokriitikoista tarjoaa pelkkiä pragmaattisia analyyseja monikulttuurisuuden toimimattomuudesta tai konservatiivista säilyttämispyrkimystä tilanteessa jossa säilytettävää ei enää juurikaan ole, kansallissosialistit tarjoavat yhteisöllisyyttä, identiteettiä ja radikaalisti toisenlaista poliittista järjestelmää. Heidän ratkaisuehdotuksensa ovat tietenkin karkeita ja toteutuessaan tuhoisia, mutta niissä on kuitenkin jotain kouriintuntuvaa ja ne saattavat vedota moniin turhautuneisiin yksilöihin. Perusongelma on siinä, että moderni konsumeristinen kulttuuri synnyttää henkisen tyhjiön, joka ennen pitkää alkaa täyttyä poliittisilla pelastususkonnoilla.

Itse pyrin vastaamaan tähän haasteeseen viime maaliskuussa Suomen Sisun iltajuhlassa pitämälläni puheella – sillä seurauksella, että puheen tultua julkisuuteen minua itseäni syytettiin natsiksi. Olen edelleen samaa mieltä kuin tuolloin: jotta kansallismieliset voisivat välttää marginalisoitumisen tai ääriryhmien suosion kasvun, heidän olisi tarjottava ihmisille muutakin kuin loputonta debattia ja mahdollisuutta äänestää samanmielisiä ehdokkaita neljän vuoden välein. Tässä ääriliikkeet ovat viime aikoihin saakka olleet etulyöntiasemassa: niillä on katuaktivismia, omaa julkaisutoimintaa, kokoontumistiloja, juhlatilaisuuksia, harrastustoimintaa… Sellainen vetää puoleensa etenkin nuorta väkeä, jolle perinteinen poliittinen toiminta riviäänestäjänä tai puolueorganisaatioissa tuntuu liian etäiseltä. Kuluneen vuoden aikana vastaavaa on alkanut näkyä ääriliikkeiden ulkopuolellakin, mitä pidän myönteisenä kehityksenä. Kansallismieliset voivat tehokkaimmin hyötyä oman puolensa ääriaineksista omaksumalla joitakin heidän toimintatapojaan ja näin houkuttelemalla turhautuneita ja ääriliikkeisiin vetoa tuntevia järkevämpien ryhmien pariin. Tulevaisuus kuuluu sille, joka osaa toimia niin kabineteissa kuin kaduilla.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoitusvalikoima "Sanansäilä" (2016) ja proosateos "Kuolevainen" (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoitusvalikoima ”Sanansäilä” (2016) ja proosateos ”Kuolevainen” (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

%d bloggers like this: