SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Julius Evola – radikaali traditionalisti

EVOLA RAMI LESKINEN

Viime vuosisadan traditionalistisen liikkeen ja eurooppalaisen oikeistoradikalismin kiistanalainen mutta epäilemättä vaikutusvaltainen ajattelija oli italialainen paroni Julius Evola (1898-1974). Hän ei ollut kuitenkaan traditionalistisen liikkeen varsinainen pioneeri, sillä filosofisen pohjan sille loi ranskalainen matemaatikko Rene Guénon (1886-1951). Guénon elvytti uudelleen mielenkiinnon tradition käsitteeseen, johon kuuluu muinaisten sivilisaatioiden ja uskontojen opetukset ja opit. Hän korosti niiden ikuisia arvoja yli ja vastaan ”modernin maailman” ja sen johdannaisten kuten humanistisen individualismin, relativismin, materialismin ja tieteisuskon. Muita viime vuosisadan tärkeitä traditionalisteja olivat Ananda Coomaraswamy ja Frithjof Schuon[1]. Sarastus-verkkolehdessä traditionalismin taustoja on esitellyt aiemmin Markku Siira artikkelissaan ”Traditionalismin jäljillä”.

Toisin kuin tavanomainen oikeistolainen konservatiivi Evola korosti kirjoituksissaan tradition maailmaa, jossa oikeistolaisena olemisesta seuraa paljon enemmän kuin vain tietyn asenteen ottaminen sellaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuten aborttiin, kuolemantuomioon, armeijaan, vapaaseen yrittäjyyteen, verotukseen, keskusvaltaan, patriotismiin ja oikeuteen kantaa asetta; pikemminkin oikeistolaisen pitäisi Evolan mielestä keskittyä etnisyyden, tradition ja kansallisvaltion luonnetta koskeviin kysymyksiin.

Kokonaisvaltaisen ajattelunsa vuoksi hänen poliittiset teoriat kytkeytyvät saumattomasti henkisiin ja metafyysisiin kysymyksiin, joista hän kirjoitti vielä enemmän kuin poliittisesta filosofiasta.[2] Hänen laaja tuotantonsa käsittää niinkin kirjavan joukon aiheita kuin kirjoituksia saksalaisesta idealismista, fenomenologiasta, hermetismistä, seksin ja sodan metafysiikasta, tantrasta, buddhalaisuudesta, taolaisuudesta, vuorikiipeilystä, vapaamuurareista, Graalin maljasta, politiikasta, roduista, sivilisaatioiden olemuksesta ja lännen uskonnollisista perinteistä.

Ne suomalaiset, jotka takavuosikymmeninä tiesivät jotain Evolasta lukivat todennäköisesti hänen  itäisten uskontojen harjoittamiseen, joogaan ja tantra-seksiin liittyviä kirjoja. Nämä teemat tulivat tunnetuksi maassamme 1970-luvulla ja Evolan  niitä käsitteleviä kirjoja oli käännetty jo tuolloin englanniksi. Parhaan käsityksen Evolan tuotannosta saa hänen mielenkiintojensa kohteiden kehittymistä kronologisesti tarkastelevassa intellektuaalisessa omaelämänkerrassa Il Cammino del Cinabro (alkuperäinen painos julkaistu Italiassa vuonna 1963, englanninkielinen käännös The Path of Cinnibar: An Intellectual Autobiography vuonna 2009).

Euroopassa ja varsinkaan Suomessa Evolan tuotannosta ei puhuta julkisuudessa lainkaan. Silloin kun Evola tulee jossain ohimennen mainittua hänet muistetaan yleensä vain pahan opettajana[3], rasistina, antisemiittinä, äärioikeistolaisen terrorismin taustapiruna ja fasistien guruna. Intellektuellismin kenttää pitkään hallinneet vasemmistolaiset pitävät häntä vaarallisena ajattelija, jonka vuoksi hän on persona non grata, jonka kirjallinen elämäntyö on haluttu unohtaa kaikesta yhteiskuntafilosofisesta keskustelusta täysin. Toinen älymystön strategia mitätöidä Evola on ollut hänen esittämisensä naurettavana. Esimerkiksi eurooppalaisen vasemmistointelligentsian yksi tunnetuimmista hahmoista, italialainen kirjailija Umberto Eco, kutsuu Evolaa sarkastisesti nimellä ”maagikko Othelma.”[4]

Panettelijoistaan huolimatta Evola on kokenut uuden tulemisen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Tähän lienee syynä läntisen älymystön sirpaloituminen kommunismin romahduksen jälkeen, mikä on luonut mielenkiintoa aiemmin unohdutetuiksi tuomituille ajattelijoille. Evolan teoksia on alettu kääntää ranskaksi, saksaksi, espanjaksi ja englanniksi kuin myös portugaliksi, unkariksi, venäjäksi ja onpa suomeksikin ilmestynyt jokunen omakustanneteos. Lähes joka puolella Eurooppaa on myös järjestetty lukuisia konferensseja, jotka ovat keskittyneet Evolan ajattelun eri puoliin.

 –

EVOLA SAR2Elämä

Giulio Cesare Andrea Evola, aatelisen sisilialaisperheen vesa, syntyi Roomassa 19. toukokuuta 1898. Jo nuorena hän kapinoi tiukkaa katolilaisista kasvatusta vastaan. Lukion konetekniikan opintojen ohella hän innostui palavasti italialaisen kirjallisuuden avantgardesta ja Filippo Tommaso Marinettin johtaman futuristisen liikkeen kuvataiteesta. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa hän palveli vuoristotykistön upseerina Itävallan rintamalla. Sodan jälkeen hänen oli monien muiden sotilaiden tavoin vaikea sopeutua tavalliseen elämään. Henkisen levottomuuden riivaamana hän antautui transsendenttiselle etsinnälle, josta seurasi porvarillisten arvojen hylkääminen. Jätettyään futurismin, jonka Evola katsoi olevan pelkästään kovaääninen ja mahtaileva liike, hänestä tuli dadaistisen liikkeen johtava edustaja Italiassa. Hän luki ääneen avantgardistisia runojaan Cabaret Grotte dell´Augusteossa, joka oli Rooman vastaus Zürichin Cabaret Voltairelle, ja esitteli maalauksiaan Roomassa, Milanossa, Lausannessa ja Berliinissä.[5] Evolan futurismikauden maalauksiin ovat päässeet tutustumaan myös suomalaiset, kun muutamia hänen töitään oli valittu laajaan italialaista futurismia käsittelevään näyttelyyn Espoon taidekeskus Emmassa keväällä 2012.

1930- ja 40-luvuilla Evola kirjoitti lukuisiin aikakausilehtiin ja julkaisi useita kirjoja. Fascistien valtakaudella hän suhtautui melko ymmärtävästi Benito Mussoliniin ja fascistiseen ideologiaan, mutta palava itsenäisyyden halu ja eristäytyminen ihmisten arkipäivän asioista ja instituutioista takasivat sen, ettei hän tullut koskaan ottaneeksi puolueen jäsenkirjaa. Koska Evola piti ideoiden maailmaa politiikkaa ylivertaisempana ja oli aristokraatti, jolla oli populismin vastaisia näkemyksiä, joutui hän ajoittain kahnaukseen hallituksen poliittisen linjan kanssa.

Ensimmäinen vakava särö sattui vuonna 1929, jolloin Italian valtio ja paavi sopivat Vatikaanin asemasta (ns. konkordaatti), mikä tietenkin suututti Evolan, koska hän vastusti kaikkea yhteistyötä katolisen kirkon ja valtion välillä. Toinen vakava välirikko, joka veti lopulta johtavien fascistien tuen pois Evolalta, oli hänen nuiva suhtautumisensa Mussolinin uuteen ”väestökampanjaan”, jolla pyrittiin lisäämään italialaista väestöä. Hän ehti kertoa näistä näkemyksistään lehdessään La Torre (”Torni”) puolen vuoden ajan, kunnes se kiellettiin kymmenen numeron jälkeen kesällä 1930[6]. Mussolinin hallituksen kannalta Evolan eräät näkemykset edustivat anti-demokraattista anti-fasismia[7]. Poliittisesti hän olikin lähempänä 1920-luvun saksalais-itävaltalaista ”konservatiivista vallankumousta” kuin tulevien akselivaltojen ideologioita, ja hän löysi sen edustajista Edgar Julius Jungista, Wilhelm Stapelista ja Othmar Spannista läheiset liittolaisensa. Evola jopa käänsi konservatiivisen vallankumouksen maailmankuvan merkittävän taustavaikuttajan Oswald Spenglerin pääteoksen Länsimaiden perikato italiaksi[8].

Evola ei koskaan tuominnut fascistista järjestelmää eikä myöskään hylännyt sitä, mutta hänestä tuntui että se teki liikaa myönnytyksiä ihanteilleen, minkä vuoksi hän alkoi tuntea entistä enemmän kiinnostusta kansallissosialismia kohtaan. Vuodesta 1934 eteenpäin Evola luennoi säännöllisesti Saksassa, muttei itsetietoisena aristokraattina voinut innostua kansallissosialismin populismista, sen kansanomaisesta kulttuurista ja nationalismista, joita hän piti modernismin ilmenemismuotoina. Sen sijaan hän suhtautui varsin hyväksyvästi kansallissosialismin liberalismin ja ”juutalaisen kulttuurin” vastaisuuteen.

Evolan kiinnostus saksalaisuutta kohtaan heräsi jo ennen kansallissosialistien valtaannousua. Syynä oli hänen teoriansa, että germaanit edustavat tervettä maskuliinisuutta vastapainona feminiiniselle kristinuskolle.[9] Hän katsoi, että kristinuskon saapuminen Eurooppaan oli syynä maanosan ennennäkemättömään rappioon. Kristinusko rapautti Evolan mukaan kaikki roomalaiset hyveet kuten velvollisuuden, kunnian ja hierarkian tuomalla tilalle tasa-arvon, johon kuuluvat veljeys, rakkaus ja kollektivismi. Sen leviäminen Eurooppaan merkitsi hänen mielestään muutosta maskuliinisesta feminiiniseen, auringosta maahan, sotaisista aristokraattisista arvoista mystiseen plebeijin asenteeseen. Silti kristinusko on vain oire perikadosta, sillä Evola uskoi, että Rooman sankarillinen jakso oli jo kauan sitten ammennettu loppuun ja vaihtunut etniseen kaaokseen ja kosmopoliittiseen hajaannukseen. Pohjoisen arjalaisten jälkeläisistä nykyiset germaanit ovat pystyneet säilyttämään esihistoriallisen puhtautensa, koska he ovat eläneet edesmenneen kosmopoliittisen Rooman imperiumin ulkopuolella[10].

1930-luvulla ja sota-aikana Evolan elämään kuului ahkera matkustelu ja luennoiminen. Vapaa aikanaan hän harrasti vuorikiipeilyä, jota hän piti henkisenä harjoituksena. Sodan loppupuolella hän sotkeutui entistä enemmän politiikkaan ja SS-järjestön toimintaan. Sen jälkeen kun SS-Hauptsturmführer Otto Skorzeny oli pelastanut Mussolinin Apenniinien vuoristolinnakkeesta, Evola tapasi yhdessä muutamien Il Ducen uskollisten kannattajien kanssa Adolf Hitlerin 14. syyskuuta 1943. Vaikka Evola kannatti Pohjois-Italiaan uudelleen perustettua fascistihallitusta joka jatkoi taistelua saksalaisten rinnalla, hän ei hyväksynyt sen tasavaltalaista ja sosialistista periaateohjelmaa, populistista tyyliä ja monarkian vastaista politiikkaa.[11]

Kun liittoutuneet saapuivat Roomaan kesäkuussa 1944, niiden salaiset palvelut yrittivät pidättää Evolan, joka oleskeli tuohon aikaan kaupungissa. Hän pääsi kuitenkin pakenemaan ensin Pohjois-Italiaan ja sitten Itävaltaan. Päädyttyään Wieniin hän alkoi tutkia salaisia arkistoja, joita saksalaiset olivat takavarikoineet Euroopan vapaamuurarilooseista. Hänen varsinaisena tehtävänään oli kuitenkin värvätä yhdessä eri Keski-Euroopan fasistijohtajien kanssa sotilaita Waffen-SS:n kenttäarmeijaan taistelemaan Neuvostoliiton ja Amerikan hyökkääjiä vastaan.[12]

Eräänä päivänä vuonna 1945, kun Evola käveli pitkin autioita Wienin katuja Neuvostoliiton ilmahyökkäyksen aikana, pommi räjähti aivan hänen vieressään. Räjähdys lennätti hänet päin puutolppaa ja hän kaatui selälleen. Hän heräsi vasta sairaalassa, jossa hänelle kerrottiin, että hänen selkäytimensä on vaurioitunut. Vamma halvaannutti hänet lantiosta alaspäin, minkä vuoksi hän joutui viettämään lopun elämänsä pyörätuolissa.

Miksi hän sitten käveli ilmapommituksen aikana kadulla? Tervejärkinen ihminen pitäisi sitä mielettömyytenä. Evolan uhkarohkea elämänasenne, joka näkyi mm. vuorikiipeilyharrastuksessa, tulee ymmärrettäväksi, kun tarkastellaan hänen elämänfilosofiaansa. ”Vaarojen välttämisen sijaan niitä pitäisi pikemminkin varta vasten etsiä, sillä se on sokea tapa tutkia kohtaloa”, Evola tapasi sanoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi uskonut sokeaan kohtaloon, sillä hänen mukaan ihmisellä on aina tietty määrä vapautta suhteessa pysyviin, synnynnäisiin taipumuksiin ja  kutsumuksiin. Hän oli joka tapauksessa päättänyt tutkiskella kohtaloaan aikana, jolloin kokonainen aikakausi oli päättymässä. Se mitä hän aavisti ilmahyökkäyksen aikana ei ollut halvaantuminen, vaan kuolema ja uuden olemisen tason saavuttaminen. Hän taisteli pitkään ilmahyökkäyksen kohtalokkaan seurauksen kanssa yrittäen näin saada selvyyden ”karmastaan”. Syy miksi Evola oli uskaltautunut ulos tuona kohtalokkaana päivänä, oli halu testata kohtaloa, koska hän uskoi vakaasti traditionalistiseen oppiin, jonka mukaan kaikki suuret tapahtumat elämässämme eivät ole pelkästään satunnaisia tai seurauksia ponnisteluistamme, vaan pikemminkin syntymäämme edeltävän ”valinnan” tarkoituksellisia tuloksia, jotakin mitä olemme halunneet ennen syntymäämme[13].

Koko ikänsä kirjeenvaihtoa Evolan kanssa käynyt Chicagon yliopiston uskontotieteen maailmankuulu professori Mircae Eliade (1907-1986) sanoi kerran eräälle oppilaalleen, että ”Evola on loukannut kolmannen chakransa[14], millä täytyy olla merkitystä”[15]. Koska hindulaisuudessa kolmannen chakran mielentilaa vastaavan voiman katsotaan olevan viha, väkivalta ja ylpeys, on aiheellista kysyä, tarkoittiko Eliade, että Evolan vammalla saattoi olla puhdistava vaikutus italialaiseen ajattelijaan vai oliko se vain seuraus hänen hybriksestään. Joka tapauksessa Evola hylkäsi ajatuksen, että hänen halvaantumisensa olisi jonkinlainen ”rangaistus” hänen ”prometheuslaisista” pyrinnöistään henkisyyden alueella. Koko loppuelämänsä hän säilytti ihailtavan stoalaisuutensa, joka oli järkähtämättömän yhtäpitävä hänen näkemystensä kanssa. Evolan sodan jälkeiset  ihailijat, jotka vierailivat hänen Rooman kodissaan, saivatkin vastaansa pyörätuolissa istuvan, monokkelia pitävän jylhän aristokraatin, joka poski nojaten puristettua nyrkkiä vasten tarkasteli uteliaana vierailijaa. Evola ei tosin pitänyt ajatuksesta, että hänellä on ”opetuslapsia” ja hän laskikin leikkiä ihailijoistaan kutsumalla heitä ”Evola-maanikoiksi.”[16]

Evola kuoli 76-vuotiaana sydänkohtaukseen Rooman kodissaan kesäkuun 11. päivänä 1974.


EVOLA IDEAIdeat

Evolan yli puoli vuosisataa kestänyt kirjoitustyö voidaan jakaa hänen älyllisessä kehityksessään kolmeen vaiheeseen. Ensin oli taiteellinen vaihe  (1916-1922), jolloin hän oli vahvasti mukana dadaismissa ja futurismissa, kirjoitti runoja ja maalasi abstraktilla tyylillä. Seuraavaksi Evola siirtyi filosofiaan (1923-1927) ja kehitti näkökulman, jota voisi luonnehtia ”transidealistiseksi” tai idealistisen suuntauksen solipsistiseksi[17] versioksi. Evola opetteli saksan kielen, jota hän tarvitsi ymmärtääkseen alkukielellä tärkeimpien filosofisten idealistien (Schelling, Fichte ja Hegel) teoksia. Hän hyväksyi heidän pääväitteensä, että oleminen on ajattelun tulos. Silti hän yritti päästä subjektin passiivisuudesta kohti ”todellisuutta”, mikä on tyypillistä juuri italialaiselle filosofiselle idealismille, jonka tunnetuimmat edustajat olivat Giovanni Gentile (1875-1944) ja Benedetto Croce (1866-1952). Hahmottelemalla polun, joka johtaa kohti ”absoluuttista yksilöä”, Evola tarkoittaa asemaa, jossa yksilö onnistuu vapautumaan empiirisen maailman ehdoista.[18] Filosofisella kaudellaan Evola kirjoitti teokset mm. maagisesta idealismista ja absoluuttisen yksilön teoriasta sekä massiivisen opuksen absoluuttisen yksilön fenomenologiasta (Fenomenologia dell´individuo assoluto), jossa hän tarkastelee vapauden arvoja, tahtoa ja valtaa selittääkseen filosofisen aktualisminsa perusteet. Evolan älyllisen kehityksen kolmannessa ja viimeisessä vaiheessa hän opiskeli esoteerista ajattelua ja okkultismia (1927-1929). Tuolloin hän oli perustamassa ja johtamassa niin sanottua Ur-ryhmää, joka julkaisi kuukausittain ilmestyviä erikoistutkielmia, jotka keskittyivät esoteerisen opetusten esittelemiseen uusille oppilaille.[19]

Evolan kirjallinen tuotanto voidaan jakaa teemoihin, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Nämä teemat edustavat kolmea näkökulmaa hänen filosofisessa aktualismissaan. Guiddo Stuccon muinaiskreikasta käyttämän terminologian mukaan ensimmäinen teema on xeniteia, joka viittaa tilaan, jossa joudutaan asumaan ulkomailla tai olemaan poissa kotimaasta. Evolan töissä tämä on jäljitettävissä vieraantumiseen tunteeseen, jossa ei tunnuta kuuluvan ”moderniin maailmaan.” Muinaisessa Ateenassa xeniteia merkitsi karkotusta yhteisöstä. Evola ei missään elämänsä vaiheessa tuntenut kuuluvansa mihinkään: oli kyseessä sitten hänen taiteellinen, filosofinen tai esoteerinen vaiheensa, hän tunsi olevansa kuin harhailija, joka yritti turhaan saada yhteyttä ”muuhun armeijaan”. Moderni maailma, jonka hän tuomitsee teoksessaan Rivolta contro il mondo moderna (1934/1969)[20] oli hänelle armoton: ensimmäisen maailmansodan lopussa häntä ympäröi raunioitunut maailma, mitätöitynä ja solvattuna. Silti hänen onnistui säilyttää tyyni, arvokas asenteensa ja jatkaa itse valitsemallaan yövartijan tiellä.[21]

Kenties keskeisin syy, miksi Evola vieroksui modernismia, löytyy hänen aikakäsityksestään. Kulttuurisessa viitekehyksessä hän ei voinut hyväksyä lineaarista aikakäsitystä, jota kannattaa sekä uskonnollinen teismi että Engelsin ”tieteellinen materialismi”. Siksi Evola oli taipuvainen omaksumaan hindulaisuuteen kuuluvan syklisen historiakäsityksen, josta hän muovasi omaan maailmakuvaansa sopivan tulkinnan, jonka mukaan elämme neljättä täyttä sykliä, niin sanottua Kali Yugaa, rappion ja hajaannuksen aikakautta. Evola katsoi, että tämän aikakauden merkittävin vaihe oli esisokraattisen filosofian ilmaantuminen, koska siinä hylättiin myytti ja ylikorostettiin järkeä. Tämän vuoksi ”moderni maailma” ei alkanutkaan Evolan mukaan 1600-luvulla, vaan jo neljännellä vuosisadalla ennen Kristusta.[22]

Toinen Evolan teema on apoliteia tai poisjääminen yhteisön (polis) aktiivisesta rakentamisesta. Hän katsoi, että eläessään karkotettuna tradition maailmasta ja kulta-ajasta yksilön pitäisi välttää rahvasta ja olla osallistumatta ihmisten arkipäiväisiin asioihin. Teoksessaan Cavalcare la tigre (”Tiikerillä ratsastaminen”, 1961) Evola sanoo apoliteian tarkoittavan ihmisen sisäistä, peruuttamatonta välimatkaa vallitsevaan yhteiskuntaan ja sen ”arvoihin”. Hänen mukaansa siihen kuuluu ajatus, että yksilö ei suostu sitoutumaan yhteiskuntaan millään henkisellä tai moraalisella tavalla. Tätä asennetta on Evolan mielestä ylistettävä, koska nykyaikana ei ole ajatuksia, asioita ja päämääriä, jotka olisivat hänen mielestään riittävän arvokkaita sitoutumiselle. Siksi hän kehottaakin lukijoitaan jäämään passiivisiksi sivustakatsojiksi Euroopan uudelleenrakentamisessa ja etsimään kansalaisuutta muualta, yhteisestä aatteesta. Tuosta aatteesta, radikaalista traditionalismista, pitää Evolan mielestä tulla todellinen kotimaa, jossa tärkeintä ei ole sama kieli tai etninen tausta, vaan saman aatteen jakaminen, joka erottaa sen kannattajat muista.[23]

Yhteiskunnallisen passiivisuuden ohella ”eriytynyt ihminen” voi Evolan mukaan tuntea sympatiaa yhteiskunnan ääriaineksia kohtaan. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että vuonna 1968 ilmestyneessä kirjassaan L´arco e la clava (”Jousi ja nuija”) Evola ilmaisee tiettyä arvostusta ”beat-sukupolvea” ja hippejä kohtaan, mutta samalla hän kritisoi heitä siitä, että heiltä puuttuu todellinen käsitys transsendenssista samoin kuin hengellinen kiintopiste, josta he voisivat aloittaa tehokkaan, sisäisen ”kapinan” yhteiskuntaa vastaan.[24] 

Evolan kirjallisuuden kolmas ja viimeinen teema on autarkeia eli itseriittoisuus. Henkisen itsenäisyyden tavoittelu johti Evolan pois ihmisten vuorovaikutuksen kiireisiltä tienristeyksiltä, mikä oli välttämätöntä, jotta hän saattoi tutkia täydellisyyden ja asketismin polkuja. Hänestä tuli muinaisten esoteeristen ”vapautumisoppien” opiskelija, ja hän julkaisi löydöksiään useissa kirjoissaan ja artikkeleissaan. Näissä pohdinnoissaan Evola näkee ihmiset merkityksettömien arkirutiinien vankeina; ihmisinä joilla on vaarallisia tapoja, jotka vastauksina ulkoisiin paineisiin ovat kehittyneet vuosien varrella erilaisiksi addiktioiksi. Tulemme helposti levottomiksi ja kyllästymme nopeasti; kulutamme päivämme puhumalla merkityksettömistä pikkuasioista; keskustelumme ei sisällä juuri koskaan todellisia dialogeja, vaan on pelkkää monologien vaihtoa; olemme kiireisiä työssä, josta emme välitä ja ansaitseminen on suurin huolenaiheemme; sorrumme kaikenlaisiin mitättömiin nautintoihin lievittääksemme tunnotonta ja haavoittunutta tietoisuuttamme; hyväksymme jokapäiväisen elämän ja kutsumme sitä ”todelliseksi”, mutta silti se hitaasti mutta varmasti tukahduttaa syvällä sisällämme palavan kaipuun transsendenssiin. Kuten Nietzsche aiemmin, Evola vaati että ihmisen tilaa ja jokapäiväistä elämää ei tule hyväksyä, vaan se tulee voittaa, ylittää. Heidegger näki tämän ongelman jakamalla elämän aitoon ja epäaitoon olemiseen. Parannus ei Evolan mukaan löydy rahan, koulutuksen tai moraalisen suoraselkäisyyden lisäämisestä, vaan radikaalista ja lujasta sitoutumisesta henkisen vapautumisen tavoitteluun.[25]

Evola, 1900-luvun kenties johtavin antiegalitaristinen filosofi,  oli vakuuttunut että ihmisten eriarvoisuudelle on henkinen ja ontologinen syy. Hänen aatteensa on täysin vastakkainen sille, johon vasemmistolaiset  egalitaristit ovat edelleen sitoutuneet. Egalitaristit tosin tunnustavat, että ihmiset ovat sekä tasa-arvoisia että epätasa-arvoisia, mutta he antavat enemmän painoarvoa sille, mikä tekee ihmisistä tasa-arvoisia kuin epätasa-arvoisia silloin kun ratkaistaan mitkä ovat ihmisen oikeudet ja velvollisuudet. Evolan tekeekin äärioikeistolaiseksi se, että hän tunnustaa egalitaristien lähtöoletuksen mutta antaa enemmän merkitystä sille, mikä tekee ihmiset eriarvoisiksi kuin tasa-arvoisiksi.

 

EVOLA SAR3Suhde kansallissosialismiin ja juutalaisuuteen

Kolmannen valtakunnan rotuajattelusta Evola kiinnostui siinä määrin, että kirjoitti aiheesta neljä kirjaa[26], joissa suhtaudutaan kansallissosialismin rotuteorioihin vähintäänkin kaksijaksoisesti. Vaikka hän piti rotua kansallissosialistien tapaan tärkeänä kulttuurin kehittyneisyyteen vaikuttavana tekijänä, hän ei silti ollut samaa mieltä rodun käsitteen sisällöstä. Rotua käsittelevissä kirjoissaan hän kritisoi kansallissosialistien biologista rasismia ja kehittelee rotuoppia, jossa fyysisesti ilmenevä rotu on alisteinen hengelle ja traditiolle. Hänen antropologiassaan ihminen jakaantuu kolmeen liikkeelle panevaan voimaan: ruumiiseen, mieleen ja henkeen. Henki on käyttövoima, joka määrää ihmisen suhtautumisen pyhään, kohtaloon, elämään ja kuolemaan. Tämän vuoksi ”henkisen rodun” kehittämisen pitäisi mennä Evolan mukaan fyysisen rodun arvostamisen edelle, sillä jälkimmäistä määräävät pelkät materiaaliset genetiikan lait, joihin kansallissosialistit olivat pakkomielteisesti sitoutuneet. Hän uskoi kreivi Gobineaun tapaan, että rotu tuhoutuu vain, jos sen henki ei täytä sisäistä tehtäväänsä. Evolan antimaterialistinen ja ei-biologinen rotunäkemys saikin Mussolinilta innostuneen vastaanoton. Kansallissosialistit sitä vastoin suhtautuivat kriittisesti Evolan ”hämäriin” teorioihin ja syyttivät häntä biologisen elementin vesittämisestä rodussa, jotta siinä pääsisi voitolle abstrakti, henkinen ja puolikatolinen käsitys.[27]

Evolan juutalaisvastaisuus oli myös metafyysistä; hän piti juutalaisuutta rahan vallan, individualismin ja taloudellisen materialismin symbolina modernissa maailmassa. Tässä on nähtävissä nuorena kuolleen juutalaisen filosofin Otto Weiningerin (1880–1903) vaikutus, sillä hän määritteli juutalaisuuden ”älylliseksi taipumukseksi” tai ”psyykkiseksi rakenteeksi”, joka ilmenee kaikissa yksilöissä ja roduissa mutta saa täydellisimmän ilmauksensa juutalaisuudessa. Weininger väitti, että juutalaiset muistuttavat metafyysisessä olemuksessaan naisia, koska naisilla kuten juutalaisillakaan ei ole sielua eikä tarvetta kuolemattomuuteen. Hän piti juutalaisten panosta tieteelle yrityksenä kieltää kaikki transsendenttinen ja edistää näin mekanistis-materialistista maailmankatsomusta. Ylipäätään Weininger oli sitä mieltä, että juutalaisilta puuttuu aito vakaumus, he ovat kaksimielisiä ja loputtoman joustavia. Toisaalta juutalaisilla ei ole varsinaista halua rikkauteen, vaan he pitävät rahasta ja liikkuvasta pääomasta siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden avulla he voivat Weiningerin mukaan muuttaa tarvittaessa suuntaa omaksi hyödyksi. Hän piti modernia aikaa yhdessä nousevan bisnesajattelun ja journalismin kanssa merkkinä sosiaalisen maailman muuttumisesta juutalaisuuden kuvaksi.[28]

Weiningerin ”psyykkisen rakenteen” kritiikki juutalaisuudesta oli keskeistä Evolan antimodernille idealismille. Evola havaitsi juutalaisten kohtalokkaan vaikutuksen varhaismoderniin Eurooppaan heidän mukanaan tuoman laskelmallisuuden ja pankkijärjestelmän vuoksi.  Juutalaiset eivät olleet kuitenkaan ainoita pioneereja, sillä Evola seuraa tässä Marxin ja Werner Sombartin ajattelua, jonka mukaan ”heprealainen henki” syntyi uudelleen  protestanttisessa puritanismissa, rationalismissa ja kapitalismissa. Juutalaiset olivat vain käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja ottaneet hyödyn humanismista ja reformaatiosta luodakseen maallistuneen tieteellis-mekanistisen modernin maailman.

Vuonna 1936 Evola kirjoitti, että ”juutalainen henki tuhoaa kaiken rationalismillaan ja laskelmallisuudellaan ja synnyttää näin maailman, joka muodostuu koneista, asioista ja rahasta, sen sijaan että se olisi persoonien, traditioiden ja isänmaiden maailma”. Niinä harvoina kertoina kun Evola halusi olla konkreettinen juutalaiskysymyksessä, hän kirjoitti että juutalaisilla on ollut syövyttävä vaikutus Yhdysvaltain pankkielämässä samoin kuin Venäjän vallankumouksessa. Yleisesti hän piti juutalaisia kuten psykoanalyysia kehittänyttä Freudia lähes kaikkien ”modernien rappioliikkeiden” lipunkantajina. Pahimman stressin aikana, kun hänen hyvä ystävänsä, Romanian rautakaartin johtaja  Corneliu Codreanu (1899-1938) murhattiin, hän yltyi parjaamaan juutalaisia ”Juudean laumaksi” ja kuvasi mahdollista kommunistien vallankaappausta Romaniassa ”saastaisimmaksi tyranniaksi, talmudilaiseksi, israelilaiseksi tyranniaksi.[29]” Näistä muutamista kovista lausunnoistaan huolimatta Evola piti poliittista antisemitismiä Weiningerin tapaan mielettömänä, koska juutalainen mentaliteetti on modernin maailman olotila, joka ei muuttuisi miksikään vaikka juutalaiset eristettäisiin yhteiskunnasta.


EVOLA 5Evolan vaikutus toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen Evolan mytologinen diskurssi ja pessimismi jäivät taka-alalle ja hänen kirjoituksensa suuntautuivat entistä enemmän käytännön politiikkaan. Pamfletissaan Orientamenti (”Suuntautumiset”) vuodelta 1950 Evola korostaa ”legioonalaishenkeä” ja ”soturietiikkaa” ja hahmottelee samalla, kuinka ihanteita, eliittejä ja järjestystä voidaan ylläpitää Movimento Sociale Italian (Italian uusfascistipuolue MSI), poliisin ja armeijan ottaessa valtiovallan haltuunsa. Kirjassaan Gli uomini e le rovine (”Ihmisiä raunioilla”, 1953/2002) hän esittää uudelleen oppinsa vastavallankumouksesta, valtion ylimaallisesta luonteesta asettua taloutta vastaan ja tarpeesta porvarillisuuden vastaiselle soturin maailmankatsomukselle.

1960-luvun alussa, jolloin Evola kirjoitti teoksen Cavalcare la tigre, hän luopui tällaisista lääkkeistä. Sodan jälkeinen talousihme ja konsumerismi olivat pyyhkimässä kaiken, mitä oli jäljellä traditiosta, hierarkiasta, järjestyksestä. Evolan kritiikki oli murskaava: Kali Yugan viimeisessä vaiheessa mikään ei ole arvokasta säilytettäväksi. Vastaukseksi tähän hän esitti ideaalin ”aktiivisesta nihilististä”, joka on valmis toimimaan yhteiskuntaa vastaan.

Vaikka Evola ei suoranaisesti kehottanutkaan ketään väkivaltaiseen vastarintaan, omaksui hänen läheisen ystävänsä Pino Rautin vuonna 1956 perustama uusfascistinen Ordine Nuovo runsaasti tämän oppeja. Järjestön ideologia oli täynnä Evolan käyttämää terminologiaa kuten aristokratia, hierarkia, eliitin valta, poliittiset sotilaat ja soturiasketismi. Ordine Nuovon strategia vastasi Evolan ensimmäisiä sodan jälkeisiä ideoita, kuten valtion vahvistamista, johon kuuluu poliisin, armeijan, sotaveteraaniryhmien ja nuorisojärjestöjen järjestämä vallankaappaus. MSI:n johtaja Giorgio Almirante ylistikin Evolaa sanomalla, että hän on ”meidän Marcusemme – ainoastaan parempi” viitaten näin Frankfurtin koulun kuuluisan juutalaisen veteraanin Herbert Marcusen statukseen vuoden 1968 opiskelijavallankumouksen vanhimpana ikonina.[30]

Italian uusfascismin äärisiiven puheet eskaloituivat terrorismiksi huhtikuussa 1969 Piazza Fontanan pommi-iskussa Milanossa. Kaksi vuotta myöhemmin johtava nuori uusfascisti Adriano Romauldi piti Evolaa Italian militantin äärioikeistonuorison intellektuaalisena sankarina, koska ”Evolan opetukset ovat myös totaalisen sodan filosofiaa”. 1970-luvun lopulla suoran toiminnan kultti korvasi itse ideologian niin oikealla kuin vasemmallakin, ja lisäksi äärioikeiston terrori omaksui äärivasemmiston strategioita. Äärioikeiston militantit nostivat taistelun idean jopa eksistentiaaliseksi velvollisuudeksi. Uusfascistiterroristit Franco Freda ja Mario Tutti julkaisivat uudelleen Evolan militanteimmat kirjoitukset, Metafiscia della guerra (1935) ja Dottrina ariana (1940), joissa ylistetään ”sankarillista”, ”esimerkillistä” toimintaa ilman välineellistä tarkoitusta. Järjestöjen kuten Movimento  Revoluzionario Popolaren, Terza Positionen ja Nuclei Armati Rivoluzionarin aikaansaama ”mustan terrorin” aalto kesti 1980-luvun taitteeseen, jolloin enemmistö militanteista oli vangittu tai tapettu ja pieni osa paennut ulkomaille.[31]

Vuoden 1980 lopussa Nuclei Armati Rivoluzionarin (NAR) solun karkulaisia saapui Lontooseen, jossa he ottivat yhteyttä äärioikeistolaiseen National Frontiin (NF). Pakolaisryhmään kuuluneet Roberto Fiore, Massimo Morsello, hänen vaimonsa Marinella Rita, Amadeo de Francisci ja Stefano Tiraboschi oli tuomittu poissaolevina Roomassa vastuullisina NAR:n terrori-iskuihin. Evolan ja Codreanun ajatuksista innoittunut Fiore oli ryhmän johtaja, joka vaikutti ratkaisevasti NF:n uuteen ideologiseen suuntaan. Margaret Thatcherin omittua NF:n maahanmuuttovastaisen vaaliteeman ja myöhemmin petettyä sen puolesta äänestäneet puolue oli joutunut 1970-luvun lopulla kriisiin. Puolueen kannatuspohjan heikkenemisellä ja eristykseen joutumisella oli huomattava vaikutus sen johtajiin ja heidän ideologiaansa. Nuoren sukupolven yliopistokoulutusta saaneet NF:n aktivistit Nick Griffin, Derek Holland ja Patrick Harrington tunsivat, että NF:n lattea sekoitus taantumusta sekä huolta laista ja järjestyksestä ja maahanmuuttajista oli vailla teoreettista viitekehystä. Siinä missä NF:n vanha johtajakaarti John Tyndallin ja Martin Websterin johdolla oli taipuvainen brittiläiseen kansallissosialismiin, kannatti uusi sukupolvi Italian uusfascismin ajatuksia. Roberto Fiore ystävineen auttoi luomaan NF:lle uuden militantti-elitistisen filosofian, jossa halveksittiin vaaleihin osallistumista. Vaalistrategian sijaan se pyrki kouluttamaan fanaattisen, puoliuskonnollisen ”uuden ihmisen”, jonka riveistä muodostettaisiin harvoille ja valituille tarkoitetut kaaderit kansallista vallankumousta varten. Vuonna 1983 Griffinin johtama ryhmä perusti NF:n ”Poliittisen sotilaan” ryhmäkunnan, mikä oli alkua puolueen hajoamiselle. Tuon ryhmän kuuluisin kirjoitus oli Derek Hollandin The Political Soldier (1984), jonka suurin innoittaja oli Codreanun Rautakaartin uhrimieli, mutta tekstissä paistaa läpi myös Evolan soturietiikkaa ylistävä ”Pyhän sodan” ajatus.[32]

Evolan vaikutus ei ulottunut vain pienen englantilais-italialaisen nationalistisen vallankumousryhmittymän ajatteluun, vaan se sai paljon suurempaa yhteiskunnallista merkitystä, kun ranskalaisten uusoikeiston intellektuellien v.1969 muodostama ajatushautomo GRECE (Groupement de recherche et d’études sur la civilisation européenne) alkoi käsitellä lehdissään hänen ajatuksiaan. Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa ilmestyneet GRECE:n lehdet kuten Elements, Totalité, Vouloir, Diorama Letterario ja Elementi alkoivat haastaa Euroopassa vallitsevaa egalitaarista, liberaalia ideologiaa. 1970-luvun lopulle tultaessa GRECE:n kannattamista uusoikeiston ideoista tulikin osa valtavirran diskurssia niissä maissa, joissa se toimi aktiivisesti. Englannissa mannereurooppalaisen uusoikeiston intellektuaalista diskurssia edisti jälleen Roberto Fiore. Hänen läheinen ystävänsä Michael Walker, NF:n Lontoon organisaattori, alkoi julkaista 1981 lehteä National Democrat (vuodesta 1983 The Scorpion). Kielitieteilijänä hän on kyennyt tekemään englanninkielisille lukijoilleen tunnetuksi monia ranskalaisen ja italialaisen kielialueen merkittäviä uusoikeiston kirjoituksia. Vuodesta 1984 vuoteen 1986 The Scorpion -lehdessä ilmestyi laaja artikkelisarja Evolan elämästä ja kirjoituksista.[33]

Evolan ajatukset sopivat hyvin 1960- ja 70-luvun taitteessa syntyneeseen eurooppalaisen uusoikeiston ideologiseen kehykseen, jonka vuoksi hän tuli tunnetuksi myös muualla kuin Italiassa. Evolan olisi ollut helppo allekirjoittaa Alain de Benoistin perustaman GRECE:n viljelemä ajatus, jonka mukaan henkinen tapa tarkastella maailmaa menee markkinoiden ja utilitarismin edelle. Tai näkemystä, että orgaaninen yhteisö nähdään parempana kuin kapitalistiseen yhteiskuntaan liittyvät määrälliset, abstraktit suhteet. Evolan ideat sopivat hyvin yhteen uusoikeiston politiikan kanssa, jossa eroavaisuudet ja identiteetit mobilisoidaan egalitaarista ja monikulttuurista ideologiaa vastaan.

Myöhemmin Sarastuksessa ilmestyvä Evolan teoksesta Gli uomini e le rovine (Men Among the Ruins, 2002) suomennettu luku ”Persoonallisuus – vapaus – hierarkia” selittää miksi traditionalistisessa valtiossa arvostetaan persoonaa  yli kaiken toisin kuin modernissa liberaalissa yhteiskunnassa, jossa ihminen nähdään keneen tahansa toiseen vaihdettavana kasvottomana yksilönä. Evolan mukaan individualismia korostavassa modernissa maailmassa yksilö on vain osa atomisoitunutta järjestelmää, jossa ihmisen ainutlaatuinen persoona ei saa tunnustusta ja kokee siksi elämänsä merkityksettömäksi. Vain radikaalissa traditionalistisessa järjestelmässä voi Evolan mukaan syntyä absoluuttinen persoona, jossa yksilö onnistuu vapautumaan empiirisen maailman ehdoista.

 

 

Viitteet:


[1]Guido Stucco. ” The Legacy of a European Traditionalist – Julius Evola in Perspective”, <URL:   http://www.unz.org/Pub/OccidentalQuarterly-2002q3-00021 ilmestynyt alun perin journaalissa The Occidental Quarterly, No. 3 (Vol. 2 Fall 2002).

[2] Ibid.

[3] Julius Evola Foundationin presidentti ja johtava Evola-tutkija Gianfranco De Turris on todennut, että Evola ei ollut ”paha opettaja”, mutta hänellä oli ”pahoja oppilaita”. De Turris kiistää näin jyrkästi vasemmiston usein esittämän otaksuman, että 2. elokuuta 1980 Bolognan rautatieasemalla oikeistoterroristien tekemä pommi-isku, jossa kuoli yli 80 ihmisistä, olisi ollut Evolan filosofian inspiroima. Stucco, ”The Legacy of a European Traditionalist – Julius Evola in Perspective.”

[4] Guido Stucco. ”The Legacy of a European Traditionalist – Julius Evola in Perspective.”

[5] Nicholas Goodrick-Clarke.  Black Sun – Aryan cults, Esoteric Nazism and the Politics of Identity (New York & London: New York University Press, 2002), 53.

[6]Guido Stucco. ”The Legacy of a European Traditionalist – Julius Evola in Perspective.”

[7] Evolan käsitti demokratian alkuperäisessä kreikkalaisessa merkityksessä, jossa se tarkoitti vaalikelpoisen enemmistön hallitsemistapaa, johon ei kuulu modernin liberaalin valtion laillisuusperiaate yleisine oikeuksineen. Hän ei luottanut kansaan, ja olisi varmaankin allekirjoittanut aikalaisensa oikeusfilosofi Carl Schmittin ajatuksen, että vain yksi luotettu kansan edusmies voisi tehdä saman päätöksen kansan nimissä kuin edustuksellinen parlamentti. Argumentti on toki antiparlamentaarinen, mutta ei demokratian vastainen, mikäli kansa seisoo edustajansa päätösten takana. Evolalle demokratia on kaikissa historiallisissa muodoissaan enimmäkseen pahaa; klassisen demokratian noudattaminen johtaisi sivistymättömien massojen mielivaltaan, kun taas nykyinen demokratia liberaalien arvojen ohjaamana edustaa sentimentaalista moralismia, joka rappeuttaa läntisen kulttuurin. Kts. Julius Evola, Men Among Ruins, (Rochester, Vermont: Inner Traditions, 2002), 133-155.

[8]Nicholas Goodrick-Clarke. Black Sun – Aryan cults, Esoteric Nazism and the Politics of Identity (New York & London: New York University Press, 2002), 55, 56.

[9] Evolan dualistinen käsitys miehen ja naisen henkisyydestä on paljolti velkaa juutalaiselle filosofille Otto Weiningerille (1880-1903), jonka kuuluisa teos Geschelcht und Charakter (”Sukupuoli ja luonne”) (1903) on metafyysinen tulkinta miehen ja naisen seksuaalisuuden perusteista. Weininger ylisti korkeampaa ajattelua, platonista totuutta ja kantilaisia imperatiiveja samalla kun kielsi langenneen, maallisen materian ja luonnon. Hänen mukaan vain mies pyrkii hengen ikuiseen elämään, kun taas nainen ottaa halukkaasti vastaan alhaisemman aistien ja maan elämän. Weiningerin näkemyksiä on nykyään helppo pitää naisvihamielisinä, sillä hän väitti mm. että nainen on vain osa materiaalista maailmaa, tyhjä kaikesta hengestä ja että hän ei tiedä mitään logiikasta ja moraalista. Hän kirjoitti myös, että naisella ei ole egoa, ei yksilöllisyyttä, vaan häntä ohjaa pelkkä seksuaalinen, persoonaton olemassaolo. Ontologisesti Weininger katsoi naisen edustavan mitättömyyttä, jonka olemassaolo takaa jatkuvan jälkeläisten kasvun materiaalisessa aistimaailmassa.  Evolaa ei kiinnostanut Weiningerin ajattelussa niinkään naiseuteen kohdistuva antipatia, vaan tämän ylistämä miehinen hengellisyys. Goodrick-Clarke, Black Sun, 60.

[10]Ibid.

[11] Guido Stucco. ”The Legacy of a European Traditionalist – Julius Evola in Perspective.”

[12] Ibid.; Goodrick-Clarke, Black Sun, 66.

[13]Guido Stucco. ”The Legacy of a European Traditionalist – Julius Evola in Perspective.”

[14] Hindulaisuudessa ihmisen psykofyysistä hienorakennetta kuvaa chakra-järjestelmä, joka tunnetaan länsimaissa parhaiten joogan kautta. Chakrat vastaavat fyysisesti ihmisen keskushermoston kanavia ja hermojärjestelmän hermokimppuja. Ihmisellä polaarisuuden akseli kulkee selkärankaa pitkin ja sen alueella sijaitsevat seitsemän chakraa. Tärkeimmät chakroista ovat ääripäissä. Sanskritinkielessä chakra tarkoittaa pyörää ja chakrojen kerrotaan pyörivän jatkuvasti. Se, että Eliade uskoi chakroihin tuskin lisäsi hänen tieteellistä uskottavuuttaan.

[15]Joscelyn Godwin. Arktos: The Polar Myth in Science, Symbolism, and Nazi Survival, (Grand Rapids, MI: Phanes Press, 1993), 61.

[16]Guido Stucco. ”The Legacy of a European Traditionalist – Julius Evola in Perspective.”

[17] Filosofiassa solipsismi on käsitys, jonka mukaan vain itsestään tietoinen minä on olemassa ja kaikki muu on pelkästään tuon minän ajatuksia ja mielikuvia. Tietoteoriassa idealismiin kuuluva solipsismi edustaa realismin jyrkkää vastakohtaa.

[18] Luultavasti tässä  näkyy Giovanni Gentilen, Rooman yliopiston professorin (1917-43) ja Mussolinin hallituksen opetusministerin (1922-24), vaikutus: Gentilen perustaman uushegeliläisen idealismin, aktualismin, mukaan yksilö on vapaimmillaan alistuessaan valtion tahtoon.

[19]Guido Stucco. ”The Legacy of a European Traditionalist – Julius Evola in Perspective.”

[20] Rivolta conrto il mondo moderno (”Kapina modernia maailmaa vastaan”) uudistettiin kolmeen kertaan ja sen lopullinen versio ilmestyi 1969. Englanninkielinen käännös Revolt Against the Modern World ilmestyi 1995. Hansen, H.T., ”Julius Evola´s Political Endeavors” Julius Evolan teoksessa  Men Among the Ruins (Rochester, Vermont: Inner Traditons, 2002),

[21]Guido Stucco. ”The Legacy of a European Traditionalist – Julius Evola in Perspective.”

[22] Ibid.

[23] Ibid.

[24] Ibid.

[25] Ibid.

[26] Kirjat ovat Il mito del sangue (”Veren myytti”); Sintesi di una dottrina della razza (”Rotuopin synteesi”); Tre aspetti del problema ebraico (”Kolme näkökulmaa juutalaiskysymykseen”); Elementi di una educazione razziale (”Rodullisen koulutuksen perusteet”). Stucco, ”The Legacy of a European Traditionalis – Julius Evola in Perspective.”

[27] Ibid; Goodrick-Clarke, Black Sun, 64-65.

[28]Ibid., 65.

[29]Ibid., 65-66.

[30]Ibid., 67.

[31]Ibid.

[32]Ibid., 68-69.

[33] Ibid., 69-70.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

Information

This entry was posted on Touko 14, 2013 by in Henkilökuvat.
%d bloggers like this: