SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Italian malli oikealta katsottuna

fascism 2TIMO HÄNNIKÄINEN

Fascismista puhuttaessa tarkoitettiin alun perin radikaalia poliittista liikettä, joka hallitsi Italiaa vuosina 1922-1943. Vähän myöhemmin termillä viitattiin eurooppalaisiin oikeistoautoritaarisiin liikkeisiin, jotka vaikuttivat maailmansotien välisessä Euroopassa ja pääsivät valtaan mm. Italiassa, Saksassa ja Francisco Francon Espanjassa. Sitten sanasta pudotettiin c-kirjain pois ja se laimeni hiljalleen tarkoittamaan ensin kaikentyyppistä pakkovaltaa, sitten kaikkea pahaa, väkivaltaista ja uhkaavaa.

Fasismi-termin käyttö on pitkään ollut niin leväperäistä, että usein tuntuu viisaimmalta käyttää sitä historiallisesti tiukan eksaktisti, eli tarkoittaa sillä Benito Mussolinin ympärille kehkeytynyttä italialaista liikettä. Ainakin alkuperäisen Italian fascismin tarkastelu erillään siitä myöhemmin vaikutteita ottaneista liikkeistä on paikallaan. Vain siten siitä on mahdollista muodostaa tasapainoinen näkemys, joka punnitsee fascismin hyviä ja huonoja puolia yhtä lailla. Koska nykyisen liberaalin hegemonian ilmapiirissä diktatuureja pidetään yhden ja saman tuomittavan hallintomallin variaatioina, Mussolinin Italiastakin on varsinkin suuren yleisön keskuudessa paljon harhakäsityksiä.

En toki tarkoita, että Italian fascismi olisi järjestelmänä ehdottoman ainutlaatuinen. Sillä oli Euroopassa suoria ideologisia perillisiä, tärkeimpänä kansleri Engelbert Dollfussin ”austrofasismi” Itävallassa vuosina 1934-38. Myös Kreikan sotilasdiktaattorina vuosina 1936-41 toiminut Ioannis Metaxas piti esikuvanaan Mussolinin järjestelmää (ironista onkin, että Italian hyökätessä Kreikkaan 1940 kaksi fascistista valtiota joutui sotaan keskenään). Mutta esimerkiksi Saksan kansallissosialismia ei, toisin kuin varsin yleisesti uskotaan, voi pitää fascismin suorana perillisenä, vaikka natsit lainasivatkin elementtejä fascismista. Erot niin ideologiassa kuin yhteiskuntajärjestelmässäkin ovat yksinkertaisesti liian suuret. Fascismia ei myöskään voi pitää autoritaarisena versiona kapitalismista kuten joitakin Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuureja.

***

Marxilaiset ovat pitäneet fascismia poliittisen taantumuksen militanttina muotona, joka palveli suurpääomaa raivaamalla demokraattiset instituutiot ja ammattiyhdistysliikkeen pois häiritsemästä. Jotkut konservatiiviset ajattelijat ovat taas väittäneet, että fascismi kuului pikemminkin liberaaliin ja vasemmistolaiseen perinteeseen asettuessaan poikkiteloin kirkon ja monien muiden vanhojen instituutioiden kanssa sekä korostaessaan työväenluokkaisuutta. Käytännössä molemmat ovat väärässä. Fascismi oli ristiriitainen sekoitus konservatiivisia sekä vasemmisto- ja oikeistoradikaaleja piirteitä. Sen ideologia ei ollut koskaan yhtenäinen, ja samaa voi sanoa sen kannattajakunnasta.

Laajimman ja arvostetuimman Mussolinin elämäkerran kirjoittanut italialainen historioitsija Renzo De Felice on korostanut fascismin laajaa kannatuspohjaa, sen vallankumouksellisuutta ja ideologisia yhteyksiä valistukseen. De Felice erotti toisistaan fascismin ”liikkeenä” ja ”hallintona”, ja katsoi että varsinkin liikkeenä siinä oli kyse keskiluokan vallankumouksellisesta pyrkimyksestä saada kunnollinen jalansija italialaisessa yhteiskunnassa.  Hänen mielestään fascismia piti käsitellä ideologiana muiden joukossa ja nousevan keskiluokan poliittisena liikkeenä – ei pahuuden ruumiillistumana, natsismin esiasteena, keskiluokan reaktiona kumoukselliseen sosialismiin tai Mussolinin vallanpidon pintarakenteena. Siksi De Felice – joka oli poliittiselta kannaltaan maltillinen sosialisti – on kovin huonossa huudossa vasemmistolaisten historioitsijoiden keskuudessa.

Vaikka ensimmäisen maailmansodan kokeneen sukupolven tyytymättömyys oli yksi fascistivallankumouksen kantavista voimista, eivät liikkeen puolisotilaalliset katujoukot eli squadristit koostuneet pelkästään sopeutumattomista entisistä rintamamiehistä, vaan niihin kuului varsin kirjavaa väkeä. Löytyi vasemmistolaisesti ja oikeistolaisesti asennoituvia, agraarimielisiä ja koneromantikkoja – joukkoa yhdisti vain nationalismi, antikommunismi ja haaveet uudesta Rooman imperiumista. Aktiiveihin ja tukijoihin kuului myös paljon älymystöä ja taiteilijoita. Yleensä mainittujen Filippo Marinettin ja Gabriele d’Annunzion lisäksi tukijoihin kuuluivat mm. filosofi Giovanni Gentile, näytelmäkirjailija Luigi Pirandello, ja nykyään valitettavan vähän luettu kirjailija Curzio Malaparte. Fyysikko Enrico Fermi ja puhelimen keksijä Guglielmo Marconi olivat fascistihallinnon innokkaita tukijoita, ja Abessinian sodan aikaan jopa hallintoa aiemmin kritisoinut filosofi Benedetto Croce joutui isänmaallisen innostuksen valtaan ja luovutti kultansa sotaponnistusten hyväksi.

Intellektuellien, kulttuuriväen ja tiedemiesten innostus selittynee osittain sillä, että fascistien kulttuuri- ja tiedepolitiikka oli vapaamielistä. Fascismin ideologiaan ei liittynyt pseudotieteellisiä oppeja kuten natseilla, eikä virallista taidepolitiikkaa oikeastaan ollut. Väkivallasta ja teknologiasta intoilleet futuristit ihastuivat liikkeen vitaaliseen ja modernistiseen puoleen ja pyrkivät jatkuvasti virallisen fascistisen taiteen asemaan, mutta Mussolini oli haluton myöntämään heille sellaista. Periaatteessa fascisteille kelpasi millainen taide tahansa, kunhan taiteilijat vain sitoutuivat tukemaan hallintoa. Niinpä Italiassa kukoistivat monenlaiset uusklassiset ja modernistiset tyylit. Autenttisen fascistisen taiteen edustajiksi julistautuivat futuristien ohella myös klassisen historiamaalauksen perinnettä jatkamaan ja uudistamaan pyrkinyt novecento-liike ja agraarihenkinen strapaese-liike.

benitoPoliittisena liikkeenä fascismi oli valtaan pyrkiessään erittäin väkivaltainen, mutta valtaan päästyään melko maltillinen – siis täysin päinvastainen kuin kansallissosialismi. Valtakamppailun aikana poliittisia vastustajia pahoinpideltiin ja surmattiin. Kommunisteille ja muille vastustajille juotettiin risiiniöljyä, johon oli usein sekoitettu bensiiniä, mikä sai uhrin oksentamaan sisälmyksensä ulos. Fascistimieliset yrittäjät pitivät vielä vallankumouksen jälkeenkin liikkeensä näyteikkunassa risiiniöljypulloa brutaalina muistutuksena siitä, kuka on herra talossa. Mutta vallanpitäjinä fascistit kohtelivat toisinajattelijoita suhteellisen helläkätisesti moniin muihin eurooppalaisiin diktatuureihin verrattuna. Kurinpitäjänä Mussolini vertautuu lähinnä Kemal Atatürkiin. Yleisin rangaistus avoimesti hallitusvaltaa vastustaville oli karkoitus syrjäseuduille, silloin tällöin myös vankila. Keskitysleirijärjestelmää ei ollut.

Fascistit onnistuivat talouspolitiikassaan melko hyvin. Pääpiirteittäin heidän ”korporatiivista valtiotaan” voi kuvata sekoitukseksi kapitalisti- ja sosialistimaiden käytäntöjä. Sen selkärankana oli ”fascioiden ja korporaatioiden kokous”, jossa työnantajien ja valtiojohtoisten ammattijärjestöjen edustajat, joiden vaikutusvalta jakautui koon perusteella, päätti talouselämän suuntaviivoista. Suomen kolmikantaan perustuva tulopolitiikka on käytännössä tämän mallin sosiaalidemokraattinen sovellus. 1930-luvun alkupuolella monet poliittiset johtajat, Hitler ja Roosevelt etunenässä, alkoivat toteuttaa valtiojohtoista elvytyspolitiikkaa, eräänlaista suunnitelmakapitalismia, suuresta talouslamasta selvitäkseen. Italiaan lama ei taas iskenyt kovin raskaasti, sillä vastaavanlainen politiikka oli siellä käynnissä jo ennen kriisiä. Taloutta ei myöskään elvytetty sitomalla se asevarusteluun Saksan malliin.

Mussolini toteutti eräänlaisen maareformin kuivattamalla soita viljelymaaksi ja jakamalla sen maattomille talonpojille. Ruotsalainen historioitsija ja Mussolinin elämäkerran kirjoittaja Göran Hägg kirjoitti fascistien maatalouspolitiikasta:

Joissakin kolmannen maailman maissa, vaikkapa Keniassa, äärimmäisen pitkälle viedyt maauudistukset ovat pirstoneet maanomistuksen niin sirpaleiseksi, että tilat tuskin kykenevät elättämään viljelijäperheen eikä tuotanto ole lainkaan rationaalista. Sosialistisissa maissa taas kollektivointi ja suurviljely johtivat välinpitämättömyyteen ja kehnosti hoidettujen tilojen rappeutumiseen. Näyttää siis siltä, että fasistivalta onnistui löytämään keskitien, niin että maata valtion panostuksen turvin saaneet viljelijät pystyivät terveesti omaa etuaan ajatellen jatkamaan toimintansa kehittämistä.

***

Fascismin eräs merkittävä ero natsi-Saksaan nähden oli se, ettei vuosien 1922-38 fascismi tunnustanut rotuoppeja. Juutalaisia oli puolueen korkeilla paikoilla, ja virallisen Mussolini-elämäkerran kirjoittaja sekä Il Ducen rakastaja Margherita Sarfatti oli juutalainen. Italiassa ilmestyi myös juutalainen fascistimyönteinen sanomalehti Nostra Bandiera (”Lippumme”). Piittaamattomuus rotukiihkoilusta johtui osittain ideologisista lähtökohdista: fascistien esikuvana oli Rooman valtakunta, erittäin monietninen imperiumi. Tosin kun imperiumia alettiin toden teolla rakentamaan Abessinian sodassa, italialaiset rakensivat valloittamilleen alueille jonkinlaisen apartheid-järjestelmän vanhojen siirtomaavaltojen tapaan.

Hitleriin ja kansallissosialismiin johtavat fascistit suhtautuivat aluksi epäluuloisesti, osittain juuri rotuoppien takia. Mussolini sanoi natsien rotuideologiaa ”veren mystiikaksi, johon mikään järki ei ylety” ja totesi, ettei moinen ajattelu ”kuulu 1900-luvulle”. Muutenkin Hitleriä pidettiin fascistisessa Italiassa aluksi nousukkaana ja kehnona jäljittelijänä. Natsijohtajan valtiovierailun yhteydessä Mussolini tokaisi kreivi Galeazzo Cianolle, että Hitler ”näyttää putkimieheltä”.

Fascismin perusmyytteihin kuului ajatus ”la guerra latinasta”, sodasta jonka italialaiset käyvät ”germaanisia barbaareja” vastaan. Liike oli saanut alkunsa ensimmäisessä maailmansodassa, jossa vihollisia olivat pohjoisen keisarikunnat Saksa ja Itävalta. Kun Italia myöhemmin liittoutui Saksan kanssa, monet vanhat fascistit kauhistuivat moista vanhan vainoojan mielistelyä. Toisen maailmansodan lopulla syntyi jopa fascistimielisiä partisaaniosastoja, joissa vanhat mustapaidat saivat viimein tilaisuutensa käydä suurta latinalaista sotaa germaanivihollista vastaan.

Miksi Saksan ja Italian liitto sitten syntyi, jos vallanpitäjien lähtökohdat olivat näin vastakkaiset? Miksi Mussolini omaksui fascismin vanhojen periaatteiden vastaisesti melkein kaikki kansallissosialismin pääpiirteet – lopulta jopa inhoamiaan rotuoppeja myöten? Tämä prosessihan johti tappiolliseen sotaan, käänsi fascistijohdon sekä kansan Il Ducea vastaan ja lopulta romutti koko järjestelmän.

Selitystä on viisainta etsiä Mussolinin persoonasta. Hän ei ollut Hitlerin kaltainen fanaatikko, vaan kyynisyyteen saakka laskelmoiva valtapeluri, jolle ideologiset ja poliittiset käännökset eivät paljoa merkinneet. Tämä luonteenpiirre heijastui koko fascismiin, jolla ei koskaan ollut selkeää ideologiaa tai filosofiaa. Piirre oli Mussolinin ja hänen liikkeensä etu silloin, kun se johti pragmaattisuuteen tai joustavuuteen, mutta tavallaan myös fascismin tuhon juuri. Periaatteettomana Mussolini halusi valtaa sen itsensä takia, ja valta myös eristi hänet ympäristöstään ja älykkäimmistä neuvonantajistaan. Eristyneisyys ja absoluuttisen vallan sokaiseva vaikutus johtivat tuhoisiin virhearviointeihin.

Il Duce lähti toiseen maailmansotaan Hitlerin puolella, koska pelkäsi Saksan sotilaallista mahtia ja uskoi hyötyvänsä Saksan voitoista. Periaatteiden rikkominen oli pieni hinta imperiumin huimasta laajentumisesta. Mussolini ei kuitenkaan aavistanut, että sota pitkittyisi. Se oli puutteellisesti varustautuneelle Italialle itsemurha. Maa kärsi tappioita kaikilla rintamilla, hidasti liittolaisensa sotatoimia ja lopulta joutui liittoutuneiden ensimmäisen Euroopan-maihinnousun kohteeksi. Liittoutuneiden edetessä Sisiliassa fascistien suurneuvosto erotti Mussolinin. (Tässäkin tulee esiin kahden järjestelmän ero: olisi mahdoton kuvitella, että NSDAP olisi erottanut Hitlerin.) Mussolinin sodan lopulla Italian pohjoisosissa johtama Salòn hallitus oli käytännössä lähinnä Saksan nukkehallitus eikä sen politiikalla ollut juuri tekemistä aiemman fascismin kanssa, vaikka se yrittikin toteuttaa joitakin liikkeen varhaisvaiheen sosialistisia ideoita.

***

Osa myöhemmistä oikeistoradikaaleista on arvostellut Italian fascismia juuri liitosta Saksan kanssa ja rotuideologian omaksumisesta. Italialainen CasaPound -liike, joka pitää itseään fascismin perillisenä ja ”kolmannen vuosituhannen fascismin” edustajana,  on väittänyt niitä Mussolinin suurimmiksi virheiksi. Historian valossa näkemykseen on helppo yhtyä, mutta olivatko ne fascismin ainoat virheet? Selkeän näkemyksen muodostaminen fascismista vaatii kriittisen tarkastelun ulottamista ideologiaan ja järjestelmään kokonaisuudessaan – ei vain niihin reaalipoliittisiin arviointeihin, jotka johtivat Saksan talutusnuoraan ja sodan häviämiseen.

