SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Elämän hallitseminen modernissa maailmassa

zen 2JARKKO PESONEN

Se, että Faidros puolusti tutkinto- ja arvosanajärjestelmän poistamista herätti aluksi lähes kaikissa oppilaissa hämmentyneitä ja kielteisiä tunteita, sillä ensi silmäyksellä näytti siltä että se tuhoaa koko yliopistojärjestelmän. Muuan oppilas paljasti koko ajattelun kun hän sanoi täysin vilpittömästi: ”Tietenkään tutkinto- ja arvostelujärjestelmää ei voi poistaa. Sitä vartenhan me loppujen lopuksi täällä olemme.”

Hän puhui täyttä totta. Se ajatus että useimmat opiskelijat kävisivät yliopistoa saadakseen tutkinnosta ja arvosanasta riippumattoman koulutuksen on pientä hurskastelua, jota kukaa ei välitä paljastaa. Aika ajoin sinne tulee kyllä opiskelijoita, jotka tavoittelevat sivistystä, mutta rutiini ja laitoksen mekaaninen luonne karsivat heistä pian liiallisen ihanteellisuuden.

– Robert M. Pirsig: Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1974)

Edellä siteraattu kirja on matkakertomuksen muotoon rakennettu omaelämänkerrallinen filosofinen romaani, joka käsittelee laadun metafysiikkaa. Siinä entinen yliopiston opettaja matkustaa poikansa kanssa palaten aikaisemman elämänsä minän – josta puhuu kolmannessa persoonassa ’Faidroksena’ – pohdintoihin maailman luonteesta.

Robert M. Pirsig (s. 1928) tekee jaon ”klassiseen” ja ”romanttiseen” tapaan suhtautua maailmaan. Ensin mainittu rakastaa asioiden sisäistä muotoa, kuten ymmärtämystä moottoripyörän teknisistä toimintaperiaatteista ja jälkimmäinen asioiden hahmoa ja vaikutelmaa – gestaltia. Klassista luonnetta edustaa kertojaminä, joka tuntee moottoripyöränsä tekniikan ja osaa itse huoltaa pyöräänsä. Romanttista luonnetta edustaa hänen ystävänsä, joka on päättänyt olla oppimatta uuden ja kalliin pyöränsä huoltamista, pitää ajatusta teknologiasta ylipäätään vieraana ja haluaa hakea tyydytystä hetkistä jolloin kaikki toimii ilman, että uhraa aikaansa tekniikalle. Romanttisen luonteen paradokseihin kuuluu pyrkimys paeta pahaa ja uhkaavaa teknologista maailmaa pakotettuna käyttämään teknologiaa tämän toteuttamiseen.

Vältellessään ymmärrystä kylmästä ja tunteettomasta teknologiasta romanttinen ihminen ahdistuu modernissa maailmassa, sillä ymmärryksen puute asioiden sisäisestä muodosta, siis niiden toimintaperiaatteista, tekee ihmisen kyvyttömäksi hallitsemaan asioita joiden ehdoilla hän elää. Ihminen saattaa opetella pinnalliset keinot tulla toimeen teknologian kanssa, mutta ilman tuntemusta teknologian sisäisestä muodosta hän kokee siltikin teknologian tuntemattomana pahana, joka orjuuttaa elämään ehdoillaan. Seurauksena tästä ihminen syyttää teknologiaa ahdistuksestaan ja päätyy välttelemään teknologiaa, vaikka syyn ja seurauksen suhde on päinvastainen.

Vieraantuminen elämästä ilmenee teknologisen idiotismin lisäksi suhteessa opiskeluun ja työhön. Jokainen ihminen nauttii materiaalisesta hyvästä ja sosiaalisesta arvostuksesta – ja se, joka muuta väittää ei todennäköisesti ole koskaan ollut osaton näistä asioista. Materiaa ja arvostusta saadakseen ihmisen on kuitenkin täytettävä tiettyjä kriteerejä, joista modernissa maailmassa tavallisimmat ovat kouluttautuminen ja työteko. Niiden ollessa vain välineitä materiaaliseen hyvään ja sosiaaliseen arvostukseen hämärtyy koulutuksen ja työnteon itsenäinen merkitys. Yliopistot surkastuvat ”järjen kirkoista” tutkintolaitoksiksi, joissa oppilaat alussa siteeratulla tavalla pinnistelevät ensisijaisesti arvosanoja eivätkä ymmärrystä varten. Heistä tulee hyvin koulutettuja muuleja, jotka tarvitsevat arvosanoja ja stipendejä eteenpäin pyrkiäkseen samalla tavoin kuin vetojuhta tarvitsee keppiä ja porkkanaa.

zenKoen helpoksi samaistua tällaiseen muuliin, sillä toimin aikanaan opiskeluissani pitkälti samoin. Kun menin yliopistoon, minulla oli yleviä ajatuksia akateemisesta elämästä ja kaikki älyllisesti stimuloiva tuntui viekottelevalta. Nopeasti kuitenkin opiskelun arki tukahdutti tämän liekin jättäen jäljelle vain pyrkimykset hyviin arvosanoihin. En usko, että osaisin kovinkaan hyvin enää puhua niistäkään aiheista, joita käsittelevistä kursseista sain kiitettäviä, sillä oppiminen oli typistynyt seuraavan viikon kokeessa pärjäämiseen. Ymmärsin, että voisin paljon mieluummin käyttää tämän ajan ja vaivan sellaisten asioiden opiskeluun, joita voi hyödyntää työelämässä eikä vain työttömien akateemisten humanistien punaviininhuuruisissa illanvietoissa. Ammattikorkeakoulun monin osin käytännön työstä vieraantuneen opiskelun matelin läpi vain harvoin asioista aidosti kiinnostuen, mutta se onnistui, koska valmistumisen porkkana ja toisaalta pelko epäonnistujan ja potentiaalisen syrjäytyjän asemasta saivat ponnistelemaan eteenpäin. Vasta käytännön työ, jossa toisinaan näkee potilaansa saaman hyödyn akuuttihoidon toimenpiteistä on sytyttänyt kiinnostuksen tehdä työtehtäviä niiden itsensä takia.

Kun ihminen on oppinut suhtautumaan haastaviin asioihin velvollisuuksien täyttämisenä, hän helposti jatkaa samaa ilotonta pinnistelyä läpi työ- ja arkielämän. Hän oppii kuinka kuuluu opiskella, kuinka kuuluu täyttää työtehtävät ja lopulta myös kuinka kuuluu viettää vapaa-aikaa ja sisustaa kotinsa uusimpien trendien mukaisesti. 70-luvun vasemmisto kutsui tätä vieraantumiseksi, mikä on kieltämättä kuvaava nimitys ilmiölle. Ei olekaan ihme, että jotkut mielellään sylkäisevät päin tällaista elämää ja janoavat vapautta. Vapauden janoaan he sammuttavat rappion lähteisiin vähät välittäen siitä, mitä yhteiskunta haluaisi heidän olevan ja tekevän. Vapautuminen merkitsee kuitenkin vain pääsyä yhdestä pahasta, eikä itsessään tarjoa mitään sisältöä tai merkitystä elämälle. Rappio voi olla hetken hauskaa, mutta pidemmän päälle kestäväksi elämänasenteeksi siitä ei ole.

Pirsigin kirja pyrkii antamaan vapauttavaa rappiota vakavamman vaihtoehdon menestymiselle. Kuten kirjoittaja jälkisanoissaan toteaa, kyse ei niinkään ole vaihtoehdosta vaan menestymisen merkityksen laajentamisesta niin, että siihen sisältyy muutakin kuin hyvä työpaikka ja moitteettomat elämäntavat. Tässä prosessissa keskeistä on laadun ja todellisuuden ymmärtäminen yhdeksi ja samaksi asiaksi. Antiikin kreikkalaiset eivät tehneet eroa näiden käsitteiden välille, ja niiden erottaminen myöhemmin on keinotekoista ja on Pirsigin mukaan aiheuttanut modernin elämän ahdistuksen. Laadun määritteleminen yksiselitteisesti on yhtä mahdotonta kuin todellisuudenkin, mutta me kaikki havaitsemme laadun, vaikka subjektiiviset kokemuksemme siitä vaihtelevat. Vaikka kokemus laadusta olisikin subjektiivinen, se ei tee siitä epätodellista: Myös subjektiivinen käsitys todellisuudesta voi olla hyvin erilainen riippuen kulttuurisista, älyllisistä ja muista eroista. Romanttiselle mielelle laatu ja todellisuus ovat esiälyllistä kokemusta; hetken tunnetta ja aistimusta. Klassiselle mielelle laatu ja todellisuus on älyllistettyä ja pilkottua tietoa objektiivisesta ja subjektiivisesta maailmasta. Kumpikaan katsanto ei yksinään ole tyydyttävä ja harmoniassa koettavan elämän kanssa.

Kirjan läpi toistuva teema, moottoripyörän kunnossapito, nivoo yhteen romanttisen ja klassisen mielen halkovaa kuilua esittämällä luonnonmaisemien läpi kulkevan matkan ja sen aikana tapahtuvan moottoripyörän huoltamisen yhteneväisenä tapahtumana. Tekniikan ymmärtämisen ja sen huoltamisen voi kokea vieraana ja tylsänä asiana – tai vaihtoehtoisesti mielenkiintoisena ja tärkeänä osana matkaa. Kaikki riippuu asenteesta.

zen 3Ajatelkaamme esivanhempiemme maailmaa ja arkaaisia ihmisiä, jotka hallitsivat kaikki elämäänsä liittyvät metsästys-, rakennus- ja viljelyvälineet: He elivät elämää, jossa tarve osata rakentaa metsästysaseita ja käyttää niitä yhdistyi nälän tyydyttämiseen. Heidän voi sanoa hallinneen elämäänsä kokonaisvaltaisesti. Verratkaamme sitä moderniin ihmiseen, joka elää keskellä välineitä ja toimintoja, joita ei ymmärrä, mutta on silti niistä riippuvainen. Hän ei hallitse elämäänsä tekniikan keskellä, mutta toisaalta ei voi tekniikkaa paetakaan, koska arkaaiset taitonsa kadottaanena on kuoleman oma ilman modernin maailman välineitä ja toimintoja.

Hallinnan tunteen puuttuminen tuottaa ahdistusta, ja kun työnteko on pinnallista pakkoa vailla ymmärrystä työn sisäisestä merkityksestä, kaipaa ihminen pääsyä ahdistusta tuottavasta tilanteesta. Perjantaina kellokortin ulosleimaamisen jälkeen kaivataan pakoa järjestelmästä hetken rappioon, näennäiseen vapauteen, mutta kumpaankaan ei liity kokemusta elämän kokonaisvaltaisesta hallitsemisesta ja ihminen jää vaille pysyvää tyydytystä.

Kuinka John ja Sylvia yleensä selviävät Minnesotan talvista? Kysyn vaan. Siinä on jonkinlainen räikeä ristiriita, joka on niin ilmeinen että sitä tuskin kärsii edes pohdiskella. Jos eivät kestä ruumiillista epämukavuutta eivätkä teknologiaa, he joutuvat tekemään pikku myönnytyksiä. He ovat riippuvaisia teknologiasta ja tuomitsevat sen samalla kertaa. He tietävät sen varmasti, ja se vain lisää heidän vastenmielisyyttään koko tilannetta kohtaan. He eivät esitä loogista väittämää, he vain ilmoittavat mikä on tilanne. Mutta nyt kaupunkiin saapuu kolme maanviljelijää, he kääntyvät kulmasta upouudella avopakettiautolla. Heidän laitansa on taatusti päinvastoin. He näyttelevät tuota pakettiautoa ja traktoriaan ja uutta pesukonetta, ja heillä on työkalut joilla ne korjataan jos niihin tulee vikaa, ja he osaavat käyttää niitä työkaluja. He arvostavat teknologiaa. Ja he tarvitsevat sitä vähiten. Jos kaikki teknologia huomenna lakkaisi, nämä ihmiset pärjäisivät kyllä. Se olisi rankkaa, mutta he selviytyisivät. John ja Sylvia ja Chris ja minä kuolisimme viikossa.

Ei liene mahdollista, että modernissa maailmassa kukaan hallitsisi kaikkia jokapäiväiseen elämäämme liittyviä järjestelmiä ja toimintoja. Tarve elämänsä hallitsemiseen on kuitenkin olemassa ja sen tyydyttämiseen on rakentavia ja ei-rakentavia keinoja. Ei-rakentavaa on kieltäytyminen ymmärtämästä teknologiaa, nyrjähtäminen taikauskoisiin, kuvitteelisiin hallintakeinoihin (spiritismi, uskomuslääkintä, horoskoopit jne.) tai regressoituminen anarkistiseen huliganismiin, minkä voi yhdistää egoistisiin kuvitelmiin itsestään sankarillisena kapinallisena. Rakentavia keinoja taas ovat oman työn tarkoituksen sisäistäminen, työn näkeminen muunakin kuin vain keinona aineellisen ja sosiaalisen hyvän hankintaan sekä arkaaisten ja klassisten taitojen harjoittaminen ja sen myötä riippuvuuden vähentäminen modernista maailmasta. Nämä keinot eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan sitä voi sekä oppia kokemaan moderniin maailmaan kuuluvan työn merkityksellisenä että harrastaa erätaitoja vaativaa vaeltamista ja metsästämistä, kehittää ruumistaan niin, ettei ole ole riippuvainen fyysisistä apuvälineistä ja palveluista, harrastaa kamppailulajeja niin, että fyysinen turvallisuus on taattu muutenkin kuin poliisin välittömällä läsnäololla ja luoda itsenäisesti toimivia yhteisöjä ja jengejä. Mitä enemmän hallitsee elämäänsä liityviä asioita, sitä paremmin on sopusoinnussa maailman kanssa ja sitä vähemmän on tarvetta haikailla ”kultaiseen menneisyyteen” tai fantasioida utopioita tulevaisuuteen. Sitä enemmän on ”zen”.

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.

Information

This entry was posted on maaliskuu 12, 2015 by in Kulttuuri, Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: