SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

”Kelttiläisyys” traditionalismin regressiivisenä utopiana (Osa 1)

book of kelisMIKA KERÄNEN

 

Silmäys ”kelttiläisyyden” kirjoon

Kelttiläisyys on mielenkiintoinen juttu, vaikka harva taitaa tietää, mitä sillä varsinaisesti tarkoitetaan; en ole aivan varma, tiedänkö itsekään. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, moni traditionalistiksi tunnustautuva eurooppalainen saattaa tuntea tiettyä vetoa ”kelttiläisyyteen” muodossa tai toisessa. Minä ainakin tunnen.

Ranskalainen historioitsija Jean-Yves Guiomar kysyy: ”Eikö jokaisella kansakunnalla olekin oma kuolleiden tyyssijansa, jokin erityinen Suurten Muistojen Maa, jokin sellainen regressiivinen utopia kuin Bretagne [on Ranskalle]?”i Useimmilla kansakunnilla epäilemättä onkin omat ”regressiiviset utopiansa”. Joskus niiden pohjana on konkreettisia maa-alueita, kuten mainittu Bretagne ranskalaisille tai Karjala suomalaisille. Toisaalta ne voivat olla myös normaalimaantieteen koordinaatein vaikeammin paikallistettavia, lähes puhtaasti myyttisiä ei-paikkoja (kr. outopos, mistä sana ”utopia”), sellaisia kuin Camelot tai Keski-Maa; mutta siellä missä kansakunnalla on (todelliset tai kuvitellut) kelttiläiset juuret, tuo Guiomarin penäämä muistorikas kuolleiden tyyssija löytyy lähes aina nimenomaan noiden juurten liepeiltä. Ei siis ihme, että ”kelttiläisyys” vetää monia traditionalisteja puoleensa.

Tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa tarkastelen ”kelttiläisyyttä” identitaarisena ilmiönä ja ennen kaikkea sen liittymäkohtia traditionalismiin. Mielenkiintoni pääkohde on ”kelttiläisyys” Ranskassa. Tässä kirjoitukseni ensimmäisessä osassa lähestyn aihetta hieman yleisemmin ja tarkastelen ”kelttiläisyyden” historiaa sekä käsitteen eri konnotaatioita. Lainausmerkit ovat tässä paikallaan, sillä tällä käsitteellä on nykyään sivumerkityksiä, jotka menevät kauas kielitieteellisten ja ehkä jopa etnografisten määritelmien tuolle puolen. Siellä missä tässä kirjoituksessa käytän sanaa ilman lainausmerkkejä, on kyse yksiselitteisesti kelttiläistä kieltä puhuvista ihmisistä tai kansoista. Kirjoitukseni toisessa osassa keskityn kokonaan Ranskan Bretagneen ja bretoneihin.

***

Muinoin suurta osaa Manner-Eurooppaa enemmän tai vähemmän hallinneiden kansojen rippeet sinnittelevät nykyään maanosamme äärimmäisellä länsireunalla. Tarkoitan nyt siis niitä kansoja tai kansansirpaleita, joiden arkipäivässä kelttiläisellä kielellä tai edes kelttiläisperäisellä kansankulttuurilla yhä on jonkinlainen merkitys. Kelttiläistä kieltä puhutaan ainakin jossain määrin vielä kaikkialla Irlannin tasavallassa, missä se on teoriassa maan toinen virallinen kieli; äidinkielenään sitä puhuu enää pieni vähemmistö Länsi-Irlannin rannikoiden karuilla saarilla. Lisäksi Man-saarella, Skotlannissa, Walesissa ja Cornwallissa on pieniä kelttiläistä kieltä puhuvia väestöjä; samoin on tietysti myös tämän artikkelini toisen osan fokuksen muodostavassa Ranskan Bretagnessa.

Jos keskitytään ”kelttiläisyyteen” identiteettinä, on sen maantieteellinen alue selvästi laajempi. Ranskassa kelttiläistä kieltä puhutaan nykyään siis vain Bretagnessa, mutta koko Ranskan kansallisessa identiteetissä kansakunnan osittain ”kelttiläisillä” juurilla on vahva rooli, ja lisäksi tuo rooli on aatehistoriallisesti varsin mutkikas ja mielenkiintoinen. Siitä puhumme tarkemmin edempänä.

Skotlannin luoteisilta ulkosaarilta aina Pohjois-Portugaliin saakka ulottuu aivan Atlantin valtameren rannikoille puristunut rosoinen ”kelttiläinen” puolikaari. Pyreneiden niemimaalta tosin kelttiläinen kieli on hävinnyt jo vuosisatoja sitten, mutta varsinkin pohjoisespanjalaisten Galician, Asturiasin ja Cantabrian maakuntien ihmisten identiteetissä ”kelttiläisyydellä” on yhä ainakin jonkinlainen sija. Näitä seutuja muinoin asuttaneiden kelttiläisten heimojen perintö on läsnä Galician kohdalla jo nimessä ja muuallakin se näkyy kansankulttuurissa, erityisesti kelttiläisvaikutteinen kansanmusiikki on nyt elpymässä. Pitkään ”kelttiläisenä” (virheellisesti) pidetyn megaliittikulttuurinii vankan aineellisiakin muistomerkkejä kuten dolmeneja ja menhireitä esiintyy Galiciassa ja Asturiasissa runsaammin kuin missään muualla Espanjassa.

Gal-alkuisia (tai –loppuisia) paikannimiä on erityisen paljon juuri täällä Finis Terraen alueella: Donegal, Galway, Gallia, Galicia, ja ne kaikki ovat muistoja kelteiltäiii. Vaikka suurin osa näistä paikannimistä siis sijoittuu läntisimpään Eurooppaan, niinkin kaukaa idästä kuin Turkin Anatoliasta löytyy Galatia, joka ilman muuta liittyy siellä joskus muinoin asuneihin keltteihin. Myös Konstantinopolin (Istanbulin) Galatan kaupunginosan nimellä saattaa olla jotain tekemistä kelttien kanssa, vaikka tämä yhteys ei olekaan kiistaton; sen sijaan Kaakkois-Puolan/Länsi-Ukrainan Galitsian nimi ei liittyne keltteihin mitenkään.

Joka tapauksessa tämä nimistö todistaa kelttien muinaista mahtia ja levinneisyyttä. Myöhäisen pronssikauden ja varhaisen rautakauden hallitsevat kulttuurimuodot Euroopassa tunnetaan Hallstattin ja La Tènen kulttuureina, ja näistä varsinkin jälkimmäinen yhdistetään yleisesti juuri keltteihin. On ilmeistä, että esihistoriallisten kelttien kulttuuria ja valtapoliittista merkitystä on viimeistään 1800-luvulta alkaen usein tulkittu hyvin tarkoitushakuisesti ja anakronistisen nationalistisestiiv. Täysin heidän mahtiaan on kuitenkin vaikea kiistää, sillä sen verran hyvin heidät tunnetaan jo klassisista kreikkalais-roomalaisista lähteistä ja siinä määrin suuren vaikutuksen he tekivät näihin kulttuurikansoihin, olkoonkin, että kirjalliset lähteet eivät aina varsinaisesti kelttejä imartelekaan. Kelttien mahti sammui Rooman valtakunnan ekspansioon, mutta ennen kuningas Vercingetorixin tappiota Caesarille keltit olivat Roomalle vuosisatojen ajan vähintään tasaveroinen vastustaja; Pohjois-Italia eli Gallia Cisalpina (”Alppien tämän puoleinen Gallia”) oli kelttiläistä maata, ja ainakin kerran gallit melkein onnistuivat valloittamaan itsensä Rooman.

Ylempänä vilahti jo käsite Finis Terrae. Sehän tarkoittaa kirjaimellisesti ”Maan loppua”, asiallisemmin toki ”Maan reunaa”. Ennen Kolumbuksen aikaa näitä Atlantin tyrskyjen huuhtomia enimmäkseen melko karuja rantoja oli täysin perusteltua kutsua juuri näin ja pitkin tätä epäsäännöllisen puolikaaren muotoista risaista rannikkoa löytyy useampi kuin yksi paikkakunta, jonka nimessä Finis Terrae muodossa tai toisessa esiintyy. Tämä nykyisten kelttien perifeerinen sijainti on johtanut siihen, että heillä on ollut huomattava rooli Amerikkojen kolonisaatiossa. Galiciasta on aina riittänyt lähtijöitä Espanjaa puhuviin Amerikan maihin. Bretagnen vaikutus ranskalaisessa Kanadassa on niin ikään merkittävä. Näitäkin selvempi tai ainakin tunnetumpi asia on skottien ja irlantilaisten rooli Yhdysvaltojen varhaisissa eurooppalaisissa asuttajissa; amerikanenglannin muutamat luonteenomaisimmat piirteet lienevätkin peräisin irlanninenglannista ja siten kelttiläisiä substraatteja.

***

Minun näkökulmastani kyseenalaisempaa ”kelttiläisyyttä” edustaa nykyään varsinkin uuspakanuus, jonka tyypillisimpiä ilmenemismuotoja ovat uusdruidismi ja wiccalaisuus. Osittain samaan pseudokelttiläiseen epätraditioon lienee lupa lukea myös suuri osa ns. miekka ja magia –genren fantasiakirjallisuutta. ”Conan Barbaari” (jossa ei tosin ole juuri muuta kelttiläistä kuin heeroksen nimi) taitaa olla lajityypin varhaisimpia edustajia, mutta myös J.R.R. Tolkienin lorut nousevat ainakin osaksi tästä lähteestä. En itse ole koskaan innostunut Tolkienista, saati sitten häntä heikkotasoisempien fantasiakirjailijoiden tuotannosta; kun on lukenut yhden tällaisen romaanin, on lukenut ne kaikki.

Pseudokeskiaikainen might and magic –roolipelisuuntaus on sekin aivan selvästi saanut inspiraatiota näistä samoista lähteistä. Toki myös muinaisskandinaaviset myytit ovat jättäneet omat jälkensä tähän eklektiseen fantasiamaailmaan. Ylipäätään skandinaaviset ja kelttiläiset teemat ovat usein iloisesti sekaisin populaaritason historiakuvissa; ajatelkoon vaikkapa moderniin viikinkirekvisiittaan yleisesti kuuluvaa sarvekasta kypärää, jollaista viikingit eivät todellisuudessa käyttäneet, joiltakin kelttiläisheimoilta sellaisia sen sijaan tunnetaan.

Niin uuspakanuuden kuin modernin fantasiakirjallisuudenkin ”kelttiläiset” kytkennät ovat peräisin pikemminkin 1800-luvun romantiikasta ja sen innoittamasta ”kelttiläisestä revivalismista” kuin alkuperäisestä kelttiläisyydestä, olkoonkin että fantasiakirjallisuudesta puhuttaessa jonkinlaisena välittävänä linkkinä voi hyvällä tahdolla pitää sydänkeskiajalla kirjalliseen asuun saatettua kuningas Arthurin tarupiiriä, sillä siinä lienee ainakin siteeksi muistumia myöhäisen roomalaisajan Britannian aitojen kelttien mittelöistä. Joka tapauksessa on selvää, että niin fantasiakirjallisuus kuin uuspakanuuskin ovat tärkeä osa monien traditionalistien identiteettiä. Mutta minun mielenkiintoni ”kelttiläisyyteen” nousee jokseenkin toisista lähteistä.

***

St. PatrickRoomalaistunut britti nimeltä Patricius (n. 387–460/490) joutui 16-vuotiaana irlantilaisten merirosvojen vangiksi ja päätyi nykyisen Pohjois-Irlannin alueelle paikallisen heimopäällikön orjaksi. Hän oppi paikallisen kielen ja vapauduttuaan hänestä tuli Irlannin apostoli, legendaarinen Pyhä Patrick. Historiallisen Patrickin todellisesta roolista riippumatta Irlannin kääntyminen kristinuskoon 400-luvun kuluessa oli merkittävä tapaus, sillä maa ei ollut koskaan kuulunut Rooman valtapiiriin ja siksi Irlannin varhainen kristillisyyskin oli varsin omintakeista. Irlannin vanha kirkko ei nojannut hiippakuntarakenteeseen, kuten oli laita mannermaalla, vaan luostareihin. Niissä kehittyi monia sellaisia hartauselämän muotoja, joita ei muualla Länsi-Euroopassa vielä tunnettu mutta jotka siirtyivät osaksi kehittyvää normikatolisuutta juuri irlantilaisten välityksellä. Esimerkiksi yksityinen rippi kehittyi nykyiseen muotoonsa juuri ensimmäisen vuosituhannen aikaisissa irlantilaisissa luostareissa.

”Irlantilainen renessanssi” eli noin vuosina 400–700 jKr. ”Smaragdisaarella” kukoistanut omaperäinen korkeakulttuuri säteili valoaan kaikkialle Pohjois-Eurooppaan. Irlantilaiset munkit perustivat luostarit Ionan ja Lindisfarnen saarille Skotlannin rannikoiden tuntumaan, ja niistä käsin munkit tekivät merkittävää lähetystyötä kansainvaellusten barbarisoimassa Britanniassa ja osin mannermaallakin. Vaikka kelttiläisen kristinuskon korkein kukoistus sammui norjalaisten viikinkien hyökkäyksiin 700-luvun jälkipuoliskolta alkaen, vielä seuraavalla vuosisadalla Johannes Scotus Eriugena –niminen irlantilainen oppinut tutki uusplatonilaista filosofiaa alkukielellä, kun samaan aikaan Länsi-Euroopan mannermaalla harva osasi sanaakaan kreikkaa.

Kelttiläinen kristinusko synnytti myös korkeatasoista taidetta, sekä pienimuotoista että monumentaalisempaa. Värikäs ja koristeellinen miniatyyrimaalaus kukoisti kirjankuvituksessa, mistä tunnetuin esimerkki on epäilemättä ns. Kellsin kirja, jota voi ihailla Trinity Collegen kirjastossa Dublinissa. Monumentaalipuolelta vaikuttavimpia esimerkkejä ovat lukuisat linnojen tai luostareiden rauniot hautausmaineen ja kelttiläisine risteineen. Ei ole Kellsin evankeliumikirjan anonyymien kuvittajamestarien tai muinaisten kivenhakkaajien syytä, että niin kelttiläinen nauhaornamentiikka kuin kelttiläiset ristitkin ovat päätyneet osaksi kaikkein vulgaareinta modernia pseudokelttiläistä kuvastoa mm. tatuointimalleissa ja koruissa, joita näkee paljon mm. roolipelifriikeillä ja metallimusiikin tiettyjen alalajien harrastajilla.

Ranska – ”Esi-isämme gallialaiset…”

Julius Caesar kirjoittaa Gallian sota –teoksensa ensimmäisen kirjan ensimmäisillä riveillä näin (suom. Hannes Korpi-Anttila): ”Gallian alue kokonaisuudessaan jakaantuu kolmeen osaan, joista yksi on belgien asuinmaa, toinen akvitaanien; kolmannessa taas asuvat ne kansat, joiden omakielinen nimitys on keltit, mutta joita me kutsumme galleiksi. Nämä kaikki eroavat kielensä, laitostensa ja lakiensa puolesta toisistaan.”

Tämä roomalaisen Gallian provinsseja kuvaava kartta vastaa suunnilleen Caesarin kuvausta. Huomaamme, että Celtican provinssi, siis eräänlainen Varsinais-Gallia, kattaa suurimman osan nykyisen Ranskan alueesta. Toki myös Belgican ja Akvitanian provinsseissa asui kelttejä germaanien tai baskinsukuisten heimojen seassa. Lisäksi kannattaa panna merkille nykyisen Etelä-Ranskan kattava Gallia Narbonensis, jota Caesar ei manitse lainkaan; nämä seudut olivat kuuluneet Roomaan jo kauan ennen Caesarin syntymää, ja lisäksi siellä oli yhä jäljellä vanhaa kreikkalaista siirtokunta-asutusta. Silti myös Gallia Narbonensiksen perusväestö oli lähtökohtaisesti kelttiläistä alkuperää.

Gallian kaikki kelttiläisheimot roomalaistuivat ainakin pintapuolisesti katsoen melko nopeasti. Kansainvaellusajan alkuun tultaessa Gallian väestön subjektiivista etnistä identiteettiä lieneekin parhaiten kuvannut adjektiivi gallo-romaaninen, ei niinkään ”gallialainen”, saati ”kelttiläinen”. Nuo viimeksi mainitut identitaariset komponentit kaivettiin vasta vuosisatoja myöhemmin esiin ja otettiin tietoisesti käyttöön; ensin niitä hyödynnettiin vallankumouksessa ja (frankkilaisperäistä) eliittiä vastaan käydyssä taistelussa, mutta pian niistä tuli myös traditionalistisemman Ranskan aitoa omaisuutta.

Saal-joen rannoilta Germaniasta liikkeelle lähteneet frankit alistivat koko vanhan roomalaisen Gallian valtaansa pian keisarikunnan romahduksen jälkeen ja toivat tullessaan yhtä toista kestävää kulttuurista ja tapaoikeudellista traditioainesta kehittyvään ranskalaisuuteen. Mutta gallo-romaanisen kantaväestön kulttuurista elinvoimaa osoittaa erityisesti se, että Frankkien kuningaskunnan pääkielenä oli ja pysyi vulgaarilatina, josta ajan myötä kehittyi moderni ranskan kieli ja jota hyvin pian myös frankkilaisperäinen aristokratia nöyrtyi puhumaan äidinkielenään.

***

Modernin Ranskan kansakunnan etniset juuret ovat moninaiset. Kolme tärkeintä komponenttia ovat siis gallialaiset, roomalaiset ja germaanit (frankit). Se, mikä näistä kolmesta kulloinkin on korostunut, on historian kuluessa vaihdellut. Yleisesti ottaen pitää paikkansa, että ancien régime painotti frankkilaisen valloittaja-aristokratian roolia ja että vallankumouksen jälkeen vastaavasti nostettiin gallialaisen (tai gallo-romaanisen) rahvaan merkitystä. Mutta kummassakin tapauksessa on useimmiten ymmärretty olevan kyse pikemminkin identiteettitason samaistumisesta kuin kiistattomasta geneettisestä polveutumisesta.

Gallialaisten juurien korostaminen, tuo kuuluisa nos ancêtres les gaulois –diskurssi, on nykyisin enimmäkseen vähemmän vakavaa identiteettipolitiikkaa; tunnetuin esimerkki tästä on epäilemättä sarjakuva Asterix, jota voi pitää 1800-luvun myötä kehitettyjen tasavaltalais-patrioottisten historiakuvien leikkisänä popularisointina. Myös tällaisissa projekteissa on kyse vakavuusasteeltaan samantasoisesta identiteettileikistä.

Mutta vakavampiakin ulottuvuuksia tasavaltalaisella ”gallialaisuudella” tietysti on. Useimpia aitoja ranskalaisia huolestuttaa tapa, jolla nykyistä kosmopolitanismia ja monikultturismia propagoidaan jo alakouluasteella muka aitona ranskalaisuutena. Ei näet ole mitenkään tavatonta indoktrinoida lapsia uskomaan lorua ”gallialaisista esi-isistään”, silloinkin kun koululuokka kokonaisuudessaan koostuu vaikkapa afrikkalais- tai muslimitaustaisista oppilaista. On ilmeistä, että tasavallan identiteettipolitiikassa ”gallialaisuus” on puhtaasti sosiaalisesti konstruoitu käsite. Tässä kansallisuus siis ymmärretään lähinnä ideologisena kysymyksenä, ja ”tasavallan arvojen” lisäksi oikeastaan vain kieli sitoo kansalaisia yhteen. Juridisesti ajatellen tässä voi nähdä jäännettä Ranskassa aikaisemmin (mutta onneksi ei enää) yksinomaisena vallinneesta Ius soli -periaatteesta. Kaukana ei ole ajatus siitäkään, että tässä radikaalitasavaltalainen ”legaalinen maa” (pays légal) törmää traditionalistiseen ”reaaliseen maahan” (pays réel)v.

Ideologinen oli pohjimmiltaan tietysti myös frankkilaisia juuria korostava aristokraattisempi traditio. Joku Arthur de Gobineau saattoi tosin uskoa polveutuvansa puhdasrotuisista arjalaisista eli frankeista, mutta hänenlaisiaan ei koskaan ole ollut Ranskassa montaa. Useimmat ranskalaiset ovat siis aina tunnistaneet ja tunnustaneet kirjavahkot juurensa, joissa kelttiläisillä esi-isillä on oma merkittävä roolinsa. ”Gallialaiset esi-isät” eivät siis ole ainoastaan valistuksen ja vallankumouksen perinteeseen nojaavan Ranskan identitaarista omaisuutta, eivätkä ole koskaan sitä olleetkaan ainakaan yksinomaan.

***

Joseph de Maistre (1753–1821), joka kuului vanhan vallan virka-aristokratiaan (vaikka ei kyllä tarkkaan ottaen ollut poliittisessa mielessä ranskalainen vaan savoijilainen) sivusi druideja (tosin ei tällä nimellä) vuonna 1775 painetussa ensimmäisessä julkaisussaan. Tekstin on tarkoitus tuomita 1700-luvun valistuneessa hengessä aikaisempien vuosisatojen inkvisitio:

Onhan järjettömyydessä ja julmuudessa menty niin pitkälle, että rovioilla ja mestauslavoilla vuodatettiin verta hyvän Jumalan nimissä! Nämä uhrit olivat tuhatkertaisesti hirveämpiä kuin ne, joita [pakanalliset] esi-isämme tarjosivat kauhistuttavalle Teutatekselle, sillä tämä älytön epäjumala ei ollut koskaan julistanut ihmisille: Älkää tappako, sillä olette kaikki veljiä; jos ette rakasta toisianne, saatte minun vihani päällenne. [kurs. alkup.]vi

Yleensä verenhimoisena obskuranttina, inkvisition ja pyöveleiden ystävänä esitetty de Maistre on tässä vasta 22-vuotias ja aatteiltaan varsin vapaamielinen. Katkelma on peräisin Sardinian ”valistuneena” pidetylle kuninkaalle omistetusta panegyyrista. Tekstissä nuori de Maistre viittaa gallialaisiin esi-isiin siis hieman vähemmän mairittelevasti, ja pakanalliset druidipapit esiintyvät vain julmien ihmisuhrien toimeenpanijoina. Mutta de Maistren myöhemmästä tuotannosta voi osoittaa monia Ranskan kelttiläiseen menneisyyteen ja jopa druidismiin huomattavasti myönteisemmin asennoituvia tekstejä. Esimerkiksi Du pape –kirjansa johdantoluvuissa de Maistre kirjoittaa näin:

On olemassa etuoikeutettuja kansoja, sellaisia joilla on tietty missio tässä maailmassa. [–] Ranskan kansakunnalle luonteenomaisessa hallintomallissa ja Ranskan kansallisissa ihanteissa on aikojen alusta saakka ollut havaittavissa erikoinen teokraattinen ja uskonnollinen elementti. [–] Katsokaa tämän kansakunnan historiaa. Druidien kaikkivoipaa hallintoa seurasi piispojen valta. Aina, vaikkakin muinaisuudessa enemmän kuin nykyään, ovat piispat olleet kuninkaiden rinnalla hänen tärkeimpinä neuvonantajinaan. [–] [Piispat,] kristityt druidit, jos ilmaisu sallitaan, näyttelivät pääroolia [kansakunnan hallinnossa]. Muodot olivat siis muuttuneet, mutta kansakunta on aina pysynyt samana. [kurs. alkup.] vii

Näin druidit nivoutuvat de Maistrellakin luonnolliseksi osaksi Ranskan pitkän historian jatkumoa.

***

Myöhemmin 1800-luvulla alkoi nousta esiin tulkintoja, jotka jättivät druidismin ihailussa de Maistren kauas taakseen. Siinä missä de Maistre tyytyi näkemään Ranskan keskiaikaiset piispat ”kristillisinä druideina”, saatettiin joissakin tulkinnoissa esittää alkuperäiset druidit jonkinlaisina kristittyinä avant la lettre. Näin tehtiin erityisesti 1800-luvun loppupuolelta alkaen uuden nationalismin (varsinkin ns. integraalisen nationalismin) kannattajien keskuudessa.

ibarres001p1Maurice Barrès (1862–1923) oli uuden nationalismin tärkeimpiä nimiä. Hän kuului siihen nationalistien ja traditionalistien sukupolveen, jota on vaikeata luokitella sovinnaisella vasemmisto-oikeisto –akselilla. Barrèsin intellektuaalisessa ominaislaadussa ja ajattelussa on paljon yhteisiä piirteitä Sarastuksessakin jo useampaan otteeseen käsitellyn saksalaisen ns. vallankumouksellisen konservatismin edustajien kanssa. Toki hänen ajattelunsa eli ja muuttui ajan myötä. ”Minän kulttia” (culte de moi) harjoittavasta esteetistä ja dandysta kuoriutui ajan myötä vakavamielisempi patriootti, jonka nationalismissa on tässä yhteydessä mielenkiintoisinta maaperä ja kuolleet –ajattelu (Terre et les morts)viii. Se on läheistä sukua kaikkien traditionalistien suosimalle ja viimeistään Edmund Burken tunnetuksi tekemällä ajatukselle isänmaasta, jonka täysiarvoisia jäseniä ovat myös jo maan povessa lepäävät sukupolvet. Tässä erityistapauksessa korostuu Ranskan muinaisten kelttien merkitys.

Barrès oli myös vuosisadan vaihteessa vauhtia saaneen Jeanne d’Arc –renessanssin tärkeimpiä tulkkeja. Tästä myöhäiskeskiaikaisesta lorrainelaisesta talonpoikaistytöstä tuli Barrèsin tulkinnoissa Ranskan kelttiläis-druidilaisen hengen elävä ja ajaton edustaja:

Näemme kuinka Jeannen liikkeellepanevana voimana toimii, ilman että hän on siitä tietoinenkaan, vanha kelttiläinen eläytymiskyky. Pakanuus kannattelee ja ympäröi tätä kristittyä pyhimystä. Jeanne itsekin kunnioittaa pyhimyksiä, mutta vaistomaisesti hän valitsee pyhistä ne, joiden hahmon kätköissä lymyää vanha kelttiläinen haltija. Täällä [Jeannen kotiseuduilla] Meuse-joen laaksossa elävät toisiinsa lomittuneina niin kelttiläiset, latinalaiset kuin katolisetkin hengelliset traditiot, Jeanne kokoaa ne kaikki yhteen ja sovittaa ne toistensa kanssa [–]. Druidien pyhät lähteet, roomalaiset rauniot ja vanhat katoliset kirkot muodostavat täydellisen harmonian. Tämä syrjäinen luonto herättää meissä rakkauden menetettyä asiaa kohtaan, ja Jeanne d’Arc on kaipuumme puhtain symboli [–] Mikäli oma sydämemme on yhtä suuressa määrin kelttiläinen kuin kristillinenkin, emme voi lakata rakastamasta tätä haltijaa, josta olemme tehneet pyhimyksen.ix

Hieman kaihoisa sävy selittyy ennen muuta sillä, että suurin osa Lorrainea (Lothringen), joka oli paitsi Jeanne d’Arcin myös Barrèsin itsensä kotiseutu, oli jäänyt vuoden 1870 katastrofaalisessa sodassa uudelle Saksan keisarikunnalle; tässä siis syy myös siihen, miksi Barrèsin Ranskan kulttuurisesta ja etnisestä cocktailista puuttuvat jokseenkin täysin germaanit. Barrèsille Ranska on kelttiläinen ja roomalainen, piste.

Jo varhaisimmissa kirjallisissa Jeanne d’Arc –lähteissä esiintyvät Bois Chenun lehto ja ns. haltijoiden lähde (fontaine des fées), jotka molemmat olivat Jeannen lapsuudessa suosittuja leikkipaikkoja aivan hänen kotikylänsä Domrémyn tuntumassa. Niitä pidettiin – oikein tai väärin – muinaisina druidien kulttipaikkoina, ja siksi Jeannen todistettua viihtymistä niiden läheisyydessä ei kaikissa varhaisissa tulkinnoissa katsottu hyvällä; itse asiassa epäilyksiä hänen noituudestaan pyrittiin todistelemaan juuri tällä oletetulla ”druidikytkennällä”. Jeanne d’Arcin puoltajien kannalta nämä yhteydet olivat 1800-luvulle saakka jossain määrin kiusallisia ja niitä pyrittiin selittämään pois.x Barrèsin (samoin kuin koko hänen sukupolvensa) erikoisuus on siinä, että hänelle näissä (todellisissa tai kuvitelluissa) druidipiirteissä ei ole mitään häpeämistä, päinvastoin, ne vain lisäävät Jeanne d’Arcin ajatonta arvoa ”Ikuisen Ranskan” (France éternelle) feminiinisenä ruumiillistumana.

Eräässä toisessa tekstissään Maurice Barrès kytki osaksi Jeannen d’Arcin legendaa itsensä druidi Merlinin, tuon kuningas Arthurin tarupiirin maineikkaan velhon, jota Barrèsin käsityksen mukaan ”muinaisbrittiläisen rodun eri haarojen vesat yhä kunnioittavat” (que vénèrent encore les divers rameaux de la race bretonne)xi. Tämän ”rodun” jäännöstä ovat Ranskassa erityisesti Bretagnen maakunnan asukkaat.

***

”Kelttiläinen” identiteetti ja ”kelttiläiset” symbolit ovat Barrèsin jälkeen olleet koko 1900-luvun ajan (ja ovat edelleen) vahva osa Ranskan kansallismielisen oikeiston omaakuvaa. Jo ylempänä tässä kirjoituksessa ohimennen mainittu varhaiskeskiaikainen kelttiläinen risti, tai oikeammin sanoen sen mukaan tyylitelty hieman yksinkertaisempi, kiikarikiväärin tähtäimen hiusristikon mieleen tuova symboli on yleinen näky oikeiston mielenosoituksissa. (Toki samaa tunnusta käytetään laajasti muuallakin kuin Ranskassa mm. White Power –liikkeen symbolina.) Mutta ranskalaisessa traditionalismissa on myös siteitä sellaiseen elävään kelttiläisyyteen, joka ei tarvitse lainausmerkkejä ja joka on oikeastaan kiinnostavampi ilmiö kuin kaikki tämä enemmän tai vähemmän paperinmakuinen ”gallialaisuus”. Tarkoitan tietenkin Bretagnea ja sen kelttiläistä kansaa. Tämä aihe kuitenkin ansaitsee kokonaan oman artikkelinsa.

cross

LÄHDEVIITTEET JA HUOMAUTUKSET:

i[C]haque nation n’a-t-elle pas son lieu de la mort, sa Terre des Grandes Souvenirs, lieu d’utopie régressive comme la Bretagne [–]?” [Suomennos tässä ja kaikissa muissakin sitaateissa minun.]

Jean-Yves GUIOMAR, ‘Le Barzaz-Breiz’ de Théodore Hersart de la Villemarqué. Artikkeli teoksessa Les lieux de mémoire, 3. De l’archive à l’emblème, Toim. Pierre Nora. Éditions Gallimard, Paris 1997. s. 3508.

ii Megaliittien samaistaminen keltteihin on tietysti epäasiallista sikäli, että nämä esihistoriallisen Euroopan oudot kivimonumentit ovat oikeastaan peräisin jo neoliittiselta kivikaudelta, ja ne kansat, jotka niitä alun perin rakentelivat, eivät olleet välttämättä edes indoeurooppalaisia, saati kelttejä.

Oletus megaliittien ”kelttiläisyydessä” syntyi vasta 1700-luvulla, ja tämän sekaannuksen syy lienee kelttien viimeisten tunnettujen asuinsijojen ja kuuluisimpien megaliittien maantieteellinen päällekkäisyys. Megaliiteilla on kuitenkin suuri merkitys sellaisissa identitaarisen tason ”kelttiläisyyden” muodoissa kuin vaikkapa uuspakanuus. Niinpä esimerkiksi modernit ”druidit” kokoontuvat Stonehengen kivikehälle viettämään mittumaaria ja muita uusvanhoja seremonioitaan.

Muistetaanpa vielä ”hiidenkivien toimitusmies” Obelix. Bretagnen (eli roomalaisittain Armorican) Carnacissa sijaitsee eräs vaikuttavimmista hiidenkivien (menhir) kokoelmista. Koska samoilla seuduilla on näihin päiviin saakka säilynyt kelttiläistä kieltä puhuva kansansirpale eli bretonit, menhirit yhdistettiin juuri keltteihin, ja tätä virheellistä traditiota siis jatkoivat myös Asterix-sarjakuvan luojat.

iii Kreikkalaisten sanojen keltoi ja galatai, jotka molemmat siis viittaavat keltteihin, arvellaan olevan samaa alkuperää, vaikka täyttä varmuutta nimitysten alkuperästä ei ole. Muinaisten tai nykyisten kelttiläisten kielten ja kansojen nimien alkuperässä on yhtä ja toista maallikossa muutenkin hämmennystä herättävää. Esimerkiksi nykyranskan sanat Gaulle, gaulois, jne. johdannaisineen eivät ole peräisin latinan Gallia-sanasta, vaikka näin useimmiten luultaneen. Myöskään Skotlannissa ja Irlannissa puhutut gael-nimiset kielet (Irlannin gaelia sanotaan myös iiriksi) eivät pinnallisesta samankaltaisuudesta huolimatta liity tähän gal-juureen, vaan ovat peräisin germaanien roomalaistuneista kelteistä käyttämästä sanasta ja ovat samaa juurta kuin esim. Wales ja Wallonia.

iv Kelttiläinen nationalismi on yhtä mutkikas ja monipolvinen ilmiö kuin ”kelttiläisyys” kaiken kaikkiaan. Yleisesti ottaen voi kuitenkin todeta, että se on kaikkien muidenkin nationalismien tavoin 1800-luvun tuote ja että sen ongelmat ovat muutettavat muuttaen samat kuin muillakin nationalismeilla. Tässä yhteydessä tärkeintä on huomata 1800-luvun käsitysten projisointi kauas menneisyyteen eli auttamattoman anakronistiset historiantulkinnat erityisesti koskien esiroomalaisen Euroopan ”kelttiläisyyttä”. Vaikkapa Hallstatt- ja La Tène –kulttuurit ovat epäilemättä olleet ytimeltään kelttiläisiä, mutta niiden piiriin on kuulunut myös protogermaaneja ja ehkä muitakin väestöryhmiä. Missään tapauksessa näiden esihistoriallisten heimojen identiteetti ei ole ollut ”kelttiläinen” siinä mielessä kuin sana nykyään ymmärretään.

Kun 1990-luvun kuluessa postmodernistisesti suuntautuneet historiantutkijat alkoivat purkaa tätä 1800-luvun kelttiläisen revivalismin rakennelmaa, he menivät toisinaan tulkinnoissaan (tai ainakin niiden populaareissa esityksissä) liian pitkälle ja kiistivät koko ”kelttiläisyyden” historiallisen olemassaolon. Ei ole vaikea arvata, miten yleensä varsin temperamenttiset kelttiläiset kansat näihin tulkintoihin reagoivat; Skotlannissa ja Irlannissa oli turvallisinta olla hiljaa tällaisista tulkinnoista…

v Pays légal vs. pays réel –vastakkainasettelu oli osa traditionalistisen Ranskan vastahyökkäystä, joka aktivoitui 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä reaktiona kolmannen tasavallan radikalisoitumiseen. ”Pays légal”, so. vapaamuurarien ja usein juutalais- tai protestanttitaustaisten asianajajien sentralistisesti johtama byrokraattinen ja historiaton Ranskan tasavalta sai vastaansa ”pays réelin”, so. todellisen Ranskan, ikuisen Ranskan, jonka juuret olivat syvällä gallo-romaanisessa maaperässä ja joka ammensi voimaansa myös katolisesta ja monarkistisesta traditiosta. Pays légal vs. pays réel –ajattelua kehitteli erityisesti l’Action Française –liikkeen johtaja Charles Maurras.

viQue dis-je ? n’a-t-on pas poussé l’extravagance et la cruauté jusqu’à allumer des bûchers, jusqu’à faire couler le sang au nom du Dieu très-bon ? Sacrifices mille fois plus horribles que ceux que nos ancêtres offroient à l’affreux Teutatès, car cette idole insensible n’avoit jamais dit aux hommes : Vous ne tuerez point, vous êtes tous frères ; je vous haïrai si vous ne vous aimez pas.

Joseph de MAISTRE, Éloge de Victor-Amédée III, duc de Savoie, Roi de Sardaigne, Chipre et de Jerusalem, prince de Piémont, &c. à Chambery, M. DCC. LXXV. s. 53-54.

viiIl y a des nations privilégiées qui ont une mission dans ce monde. [–] Il y a dans le gouvernement naturel, et dans les idées nationales du peupe français, je ne sais quel élément théocratique et religieux qui se retrouve toujours. [–] Voyez son histoire. Au gouvernement des druides, qui pouvaient tout, a succédé celui des Evêques, qui furent constamment, mais bien plus dans l’antiquité que de nos jours, les conseillers du roi en tous ses conseils. [–] Les druides chretiens, si je puis m’exprimer ainsi, y jouaient le premier rôle. Les formes avaient changé, mais toujours on retrouve la même nation.”

Joseph de MAISTRE, Du pape. J.B. Pélagaud, imprimeur-libraire, Lyon/Paris 1868. s. 6-7.

viii Maurice Barrèsin Terre et les morts -ajatteluun voi lähemmin tutustua (ranskaksi) täällä.

ixEn Jeanne nous voyons agir, à son insu, les vieilles imaginations celtiques. Le paganisme supporte et entoure cette sainte chrétienne. La Pucelle honore les saints, mais d’instinct elle préfère ceux qui abritent sous leurs vocables les fontaines fées. Les diverses puissances religieuses éparses dans cette vallée meusienne à la fois celtique, latine et catholique, Jeanne les ramasse et les accorde [–]. Fontaines druidiques, ruines latines et vieilles églises romanes forment un concert. Toute cette nature écartée ranime en nous l’amour d’une cause perdue dont Jeanne est le type idéal… Autant que nous aurons un coeur celtique et chrétien, nous ne cesserons d’aimer cette fée dont nous avons fait une sainte.

Maurice BARRÈS, Le mystère en pleine lumière. Librairie Plon, Paris 1926. s. 189-190.

x Colette BEAUNE, Jeanne d’Arc. Perrin, Paris 2004., s. 55-65.

xi Maurice BARRÈS, Le Jubilé de Jeanne d’Arc [1412-1912]. Terraillon, Paris 1912., s. 20-22.

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää Palaneen käryä -blogia.

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää
Palaneen käryä -blogia.

Information

This entry was posted on Touko 11, 2013 by in Historia.
%d bloggers like this: