SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Historian alku ja loppu

historia

GREG JOHNSON    (suomentanut Timo Hännikäinen)

Kaksintaistelu kuolemaan saakka kunnian vuoksi on huomionarvoinen ilmiö. Eläimet kaksintaistelevat valta-asemasta, joka varmistaa parittelukumppanien saatavuuden. Mutta nämä kamppailut johtavat kuolemaan vain vahingossa, koska koko tapahtumaa säätelee eloonjäämisvietti, eikä eläimen ”ego” estä sitä antautumasta toivottomassa tilanteessa. Kaksintaistelu kuolemaan saakka kunnian vuoksi on ihmisten juttu.

Hengen fenomenologiassa Hegel väittää, että tämäntyyppinen kaksintaistelu on historian alku – sekä inhimillisen olemassaolon ja itsetietoisuuden alku.

Esihistoriallista ihmistä hallitsee luonto: luonnollinen maailma hänen ympärillään ja halut hänen sisällään. Historia on Hegelille jotakin toisenlaista. Se on prosessi, jossa 1) löydämme omasta luonnostamme silkan eläimellisen halun ylittäviä osia, ja 2) luomme todellisen luontomme kanssa sopusoinnussa olevan yhteiskunnan.

Kun täydesti tiedostamme olevamme enemmän kuin pelkkiä luonnollisia olentoja ja elämme sen mukaisesti, historia on ohi. (Historia voi päättyä, koska löytämisen ja rakentamisen prosessina sillä on myös loppunsa.) Hegel väitti, että historia päättyi havaitessamme, että kaikki ihmiset ovat vapaita ja rakennettuamme yhteiskunnan, joka heijastaa tätä totuutta.

Kun kaksi ihmistä taistelee kuolemaan saakka kunnian vuoksi, heidän ulkoinen kamppailunsa kätkee sisäisen kamppailun, jossa he kumpikin kohtaavat mahdollisuuden joutua sielunsa jomman kumman osan hallitsemiksi: halun, joka sisältää itsesäilytysvietin, ja kunnian, joka edellyttää muiden antamaa tunnustusta.

Kun kunniantuntoamme loukataan, suutumme ja yritämme painostaa loukkaajan kunnioittamaan meitä. Jos toinen osapuoli on yhtä lailla loukkaantunut ja taipumaton, kamppailu voi kärjistyä pisteeseen, jossa on kyse elämästä ja kuolemasta.

duelTässä pisteessä erottuu kaksi ihmistyyppiä. Ne, jotka ovat kunniansa hallitsemia, uhraavat henkensä säilyttääkseen sen. Heidän mottonsa on ”Mieluummin kuolema kuin häpeä.” Niitä, jotka ovat halujensa hallitsemia, kiinnostaa enemmän henkensä säilyttäminen. He urhaavat kunniansa jatkaakseen elämäänsä. Heidän mottonsa on ”Mieluummin häpeä kuin kuolema.”

Oletetaan, että kaksi kunnian miestä taistelee kuolemaan saakka. Yksi jää eloon, toinen kuolee, mutta molemmat säilyttävät kunniansa. Mutta entä jos voitettu osapuoli anelee viime hetkellä henkensä säästämistä kunniansa uhalla? Entä jos hänen halunsa jäädä eloon on voimakkaampi kuin hänen kunniantuntonsa? Siinä tapauksessa hänestä tulee voittajan orja.

Ihminen, jolle kuolema on parempi kuin häpeä, on luontainen herra. Ihminen, jolle häpeä on parempi kuin kuolema – joka siis haluaa elää hintaan mihin hyvänsä – on luontainen orja. Luontaista herraa ajavat inhimillisen itsetietoisuuden erityispiirteet, tietoisuus kyvystä ylittää eläimelliset halut kuten itsesuojeluvietti ja koko biologisten välttämättömyyksien kirjo. Luontaista orjaa taas hallitsee hänen eläimellinen luontonsa ja hän kokee kunniantuntonsa uhaksi selviytymiselle. Herra käyttää orjan kuolemanpelkoa hyväkseen pakottaakseen tämän raatamaan.

Näin ollen historia saa alkunsa soturiylimystön ilmaantumisesta, kaksikerroksisesta yhteisunnasta jonka rakenne perustuu työn ja joutilaisuuden, välttämättömyyden ja ylellisyyden, luonnon ja kulttuurin kaltaisille vastakohtaisuuksille. Orjat turvaavat elämän välttämättömyydet jotta herrat voivat nauttia joutilaisuudesta. Orjat päihittävät luonnon jotta herrat voivat luoda kulttuuria. Eräässä mielessä koko kulttuuri on ”ylellisyyttä”, sillä eläimelliset viettimme eivät lainkaan tarvitse sitä. Mutta korkeammassa mielessä se on välttämättömyys: luontomme inhimillisen ulottuvuuden on välttämätöntä ymmärtää itseään ja jättää merkkinsä maailmaan.

Hegelin haaveellisen ajatuksen mukaan herran ja orjan välillä vallitsee välttämätön ”dialektiikka”, joka lopulta johtaa universaaliin vapauteen, ja historian päätyttyä herran ja orjan välinen ero voidaan hävittää, sillä jokainen ihminen on potentiaalinen herra.

No, kuitenkin Hegel oli roturealisti. Lisäksi hänellä oli varsin realistinen käsitys porvarillisen kapitalismin taipumuksesta tehdä kaikista henkisiä orjia. Niinpä hänen käsityksensä ihannevaltiosta, joka säätelee talouselämää ja tukee instituutioita jotka jalostavat ihmisluontoa moderniuden turmelevaa vaikutusta vastaan, ei paljoakaan eroa fasismista. Joten loppujen lopuksi hänen korkealentoiset puheensa universaalista vapaudesta tuntuvat hänen suuhunsa sopimattomilta, vähän niin kuin Jeffersonin retorinen kömmähdys, että ”kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi.”

hegelHegelin universalismin todelliset perilliset ovat Marx ja hänen seuraajansa, jotka todella uskoivat että dialektiikka johtaisi universaaliin vapauteen. Alexandre Kojève, Hegelin suurin marxilainen tulkitsija 1900-luvulla, uskoi sekä kommunismin että porvarillisen kapitalismin / liberaalin demokratian olevan polkuja Hegelin visioimaan universaaliin vapauteen. Kommunismin romahdettua Kojèven oppilas Francis Fukuyama julisti, että porvarillinen kapitalismi ja liberaali demokratia loisivat sen, mitä Kojève nimitti ”universaaliksi yhtenäisvaltioksi”, globaalin poliittis-taloudellisen järjestyksen jossa kaikki olisivat vapaita.

Mutta niin kapitalismi kuin kommunismi ovat pohjimmiltaan materialistisia järjestelmiä. Ne toki vetoavat idealismiin, mutta lähinnä innostaakseen alamaiset taistelemaan järjestelmän puolesta. Mutta jos yksi järjestelmä kukistaisi toisen, tämä välttämättömyys lakkaisi olemasta, ja halusta tulisi yksinvaltias. Materialismi voittaisi. (Ja niin olisi käynytkin, ellei tilalle olisi tullut uutta globaalia vihollista, joka on pikemminkin hengellinen ja sotaisa kuin materialistinen: islamia.)

Niinpä Kojève päätyi uskomaan, että universaalissa yhtenäisvaltiossa kaikki eivät olisi herroja, ts. niitä joilla kunnia voittaa halun. Sen sijaan kaikki olisivat orjia, joilla halu voittaa kunnian.

Tämä on Nietzschen ”viimeisen ihmisen” maailma, C. S. Lewisin ”rintakehättömien miesten” maailma (kunnia yhdistetään perinteisesti rintakehään, samaan tapaan kuin järki yhdistetään päähän ja halu vatsaan sekä sen alle). Tämä on postmoderni maailma, jossa emansipoitunut halu, syövyttävä individualismi ja ironia ovat supistaneet kaikki normatiiviset kulttuurit hyödykkeiksi, joita voidaan ostaa ja myydä, käyttää ja heittää pois.

Tämä on päätepiste polulle, jonka raivasi modernien filosofien ensimmäinen aalto: Thomas Hobbes, John Locke, David Hume jne., kaikki jotka kaavailivat halun yksinvaltiudelle perustuvaa liberaalia järjestystä, jossa järki on vain välineellinen kyky ja kunnia on valjastettu palvelemaan taloudellista kilpailua ja aineellisten statussymbolien tavoittelua.

Tästä näkökulmasta katsoen klassisen liberalismin ja vasemmistoliberalismin välillä ei ole suurta eroa. Molemmat perustuvat halun yksinvaltiuteen. Vasemmistoliberalismi tosin on idealistisempaa tavoitellessaan luonnollisen epätasa-arvoisuuden kumoamista, kun taas vulgaarimpi, mielikuvituksettomampi ja moraalisesti omahyväisempi klassinen liberalismi tyytyy pelkkään ”porvarilliseen” mahdollisuuksien tasa-arvoon.

Quentin Tarantinon elokuvassa Pulp Fiction musta gangsteri Marsellus Wallace lahjoo nyrkkeilijä Butch Coolidgen häviämään ottelun tahallaan. Butch on vähäpätöinen urheilija uransa loppuvaiheessa. Jos hän olisi voinut menestyä, hän olisi jo menestynyt. Niinpä hän yrittää raapia kokoon eläkerahoja näytösottelulla. Marsellus Wallace tarjoaa hänelle suuren summan häviämisestä viidennessä erässä. Wallace aikoo lyödä vetoa Butchin vastustajan puolesta ja kerätä potin.

pulp-2Butch hyväksyy sopimuksen, minkä jälkeen Wallace antaa hänelle neuvon: ”Otteluiltana saatat tuntea pienen piston. Se on ylpeys, joka sua kiusaa. Vitut ylpeydestä! Ylpeys vaan sattuu, siitä ei oo mitään apua. Tappele sen paskan läpi. Sillä vuoden päästä kun sä vedät lonkkaa Karibialla, sä sanot: ’Marsellus Wallace oli oikeassa.’” Butch vastaa: ”Ei tuota ongelmia, Mr. Wallace”.

Liberalismin suuret teoreetikot tarjosivat ihmiskunnalle samanlaista sopimusta kuin Marsellus Wallace tarjosi Butchille: ”Vitut ylpeydestä. Ajattele rahaa.” Ja meidän edeltäjämme hyväksyivät sopimuksen. Kun Marsellus ojentaa Butchille rahat, hän kysyy: ”Oletko mun neekeri?” ”Siltä tosiaan näyttää,” Butch vastaa ja ottaa rahat.

Modernissa maailmassa jokainen ihminen on neekeri, henkinen orja kenelle tahansa jolla on enemmän rahaa – aina siihen pisteeseen saakka, että kaikki vastakkaiset vaikuttimet kuten ylpeys tai uskonnollinen / älyllinen uteliaisuus tukahdutetaan. (Musta Marsellus sanoo kaikkia renkejään neekereiksi, mutta epäilemättä hän tuntee erityistä nautintoa voidessaan sanoa niin valkoisille.)

Mutta historia ei voi koskaan oikeasti loppua niin kauan kuin ihmisten on mahdollista pitää kunniaa suuremmassa arvossa kuin rahaa tai jopa itse elämää. Ja se on aina mahdollista, sillä meillä todella näyttäisi olevan kyky valita, kumpi osa sielustamme hallitsee.

Greg Johnson on yhdysvaltalainen filosofian tohtori ja Counter-Currents -verkkojulkaisun päätoimittaja. Oheinen kirjoitus on kaksiosaisen kirjoitussarjan jälkimmäinen osa. Ensimmäinen osa ilmestyi Sarastuksessa 1.9.2016.

 

 

Information

This entry was posted on lokakuu 13, 2016 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: