Anarkia ja anarkistit

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Liberalismi on vapaudelle samaa kuin anarkismi anarkialle.

– Ernst Jünger, ”Eumeswil”

–

Innostuin poliittisesta anarkismista teini-ikäisenä. Useimpien nuorten ihmisten tavoin kävin läpi vasemmistolaisvaiheen, ja kaikista työväenliikkeen suuntauksista anarkismi näytti pitäneen kätensä puhtaimpana. Anarkistit eivät olleet perustaneet puoluediktatuureja eivätkä myyneet periaatteitaan päästäkseen käsiksi hallitusvaltaan. Anarkistin marginaalisessa ja kesyttömässä hahmossa oli myyttistä vetovoimaa. Tohtori Živagossa Klaus Kinskin esittämä takkutukkainen ja palavasilmäinen anarkisti, jota oltiin viemässä väkisin rintamalle junanvaunun seinään kahlittuna, oli ainoa joka uskalsi sanoa totuuden bolševikkien uudesta järjestyksestä.

Lukioaikana seurustelin aktiivisesti anarkistien kanssa. Vaikka heidän piireissään esiintynyt feminismi, veganismi ja muu lahkolaisuus ärsytti minua jo tuolloin, pidin heitä pääosin oikeassa olevina ja kävin heidän kokouksissaan ja mielenosoituksissaan. Olin jopa läsnä, kun nyttemmin jokavuotiseksi muodostunutta metelöintiä ja riehuntaa linnan juhlien yhteydessä yritettiin ensimmäistä kertaa. Hankin kirjahyllyyni harvinaisen suomennoksen Kropotkinin Leivän valloituksesta ja perehdyin Espanjan sisällissodan aikaisiin autonomisen sosialismin kokeiluihin.

Anarkismi oli minulle aate, josta oli aikoinaan helppo kasvaa ulos. Se ei vaatinut kovinkaan syvällistä perehtymistä ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien todelliseen dynamiikkaan. En ole koskaan luopunut ajatuksesta, että valtiovallan pitäisi puuttua ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen ja paikallisten yhteisöjen toimintaan mahdollisimman vähän, mutta kuvitelma järjestäytyneen yhteiskunnan perustumisesta pelkälle vapaaehtoiselle yhteistyölle vaatisi vähintäänkin ihmislajin muokkaamista tyystin toisenlaiseksi geenimanipulaation tai taikuuden avulla.

Jos uskomme Carl Schmittiä, anarkismi ei ole eikä voikaan olla poliittinen teoria, sillä kaikki poliittiset teoriat edellyttävät että ihminen on ongelmallinen, ristiriitainen ja vaarallinen – siis ”paha” – olento. Ihminen tarvitsee auktoriteettia ja suojelua, ja eri poliittiset teoriat pohtivat, miten nämä tarpeet olisi viisainta tyydyttää. Anarkismin lähtöoletuksena on puolestaan ihmisen ehdoton hyvyys ja vallan ehdoton pahuus. Kaikki antisosiaaliset teot taksijonossa rähinöimisestä seksuaalimurhiin johtuvat siis alistavasta yhteiskuntajärjestyksestä ja ihmiset sopisivat asioistaan järkevästi ja rauhanomaisesti elleivät valtio ja hallitseva luokka loisi heidän välilleen keinotekoisia eturistiriitoja. Tämä perimmäinen uskonkappale, alkumyytti, on läsnä oikeastaan kaikissa sosialistisissa aatteissa, mutta puhtaimmillaan ja naiiveimmillaan juuri anarkismissa.

Mitään uskottavaa selitystä sille, miksi valtiolliset rakenteet ja taloudellis-poliittiset hierarkiat ovat ylipäätään kehittyneet, anarkistit eivät ole koskaan osanneet antaa. Heimoyhteisöjä tutkineilla antropologeilla ja muilla tiedemiehillä on asialle hyvin yksinkertainen selitys: kun yhteisön väkiluku nousee yli kymmeneen tuhanteen, yhteisiä asioita on mahdoton ratkaista vapaalla keskustelulla avoimissa kansankokouksissa. Silloin syntyvät heimokunnat, päällikkökunnat ja viimein valtiot virkamiehineen, vakinaisine armeijoineen, erillisine oikeuslaitoksineen ja yhteiskuntaluokkineen. Anarkistit kannattavat tällaisten orgaanisesti kehittyneiden rakenteiden purkamista jonkinlaisella vallankumouksella, mutta ilmeisen harvat heistä haluavat palata metsästykselle, keräilylle ja pienimuotoiselle viljelylle perustuvaan maailmaan, vaan enemmistö heistä uskoo suurten korkean teknologian yhteiskuntien olevan hallittavissa ruohonjuuritasolta.

Anarkistisesta yhteiskunnasta puuttuisi se tehokas ja uskottava voimakeinojen varanto, joka viime kädessä pitää yhteiskuntia koossa. Jokainen laki ja sääntö on kuollut kirjain, ellei sen rikkojaa voida pidättää, vangita tai ääritilanteessa surmata. Kyseessä on klassinen vangin pulma: kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä rauhanomainen yhteistyö on paras vaihtoehto, mutta kiusaus petokseen tai väkivaltaan on niin suuri, että jo pelko muiden petollisuudesta tai väkivaltaisuudesta saa monet harkitsemaan veneestä hyppäämistä ristiriitatilanteessa. Tällaiset tosiasiat hämärtyvät helposti suhteellisen pitkään vakaina pysyneissä moderneissa yhteiskunnissa, joissa valtion väkivaltamonopoli on absoluuttinen. Mutta jo jokaisen poliisin vyöllä riippuva virka-ase kertoo, että väkivalta on edelleen järjestyksen tae.

Keskustelu ja neuvottelu ovat ihmisille ominaisia tapoja ratkaista ristiriitoja, mutta ihmiselle on mahdollista puhua vain tasolla, jota hän ymmärtää. Ja joskus ainoa yhteinen kieli on väkivalta. Todella antisosiaaliset yksilöt, jotka toistuvasti syyllistyvät vakaviin rikoksiin, ovat verraten harvinaisia. Kaikissa yhteiskunnissa heitä on arviolta prosentin verran väestöstä. Mutta tämä yksi prosentti on perimmäinen syy siihen, että jokaisessa toimivassa järjestelmässä on lakeja, tuomioistuimia, poliiseja ja vankiloita. Tästä vähemmistöstä on historian aikana yritetty päästä eroon joko uudelleenkouluttamalla tai tappamalla, mutta kumpikaan keino ei ole tuottanut toivottua tulosta. Meillä on heidät aina keskuudessamme.

Ei siis ole vaikea ennustaa, miten laajan mittakaavan anarkistisen kokeilun kävisi. Kaikki asukasyhdistyskokouksia laajempi päätöksenteko halvaantuisi välittömästi, kun ratkaisuihin vaadittaisiin konsensusta. Kun komentoketjun päässä ei olisi ketään varsinaista vastuunkantajaa, elintarvikkeiden ja muiden välttämättömyyksien tuotanto ja jakelu takkuilisi toistuvasti. Niillä joilla ei olisi taitoa tai mahdollisuuksia ruokavalion täydentämiseen omilla viljelmillä, olisi edessään nälkäkuolema. Keskitetyn järjestyksenvalvonnan puuttuessa syntyisi aseellisia klikkejä, jotka ennen pitkää alkaisivat ratkaista kiistojaan väkivalloin. Rikollisten mielivalta sekä ruoan, juomaveden ja sähkön puute muuttaisivat kaupungit nopeasti elinkelvottomiksi ja henkiinjääneet pakenisivat maaseudulle etsimään ravintoa. Turvaa haettaisiin paikallisilta sotaherroilta ja uskonnollisista kulteista. Kaiken kaikkiaan olosuhteet muistuttaisivat enemmän Mad Maxia kuin mitään 1800-luvun utopiasosialistien hahmotelmista.

Erityisesti anarkisteille itselleen anarkia olisi kaikkein huonoin vaihtoehto. Tämän huomaa erityisesti katsoessa Antti Rautiaista, Suvi Auvista, Atlas Saarikoskea tai ketä tahansa keskeistä suomalaista nykyanarkistia. Näitä heikkoja hyvinvointijärjestelmän syöttiläitä, joiden elinajanodote olisi laskettavissa tunneissa jos heidän vihaamansa valtio ja kapitalismi lakkaisivat olemasta. Todettakoon, etten itsekään pysyisi sellaisissa oloissa kovin kauaa hengissä, mutta todennäköisesti kuitenkin parisen viikkoa heitä pidempään, sillä olen kohtalaisen hyvä ampuja ja hallitsen joitakin perustavia erätaitoja.

Todellisia anarkisteja ovatkin esimerkiksi Yhdysvaltain syrjäseutujen punaniskamilitioiden jäsenet tai ase- ja säilykevarastoja keräävät survivalistit. Koulutetut keskiluokkaiset ihmiset, joita muumilaaksoyhteiskunnasta haaveilevat anarkistitkin edustavat, pitävät heitä huvittavina tai pelottavina kummajaisina, mutta he valmistautuvat vakavissaan tilanteeseen, joka väestön ehdottomalle valtaosalle tarkoittaisi maailmanloppua. Heillä on hyvät edellytykset elää ilman valtiota, poliisia ja tofunakkeja.

Kaikki edellä sanottu on jokseenkin itsestäänselvää. Mutta poliittisessa anarkismissa on eräs toinenkin vika, oikeastaan vielä pahempi kuin opin toimimattomuus käytännössä. Jos anarkia jollakin konstilla saataisiinkin toimimaan, se olisi äärimmäisen yhdenmukainen, tukahduttava ja ankea järjestelmä.

Lukiessa viime vuoden lopulla ilmestynyttä Helsingin Sanomien laajaa artikkelia suomalaisista anarkisteista, eräs seikka kiinnittää välittömästi huomion. Valtaosa anarkistien ajasta tuntuu kuluvan kokouksissa istumiseen ja erilaisten tapahtumien suunnittelemiseen. Kaikenlainen kokoustaminen ja ”yhdessä päättäminen” olisi heidän mielestään myös anarkistisen ihanneyhteiskunnan perustoimintaa, kun keskeisiä hallinnollisia yksiköitä olisivat työ- ja asuinpaikat. Tyypillinen anarkistisen yhteiskunnan jäsen kävisi siis päivällä työntekijöiden kokouksessa, työajan jälkeen kokoontuisi korttelikomitea ja vapaa-aika kuluisi laajempien alueellisten itsehallintoyksiköiden kokouksissa tai kansanmiliisin harjoituksissa. Kuinka moni itsenäisyyttään arvostava jaksaisi tällaista, kun nykyiset työpaikkapalaveritkin ovat useimmille tyhjänpäiväistä pakkopullaa? Anarkistisessa yhteiskunnassa jäisi varsin vähän aikaa vetäytyä omiin oloihinsa.

Suurin osa nykyanarkisteista on lukemattomiin organisaatioihin kuuluvia aktivisteja, joille järjestötoiminnasta on tullut elämäntapa. He uskovat elämäntapansa kelpaavan malliksi koko yhteiskunnalle, ja omassa utopiassaan heistä tulisikin eräänlainen hallitseva eliitti. Muita aktiivisempina he ohjailisivat yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan ja valvoisivat sen ideologista puhdasoppisuutta. Tasa-arvoisuuden ollessa ensisijaisena ideologisena ohjenuorana heidän pitäisi ennen kaikkea tukahduttaa ihmisten taloudellinen omaneduntavoittelu, pyrkimys pärjätä muita paremmin. Sen tukahduttaminen vaatii itse asiassa paljon voimakkaammin keskitettyä valtaa ja paljon laajempaa väkivaltaa kuin vaikkapa poliittisen vapauden, uskonnonvapauden tai ilmaisunvapauden rajoittaminen. Tämä kävi hyvin ilmi Espanjan sisällissodan aikaisissa anarkistikokeiluissa, kun aseistetuista järjestöaktiiveista koostuva vähemmistö joutui pakottamaan talonpojat ja tehdastyöläiset liittymään kollektiiveihin, takavarikoimaan heiltä aseet, valvomaan heidän äänestyksiään ja määräämään heille tuotantokiintiöt. Järjestelmän lähtökohtaisiksi vastustajiksi luokiteltuja, kuten katolisia pappeja, maanomistajia ja oikeistopuolueiden kannattajia puolestaan teloitettiin tuhansittain.

Kaikista vapauden julistuksistaan huolimatta anarkismi on aate, joka voi toimia vain ideologisesti puhdasoppisena versiona, jossa väestö on indoktrinoitu yksimielisiksi ja toisinajattelijoilta on viety poliittisen toiminnan mahdollisuus. Tämän vuoksi Sveitsi, ainoa onnistunut suoran demokratian laaja kokeilu, ei oikein näytä kelpaavan anarkisteille. Paitsi että Sveitsissä on kantonijärjestelmän rinnalla vahva perustuslaki, poliisivoimat, yksityinen omistusoikeus, eduskunta ja hallitus, sen kansa näyttää olevan pahasti harhaoppista. Kansanäänestyksissä on päätetty muun muassa rajoittaa tuntuvasti maahanmuuttoa. Edellä mainitussa HS:n artikkelissa haastateltu anarkistiaktiivi Antti Rautiainen sanoikin asian suoraan:

Suora demokratia on myös kohtuullisen hyvä vaihtoehto, mutta siinä ei ole järkeä niin kauan kuin suuri osa ihmisistä on vaikkapa rasisteja.

Eli kansaa on uudelleenkoulutettava ja heistä on juurittava rasismi, seksismi, homofobia ja muut kuolemansynnit ennen kuin he ovat riittävän valistuneita päättääkseen omista asioistaan. Ja lienee tarpeetonta sanoakaan, että väärää tietoisuutta löytyy niin paljon ettemme taida olla kypsiä anarkiaan vielä aikoihin. Karkeahkosti ilmaistuna, samaa marxilaista paskaa eri paketissa.

Niin sanotut anarkokapitalistit eli libertaristit ovat vasemmistolaisia anarkisteja johdonmukaisempia käsityksessään vapaudesta. Heille taloudellisen omaneduntavoittelun kieltäminen on yhtä väärin kuin mikä tahansa pakkovallan käyttö, ja tyrannia on tyranniaa, harjoittipa sitä valtio tai ”kansankollektiivi”. He ovat aivan oikein ymmärtäneet, että valtavirtainen anarkismi on stalinismia ilman Stalinia, puoluediktatuuria ilman puoluetta. Mutta anarkokapitalistien ongelma on se, että he uskovat markkinavoimien kaikkivoipaisuuteen siinä missä muut anarkistit uskovat ihmisluonnon jalouteen. Heidän manikealaisessa maailmankuvassaan kaikki hyvä on seurausta ihmisten spontaanista taloudellisesta toiminnasta ja kaikki paha kumpuaa valtion sekaantumisesta siihen. Heidänkään yhteiskunnassaan ei olisi mitään takeita siitä, että kaikki noudattavat pelisääntöjä. Jos valtio ei puutu markkinoiden toimintaan, mikään ei estä trusteja, liittoja ja muita puolipoliittisia toimijoita niin tekemästä. Kuten anarkokommunistinen, myös anarkokapitalistinen yhteiskunta rappeutuisi kaikkien sodaksi kaikkia vastaan, josta voittajana selviytyisi se jolla on eniten kultaa ja aseita.

Tämän kirjoituksen ainoa tarkoitus ei ole kertoa, että anarkismi on mielestäni kehno poliittinen teoria. Pikemminkin haluaisin noukkia rusinat pullasta. Anarkiassa ja anarkistisessa valtiokielteisyydessä on paljonkin käyttökelpoista ainesta, niin kauan kuin niitä ei oteta ihanneyhteiskunnan malliksi.

Vuonna 1977 ilmestyneessä romaanissaan Eumeswil Ernst Jünger hahmotteli ”anarkin” (der Anarch), eräänlaisen metafyysisen ideaalikuvan suvereenista yksilöstä. Anarkki ei nouse kapinaan yhteiskuntaa vastaan mutta sanoutuu siitä sisäisesti irti. Romaanin päähenkilö, historioitsija Manuel Venator, valottaa filosofiaansa:

Olen anarkki – en siksi että halveksisin auktoriteettia, vaan koska tarvitsen sitä. En ole uskoton, vaan vaadin jotakin mihin kannattaa uskoa.

(…)

Kuten olen sanonut, minulla ei ole mitään tekemistä puolueväen kanssa. En uhmaa yhteiskuntaa kehittääkseni sitä, vaan pitääkseni sen loitolla hinnalla millä hyvänsä. Pidättäydyn saavutuksista – mutta myös vaatimuksista.

Vaikka olen anarkki, en ole antiautoritaarinen. Päinvastoin: tarvitsen auktoriteettia, vaikken uskokaan siihen. Kriittiset kykyni terävöityvät vaatimani uskottavuuden puutteesta. Historioitsijana tiedän mitä on tarjolla.

Anarkin hahmo voi tarjota aineksia maailmankuvan rakentamiseen, jos moderni valtiouskovaisuus ja anarkismin naiivius eivät kumpikaan tyydytä. Valtiovaltaa palvova, siihen ripustautuva ihminen on pelkkä orja, mutta myös kuvitelma valtion pysyvästä kumoamisesta on itsepetosta. Jünger irvailee anarkisteille, jotka eivät edes ymmärrä sääntöjä joita vastaan kapinoivat ja vain lujittavat valtaa jonka yrittävät kumota. He ”ajavat tahallaan tien väärää puolta ja haluavat että heille taputetaan sen takia.” Anarkin pääasiallinen pyrkimys taas on hyödyntää voimassa olevia sääntöjä alistumatta niihin. Hän tietää että tasa-arvo sisältyy kenen tahansa kykyyn tappaa kuka tahansa muu ja vapaus piilee kenen tahansa kyvyssä tappaa itsensä – näille asioille sortavinkaan hallitus ei voi mitään, ja niissä hänen autonomiansa tiivistyy.

Oma asenteeni on lähtökohdiltaan samansuuntainen. Yhdyn täysin anarkistien ajatukseen, että valtio on eräänlainen mafia, joka kerää suojelurahaa verojen muodossa. Mutta olemassaolevista mafioista se sattuu olemaan voimakkain ja parhaiten aseistettu, ja lisäksi se tarjoaa maksamalleni suojelurahalle jonkinlaista vastinetta. Ei ole takeita, että joku muu taho kykenisi samaan.

En kuitenkaan suostu kunnioittamaan valtiota vain siksi, että se on minua vahvempi. En kuulu niihin, joille isänmaallisuus tarkoittaa lakien ja hallituksen kumartamista, olivatpa ne millaisia tahansa. Jos minun on luovutettava osa vallastani valtiolle, haluan valtion ainakin olevan tämän uhrauksen arvoinen. Tottelen valtiota niin kauan kuin siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Jos se ei kykene enää suojelemaan minua, alan katsella muita vaihtoehtoja, kuten johonkin puolisotilaalliseen ryhmään liittymistä. Jos valtio taas käy liian tunkeilevaksi ja vaatii täydellistä alistumista, yritän taistella sitä vastaan tai paeta sen rajojen ulkopuolelle.

Erikoista kyllä, molemmat kehityskulut – valtion liiallinen heikentyminen ja liiallinen puuttuminen ihmisten elämään – näyttävät tällä hetkellä olevan käynnissä samanaikaisesti. Yhtäältä Suomen valtio on jatkuvasti kykenemätön takaamaan kansalaisten turvallisuutta tai edes rankaisemaan pahantekijöitä yleistä oikeustajua vastaavalla tavalla. Pienemmillä paikkakunnilla virkavallan saapuminen voi kestää hätätilanteessakin lähes tunnin, ja vakavista seksuaali- ja väkivaltarikoksista selviää usein ehdollisella. Toisaalta jatkuvasti säädetään uusia ja yhä yksityiskohtaisempia lakeja rajoittamaan ”syrjintää”, nautintoaineiden käyttöä, ampuma-aseiden omistusoikeutta, ”vihapuhetta”, oikeutta itsepuolustukseen ja niin edelleen. Monet muutkin länsimainen valtiot ovat rappeutumassa tilaan, jossa ne tavoittelevat kaikkivoipuutta ja unohtavat perustavimmat tehtävänsä. Ylivelkaantuminen ja peruspalveluiden supistuminen nakertavat vähä vähältä niiden uskottavuutta kansalaisten silmissä.

Kun valtio lamaantuu tai muuttuu hirviöksi, anarkia voi olla myönteinen voima. Ajattelen jokseenkin nietzscheläisittäin, että rappeutuneiden rakenteiden mitätöiminen voi antaa tietä arvojen uudelleenarvioinnille ja uusien, parempien rakenteiden synnylle. Tasapainoisinakin aikoina on syytä säilyttää tietty riippumattomuus valtiokoneistosta ja varautua siihen, että tuo koneisto voi joskus pysähtyä tai jauhaa kaiken arvokkaan murskaksi. Valtion lakattua palvelemasta niiden etuja, joita se alunperin syntyi palvelemaan, se on viisainta panna viralta. Tällöin pitää kuitenkin muistaa, että anarkia on vain hauras välivaihe, joka on välttämätön mädän järjestelmän hävittämiseksi – pysyväksi tilaksi sen ei pidä eikä se voikaan jäädä. Sen ”puhdistaminen” päämääräksi itsessään on mieletön yritys, joka johtaisi onnistuessaan vain Somalian tai Irakin kaltaiseen tilanteeseen. Lyhyesti sanottuna anarkia on hyvä renki mutta huono isäntä.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.