Vakavin yksittäinen yritys sellaiseen tarkasteluun lienee Julius Evolan myöhäistuotannon kirjoitus Il Fascismo. Saggio di una analisi critica dal punto di vista della destra (1964), joka ilmestyi hiljattain englanninnoksena Fascism Viewed from the Right. Evolaa on usein virheellisesti pidetty yhtenä Italian fascismin filosofisista oppi-isistä. Todellisuudessa hän ei kuulunut fascistipuolueeseen eikä nimittänyt itseään fascistiksi, vaikkei vastustanutkaan puolueen hallintoa. Hän näki fascismissa lupaavia piirteitä mutta myös merkittäviä puutteita, joita halusi korjata oman ajattelunsa keinoin. Mussolinin sensorit totesivat Evolan ajattelun edustavan ”antidemokraattista antifascismia” ja lakkauttivat hänen päätoimittamansa lehden La Torre (”Torni”) vuonna 1930.

evola kansiEvolalle fascismin lupaava elementti oli valistusta edeltävältä ajalta juontava näkemys valtiosta. Mussolinin sanoin fascistinen valtio oli ”antiteesi demokratian, plutokratian ja vapaamuurariuden maailmalle, maailmalle joka yhä noudattaa vuoden 1789 periaatteita.” Saman tyyppistä ”traditionaalista” valtiota Evola oli hahmotellut omissa teoksissaan. Hänelle valtio ei ollut pelkästään kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiva ja tietyt vapaudet turvaava byrokraattinen rakenne, vaan aktiivinen voima, joka organisoi kansan ja antoi sille muodon ja päämäärän. Evola hyväksyi myös Mussolinin näkemyksen, jonka mukaan kansa ei synnytä valtiota vaan päinvastoin. Ilman valtiota ei ole kansaa vaan pelkästään ihmisrykelmiä, jotka ovat alttiita historian hajottaville voimille.

Tässä tulee esiin Evolan italialaisuus: Rooman kaupunkivaltio yhdisti aikoinaan suuren joukon erikielisiä ja perimältään vaihtelevia heimokuntia yhdeksi valtakunnaksi, ja nykyinenkin Italia kuuluu Euroopan geneettisesti kirjavimpiin maihin vaikka sinne suuntautuva maahanmuutto jätettäisiinkin huomiotta. Italian yhdistyminen 1800-luvulla oli intellektuellien ja poliitikkojen hanke, jossa tavallisella kansalla ei ollut varsinaista roolia. Tällainen historiallinen tausta saa epäilemättä ajatuksen ”ylhäältä luodusta” kansakunnasta tuntumaan houkuttelevalta. (Ja ovathan useimmat kansalliset heräämiset muutenkin olleet eliitin käynnistämiä; ajatellaan vaikkapa suomalaista kansallisaatetta, jonka primus motor oli alkujaan ruotsinkielinen sivistyneistö.) Pohjimmiltaan elitistisen luonteensa takia fascismi miellytti Evolaa enemmän kuin kansallissosialismi, jonka perustana oli ajatus myyttisestä Volkista.

Evolan mukaan valtiot jakaantuvat kahteen perustyyppiin. Alhaalta päin rakentuvan valtion päämäärä on materiaalinen hyvinvointi, ja perusesimerkki tällaisesta valtiosta on parlamentaarinen demokratia, jossa erilaiset ryhmät ja yhteenliittymät sopivat yhteisistä pelisäännöistä ajaakseen aineellisia etujaan. Suunnattomasti parempana Evola piti ylhäältä päin rakennettua valtiota, jonka vallan pyhitti ”transsendentaalinen elementti.” Tavanomaisin esimerkki sellaisesta on perinteinen monarkia, jossa hallitsija saa oikeutuksen asemaansa jumalalta. Evolan mielestä fascistinen valtioihanne oli demokratiaa terveempi, koska se suuntautui ylhäältä alaspäin, mutta sen ongelmana oli transsendentaalisen oikeutuksen puuttuminen. Tällaisessa järjestelmässä on uhkana se, että ihmisen jaloimmatkin ominaisuudet, kuten ”sankaruus, uskollisuus, uhrimieli ja kuolemanhalveksunta saattavat saada irrationaalisen, naturalistisen, traagisen ja synkän muodon.” Transsendentaalisen oikeutuksen ja ohjauksen puute avasi siis portit pidäkkeettömälle vallanhimolle ja nihilistiselle väkivallalle.

Niinpä fascismi oli jatkuvassa vaarassa luisua terveestä autoritaarisuudesta totalitaarisuuteen, jota Evola kavahti. Erityisen epämiellyttävänä hän piti fascistien iskulausetta ”Tutto nello Stato, niente al di fuori dello Stato, nulla contro lo Stato”, eli ”kaikki valtiossa, ei mitään sen ulkopuolella, ei mitään sitä vastaan”. Evolalle valtion systemaattinen puuttuminen yksityisten kansalaisten elämään oli ominaista sosialistisille hallinnoille, jotka piittasivat ainoastaan aineellisesta ”edistyksestä”, ei aidolle oikeistolaiselle valtiolle. Hänen kritiikkinsä fascistisen valtion totalitaarisia tendenssejä kohtaan ei kummunnut liberaalista vaan traditionaalisesta valtioihanteesta. Evolalle terve valtio oli omnia potens (kaikkeen kykenevä), ei omnia faciens (kaiken tekevä). Traditionaalinen valtio perustuu arvovallalle: se kykenee toki turvautumaan voimankäyttöön, mutta välttää sitä niin paljon kuin mahdollista.

Evola huomauttaa teoksessaan, että fascistinen yhteiskunta ei oikeastaan ollut diktatuuri, vaan ”diarkia”. Se oli vallassa samanaikaisesti monarkian kanssa, eikä koskaan syrjäyttänyt kuningas Viktor Emanuel III:tta, vaikka tekikin hänestä lopulta lähinnä nukkehallitsijan. Evola katsoi, että poikkeusoloissa monarkki saattoi antaa jollekulle kyvykkäälle miehelle valtuudet johtaa valtiota. Rooman valtakunnassa senaatti saattoi nimittää diktaattorin, ja tämän käytännön myöhempiä esimerkkejä ovat Evolan ihailemat Klemens von Metternich ja Otto von Bismarck. Mussolini puolueineen oli tavallaan tällainen poikkeusajan diktaattori, mutta pyhittäessään oman valtansa hän astui perinteisten rajojen yli. Valtaansa Mussolini pönkitti populistisella massojen kosiskelulla, mikä oli niin ikään traditionaalisen valtioihanteen vastaista. Evolan mielestä fascistien ei olisi pitänyt järjestäytyä puolueeksi paitsi korkeintaan valtaan pyrkiessään – koko puolueinstituutio oli myönnytys demokraattis-materialistiselle yhteiskuntaihanteelle. Sen sijaan heidän olisi pitänyt muodostaa kyvykkäiden miesten hallitseva kaaderi, joka olisi palvellut samaa tarkoitusta kuin aatelisto vanhoissa eurooppalaisissa valtioissa.

Evolan kritiikki fascismia kohtaan perustuu hänen aristokraattiseen yhteiskuntafilosofiaansa, mutta olipa hänen lähtökohdistaan samaa mieltä tai ei, hänen analyysiaan ei kannata ohittaa. Liberaaleista ja vasemmistolaisista väärinkäsityksistä ja vääristelyistä kumpuavaan kritiikkiin verrattuna hänen kriittinen läpileikkauksensa on ravisteleva. Italian fascismin historiaan sisältyy kuin sisältyykin moraliteetti, mutta kyse ei ole mistään ”vihan ideologian” tai demokraattisten periaatteiden hylkäämisen vaarallisuudesta. Pikemminkin fascismi opettaa, että periaatteeton vallanhalu ja valtiovallan pyhittäminen voi tehdä tyhjäksi yhteiskunnallisen liikkeen myönteisetkin saavutukset. Vallan, sen jakaantumisen ja oikeutuksen kysymykset ovat olennaisia kun etsimme vaihtoehtoja liberaaleille ja vasemmistolaisille yhteiskuntamalleille.

Kirjallisuutta:

Julius Evola: Fascism Viewed from the Right (English translation by E. Christian Kopff, Arktos 2013)

Göran Hägg: Mussolini (suomentanut Heikki Eskelinen, Otava 2010)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos "Hysterian maa" (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on elokuu 10, 2013 by in Historia.
%d bloggers like this: