Traditionalismin jäljillä

MARKKU SIIRA

Monissa Sarastuksen kirjoituksissa on viitattu “traditionalismiin”. Lisäksi lehden esittelyssä sanotaan, että ”perinteensä ja hierarkiansa kadottava sivilisaatio on tuomittu tuhoutumaan ennemmin tai myöhemmin”.  Traditionalistisen näkökulman edustajista länsimaisessa ajattelussa on mainittu mm. Joseph de Maistre, Oswald Spengler ja Julius Evola.  Mitä tällainen geneerinen traditionalismi sitten oikein tarkoittaa, millaisista tekijöistä se koostuu ja mitä se pitää sisällään? Asia ei ole niin yksiselitteinen kuin luulisi ja juuri siksi ajattelin luoda yleiskatsauksen aiheeseen. Tämä on vain pintaraapaisu aiheeseen ja toivon mukaan traditionalismia käsitellään myöhemmin spesifimmin ja erilaisista näkökulmista.

On olemassa monentyyppisiä ”traditionalisteja” ja useita traditionalismin käsitettä jollakin tapaa käyttäviä koulukuntia, yhteisöjä, alakulttuureita, julkaisuja, yksityishenkilöistä tai historiallisista esikuvista puhumattakaan.  Käsitteen laajimmassa merkityksessä ”traditionalisti” voi yksinkertaisesti olla henkilö, joka vaalii ja noudattaa jonkin tietyn perinteen oppijärjestelmää; tähän sisältyvät aina kulttuuri, kieli ja uskomusjärjestelmä. Arkisemmin määriteltynä hän voi olla nostalgiaan taipuvainen henkilö, joka kaipaa menneitä aikoja ja tapoja. Sana traditio juontaa juurensa latinankielisestä verbistä tradere, ”luovuttaa eteenpäin”, ”jättää jälkimaailmalle”, ja etymologisessa mielessä traditio on lausunto, uskomus tai perinnäistapa, joka siirtyy (etenkin suullisesti) sukupolvelta toiselle.

Traditionalisti voi myös olla joku, joka pitää tiettyä, jo ammoin omaksuttua käytäntöä parempana kuin myöhemmin sitä korvannutta ”uutta versiota”. Esimerkkinä tällaisesta traditionalistista käy edesmennyt katolinen arkkipiispa Marcel Lefebvre, joka torjui Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen johtopäätökset sekä niitä seuranneet liturgiset ja doktriiniset uudistukset ja perusti vuonna 1970 oman Pyhän Pius X:n pappisyhteisönsä (Fraternitas Sacerdotalis Sancti Pii X, lyhenne ”FSSPX” tai ”SSPX”) vaalimaan perinteistä katolilaisuutta. Tämä yhteisö jatkoi eksklusiivisesti niin kutsutun tridentiinisen (ts. vanhan latinankielisen) messun viettämistä kansankielisen, uuden messun asemasta. Lefebvreä ja hänen seuraajiaan onkin yleisesti kutsuttu ”katolilaisiksi traditionalisteiksi”.  Myös muita katolisen kirkon sisällä vaikuttavia, perinteisen oppi -ja liturgiakäsityksen jakavia ryhmittymiä, kutsutaan traditionalisteiksi.

Kristillisessä, erityisesti katolisessa kontekstissa, traditiosta puhutaan usein nimellä pyhä traditio. Tämä on teologinen termi, jolla viitataan kirkon auktoriteettiin, opetusvirkaan ja Jeesuksen apostoleille suullisesti ilmaisemaan uskon takaukseen, joka kulkee eteenpäin sukupolvelta toiselle. Apostolisen tradition olemus kiteytyy Paavalin sanoissa: ”minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut” (1. Kor. 15:3). Varhaista kristillistä traditionalismia ilmentää myös kehoitus seurata apostolista opetusta: ”Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille” (2. Tess. 2:15). Uskollisuus traditiolle oli alusta asti yksi kristinuskon peruselementeistä ja sieltä se on siirtynyt muillekin yhteiskunnan alueille.

Ehkäpä selkeimmän poliittisen ja yhteiskunnallisen lisänsä traditionalismin kentälle tuo niin sanottu traditionalistinen konservatismi, joka kuvaa poliittisempaa filosofiaa. Se painottaa eri yhteyksissä tradition, hierarkian, orgaanisen yhteisöllisyyden, korkeakulttuurin, agraarisuuden tai vaikkapa klassisen kristinuskon periaatteita. Osa tämäntyyppisistä traditionalisteista omaksuu reaktionäärin tai vastavallankumouksellisen leiman, uhmaten stigmaa joka näille termeille valistuksen aikana annettiin.

Poliittinen traditionalismi kehittyi 1800-luvun Euroopassa vastineena Englannin sisällisodan ja etenkin Ranskan vallankumouksen aiheuttaneille eetoksille. Poliittista traditionalismia yhdisti kriittinen suhtautuminen individualismiin, liberalismiin ja modernismiin. Traditionalistisen konservativismin yhdeksi keskeiseksi isähahmoksi esitetyn Edmund Burken sanoin, ”yksilö voi olla hölmö, laji  viisaampi”. Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että Burken periaatteet kumpusivat ”kodin, uskonnon ja isänmaan” kolminaisuudesta. Hän suhtautui hyvin kriittisesti Ranskan vallankumouksen taustalla vaikuttaneisiin periaatteisiin ja pelkäsi radikaalien uudistusten repivän rikki klassisen kristinuskon ja siviiliyhteiskunnan kudoksia.

Burken lisäksi traditionalistisen konservatismin asiaa ajoivat Euroopassa mm. runoilijat Samuel Taylor Coleridge, William Wordsworth sekä skotlantilainen kirjailija Sir Walter Scott. Vastavallankumoukselliset ranskalaiset seurasivat perässä, etunenässään sellaiset ajattelijat kuin François-René de Chateaubriand, Louis de Bonald, sekä savoijilainen reaktionääri Joseph de Maistre. Myös anglikaanisesta kirkosta katolilaisuuteen kääntynyt Oxfordin akateemikko, myöhemmin katolisen kirkon kardinaaliksi noussut John Henry Newman antoi oman teologisen ja filosofisen panoksensa kulttuurikonservatismin rintamaan.

Kuten monet edellämainituista henkilöistä antavat kirjoituksissaan ymmärtää, traditionalisti uskoo perinteen voimaan ja mahdollisuuksiin koherentin maailmankuvan ja yhteiskunnan perustana. Jokainen sukupolvi perii esi-isiltään kulttuurin ja kokemuksen ja välittää sitä eteenpäin omille jälkeläisilleen. Traditionalistinen konservatiivi uskoo myös, että yhteiskunta on pohjimmiltaan hierarkkinen, ts. se sisältää lukuisia toisistaan riippuvaisia luokkia, asteita ja näin ollen myös luonnollista epätasa-arvoisuutta. Aforisti Nicolas Gómez Dávilan sanoin, ”Veljiänikö? Kyllä. Tasa-arvoisia? Ei, sillä on olemassa vanhempia ja nuorempia veljiä”. Samalla tämä hierarkisuus nähdään yhteisöä säilyttävänä ja yhdessä pitävänä tekijänä siinä missä modernin individualismin omaksunut piittaa ennenkaikkea vain itsestään ja omista henkilökohtaisista haluistaan.

Traditionalistiselle konservatismille on olennaista myös klassisen länsimaisen sivilisaation puolustaminen kaikkia sitä rapauttavia tekijöitä vastaan. Tällaiset konservatiivit arvostavat korkeakulttuuria sen eri ilmenemismuodoissa, olipa kyse sitten kirjallisuudesta, arkkitehtuurista, taiteista tai muusta sellaisesta; samoin he suhtautuvat usein varauksella esimerkiksi populaarikulttuurin eri variaatiohin ja pitävät niitä modernismin arveluttavina ilmentyminä.

Jotta traditionalismin kenttä avautuisi lukijalle yhä laajemmin, on syytä nostaa esiin myös traditionalismin esoteerisemmat edustajat. Traditionalismin nimeä on käyttänyt myös ns. traditionalistinen koulukunta, jonka filosofiaa kuvataan myös käsitteillä perennialismi ja integraalinen traditionalismi.  Terminä philosophia perennis on jäljitettävissä 1500-luvulle, Agostino Steucon kirjaan De perenni philosophia libri X, joka käsitteli uusplatonistista kristillistä filosofiaa. Steucon teesi oli, että ihmiskunnalla on esoteerinen tieto Jumalan olemassaolosta, maailman luomisesta ja sielun kuolemattomuudesta. Tämä sama ”puhtaan metafyysinen” tieto on olemassa kaikkien perinteisten maailmanuskontojen ytimessä.

Traditionalistinen koulukunta on omanlaisensa uskonnollis-filosofinen liike, joka syntyi ranskalaisen metafyysikon, René Guénonin, johdolla. Guénon syntyi katoliseen perheeseen ja hänen traditionalisminsa pohjautui aluksi katolilaisuuteen. Kuitenkin hänen katolisesta dogmasta poikkeavat näkemyksensä veivät hänet yhä syvemmälle lännen ja idän esoteeristen oppien suuntaan ja lopulta, havaittuaan länsimaisen perinteen kykenemättömäksi säilyttämään traditioitaan, Guénon kääntyi islamin mystiseen suuntaukseen, sufilaisuuteen. Guénonin lisäksi perennialistista filosofiaa kehittelivät ja edistivät Frithjof Schuon ja Ananda Coomaraswamy.

Miten tämä äkkiseltään heppoiselta new age-uskonnollisuudelta vaikuttava koulukunta sitten liittyy traditionalismiin? Guénonin koulukunta on universalismistaan huolimatta erittäin kriittinen modernismia, tieteellisteknistä kehitysajattelua sekä liberaalidemokratiaa kohtaan. Myös hindulaisuutta tutkinut Guénon oli vakuuttunut siitä, että moderni aika vastaa hindulaisen syklisen aikakäsityksen Kali Yugaa, lopun aikaa, jolloin kaikki perinteiset arvot käännetään irvokkaasti päälaelleen. Guénonille moderni aikakausi näyttäytyy, kuten historianfilosofi Oswald Spenglerillekin, rappion ja perikadon aikana: länsimaat ovat tulossa nykyisen syklinsä myötä tiensä päähän. Guénon itse pakeni tätä rappiota islamilaisen mystiikan pariin, mutta perenniaalisen ajattelun edustajia löytyy myös ortodoksikristillisyyden ja buddhalaisuuden piiristä.

Traditionalistiselta koulukunnalta vaikutteita saivat myös romanialainen uskontotieteilijä Mircea Eliade sekä italialainen esoteerikko ja kirjailija Julius Evola. Eliaden lukuisista uskontoja ja kulttuureita käsittelevistä teoksista välittyy traditionalistinen ja antimodernistinen henki. Hän keskittyy työssään pyhän käsitteen tutkimiseen ja pitää perinteiden ja uskonnollisten rituaalien seuraamista ja noudattamista sekä myyttistä todellisuuskäsitystä tienä autenttisempaan ihmisyyteen. Evola puolestaan meni vielä pidemmälle traditionalismin puolestapuhujana, ja hän onkin nykyään joillekin oikea arkkitraditionalistin esikuva modernien edistyksellisten arvojen ja kulttuurisen rappion arvostelijana.

Kaikentyyppistä traditionalismia yhdistäviä tekijöitä on varmasti useita, mutta Evolan kirjoitusten valossa yhdeksi tärkeimmistä nousee ”modernin maailman vastustamisen”, teema, joka esiintyy Evolan ajattelun pääteoksessa Rivolta contro il mondo moderno (alkuperäinen painos julkaistu Italiassa vuonna 1934, englanninkielinen käännös Revolt Against the Modern World vuonna 1995). Kirjassaan Evola käsittelee sekä traditionaalista että modernistista maailmankuvaa. Hän uskoi Guénonin ja muiden esoteeristen traditionalistien tavoin hindulaisuudessakin vaikuttavaan neljän aikakauden oppiin: ihmiskunta ja maailma elää nyt niin sanotun Kali Yugan, Mustan Ajan, aikakautta. Evolalle tämä näyttäytyi alati voimistuvassa materialismissa, hengellisyyden rappeutumisessa ja erilaisten hierarkioiden järjestäytyneessä vääristyneisyydessä.

Evolan traditionalismista on yritetty hakea yhteyksiä fasismiin ja kansallisosialismiin. Vaikka Evola oli oikeistolaishenkinen intellektuelli, hän näki fasismin ja kansallissosialismin maailmankuvissa merkittäviä eroavaisuuksia, puutteita ja ajatusvirheitä traditionalismiin verrattuna. Evolalle politiikka oli ainoastaan yksi potentiaalinen keino ja sellaisena varsin profaani toimintamuoto ”Ikuisen Tradition” mukaisen hengellisen hierarkian ja järjestyksen uudelleenmuodostamiselle. Vuonna 1961 julkaistussa teoksessaan Cavalcare la Tigre ( ”Tiikerillä ratsastaminen”) Evola jatkaa  Rivolta contro il mondo moderno-kirjansa teemoista. Evolan mukaan eurooppalainen kulttuuri on niin sairas, ettei mikään olemassaoleva poliittinen järjestelmä voi sitä parantaa, ja ainoastaan yksinäinen sielun aristokraatti, stoalaisen a-politeia-käsitteen omaksuva sivullinen, voi ”ratsastaa tiikerillä”, ts. pyrkiä selviytymään aikakauden tuhoavien voimien myllerryksessä ja erilaisten henkisten ja fyysisten harjoitusten välityksellä vapautumaan sisäisesti modernismin kuristusotteesta.

Julius Evolan ja traditionalistisen koulukunnan antimodernistinen ajattelu sekä sekularismin ja liberalismin kritiikki on jättänyt jälkensä myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan uuden oikeiston keskuudessa vallitseviin näkemyksiin. Traditionalismin kriitikoiden mukaan esimerkiksi Ranskan Nouvelle Droiten demokratian, modernismin ja liberalismin kritiikki on perua Evolan ja kumppaneiden positioista ja sillä on pyritty jalostamaan uuden oikeiston metapoliittisia linjauksia.Tosin eurooppalaisen uuden oikeiston piirissä traditionalismi sai uusiakin sävyjä: ranskalaisen ajattelijan Alain de Benoistin mielestä Eurooppa tarvitsee pakanallisen ajattelun renesanssia. De Benoist painottaa, ettei tällainen filosofisesti sofistikoituneempi pakanallisuus ole folkloristista, new age-henkistä larppaamista tai ”paluuta menneeseen”, vaan ennemminkin nietzscheläistä ”ikuista paluuta”, jossa tulevaisuus luodaan ilmentämällä uudelleen esikristillisen Euroopan itseinhosta ja nihilismistä vapaita eetoksia nykyajassa.

De Benoistin ajatusten vanavedessä on syntynyt julkaisuja, kirjallisuutta ja liikkeitä, joissa traditionalismia on pyritty yhdistämään älyllisesti haastavampaan uuspakanallisuuteen. Siinä missä varhaisempi new age ja monet uuspakanalliset aatteet ovat lähinnä eklektinen sekasotku vapaamuurariudesta, teosofiasta, gnostilaisuudesta sekä erilaisista mytologioista ja kansanperinteistä kokoon kursittuja subjektiivisia rekonstruktioita, on esimerkiksi germaanisen uuspakanallisuuden, aasainuskon, piiristä löytynyt koherentimpaakin ymmärrystä traditionalismin antimoderneille virtauksille. Vuonna 2002 ilmestymisensä aloittanut akateemishenkinen TYR-aikakausijulkaisu määrittelee ”radikaalin traditionalismin” tavalla, joka poikkeaa radikaalisti tyypillisestä uuspakanallisuudesta. TYR-julkaisun toimittajat ja heidän lähipiirinsä ilmaisevat selkeästi kaipuunsa integraalisen kulttuurin ja tradition äärelle. Heille pienet, etnisesti ja kulttuurisesti homogeeniset esikristilliset heimot toimivat esikuvina uutta eurooppalaista kulttuuria hahmotellessa.

TYRin radikaalitraditionalistien ideaalit ovat yksinkertaisia ja ne asetetaan vaihtoehdoiksi modernin ajan keskeisille ilmentymille. He haluavat maailman uudelleenpyhittämistä materialismin sijaan, kansankulttuuria / perinteistä kulttuuria massakulttuurin vastavoimaksi. He kannattavat luonnollista sosiaalista hierarkiaa nykyisen vaurauteen perustuvan hierarkian sijaan, heimoyhteisöä kansallisvaltion sijaan, vastuulllista ”maan tilanhoitajuutta” luonnonvarojen käytön maksimoinnin sijaan, miesten ja naisten harmonista suhdetta ”sukupuolten taistelun” sijaan, käsityöläisyyttä teollisen massatuotannon sijaan. Melko linkolalaista ajattelua siis, yhdistettynä heideggerilaiseen ”olemiseen” ja germaaniseen polyteismiin.

Radikaalitraditionalistien ajatus, jossa identiteetti määrittyy lokaalilla, alueellisella identiteetillä sekä yhteisellä homogeenisellä identiteetillä, saattaa kalskahtaa utopistiselta ajattelulta, mutta monikulttuurisuuden myötä tällaisia pienempiä yhteisöjä varmasti syntyy jo esimerkiksi maahanmuuttajien keskuudessa. Myös kaikenlaisia ”ekokyliä” ja muita samantapaisia yhteisöjä on eri puolilla maailmaa. Se, mikä yhdistää pakanatraditionalisteja muihin traditionalisteihin on peruskäsitys tradition oleellisuudesta: traditio on jotakin perittyä, joka juontaa juurensa geneettisistä, lingvistisistä, maallisista ja myyttisistä alkulähteistä.

Riippumatta siitä, onko kulttuurista disintegraatiota mahdollista kokonaan tai lainkaan enää kääntää, erilaiset traditionalismin ilmenemismuodot saattavat tarjota ainakin joitakin keinoja uudelleenintegroitua perinteisemmän maailmankuvan mukaiseen elämään. Vain omakohtaisella tradition todeksi elämisellä nykyajan kulttuurikonservatiivi voi vastustaa kaikesta autenttisesta kulttuurista ja uskonnollisuudesta riisuttua maailmaa. Tradition merkitys tuskin koskaan lakkaa täysin olemasta, mutta paineet sitä kohtaan ovat kovat. Uskoipa sitten kristilliseen traditioon, perinteiseen konservatismiin, uuden oikeiston europeismiin tai esoteeriseen traditionalismiin, näitä kysymyksiä ei voi sivuuttaa.

Markku Siira on pohjoissuomalainen nojatuolitraditionalisti. Kiinnostuksenkohteina Euroopan historia, keskiaika, saagat, esoteria, katolilaisuus, runous, kirjallisuus ja etymologia.