Mitä tapahtuu sivistyksen kehdossa?

TIMO HÄNNIKÄINEN

Romaanissaan The Wanting Seed (1962) englantilainen kirjailija Anthony Burgess laati teorian historian syklisestä kulusta. Ihmisyhteiskuntien ja sivilisaatioiden kehitys tapahtuu kolmen vaiheen tai ”faasin” kautta. Niistä ensimmäinen on kirkkoisä Augustinuksen mukaan nimetty ”gusfaasi”, joka perustuu ajatukselle ihmisen raadollisuudesta. Sen aikana ihmisyyttä katsotaan ikään kuin ankaran isän näkökulmasta, ja ihmisten oletetaan olevan itsekkäitä, väkivaltaisia ja epäluotettavia. Laki, järjestys ja perinnäistavat ovat kaiken ydin, ja vallanpito on kovaotteista.

Kun järjestys on pysynyt vakaana riittävän pitkään, sivilisaatio liukuu asteittain ”pelfaasiin”, joka on saanut nimensä kerettiläisteologi Pelagiuksen mukaan. Turvalliseen elämään tottuneet alkavat ajatella, ettei ihminen olekaan erityisen paha, ja että oikeanlaisella yhteiskunnallisella ohjauksella hänen hyväntahtoinen ja rauhanomainen luontonsa saadaan esiin. Näkemys perustuu kuitenkin toiveajatteluun eikä todellisuuteen, ja jaloksi villiksi luultu ihminen käyttää tilaisuuden tullen järjestelmää häikäilemättä hyväkseen. Tämä johtaa epäluottamukseen ja pettymykseen, ja sivilisaatio siirtyy ”interfaasiin”.

Interfaasi on välivaihe, jolle on tyypillistä kaaoksen ja tyrannian vuorottelu. Heikentyneet yhteiskunnat, joiden jäsenet eivät enää luota toisiinsa eivätkä johtajiinsa, ajautuvat loputtomiin sisäisiin konflikteihin tai joutuvat julmuudella ja pelolla hallitsevien despoottien käsiin. Burgessin sanoin:

Pieksemisiä. Salainen poliisi. Kidutusta kirkkaasti valaistuissa kellareissa. Tuomio ilman oikeudenkäyntiä. Pihdeillä irti kiskottuja sormenkynsiä. Piinapenkki. Kylmävesikäsittely. Silmien kaivaminen kuopistaan. Teloitusryhmä kylmässä aamuilmassa. Ja kaikki tämä pettymyksen takia.

Lopulta sekasorto ja brutaalisuus johtavat uuteen gusfaasiin ja järjestyksen palautumiseen. Vuosisatojen mittaan käynnistyy jälleen pelfaasi, joka johtaa hajaannukseen ja niin edelleen. Burgessin hahmotteleman syklisen historiankulun perustana on ihmisen taipumus liiallisuuksiin. Gusfaasin aikana ihminen nähdään pahempana kuin hän on, ja pelfaasin aikana parempana kuin hän on. Paras näkemys olisi kaiketi jonkinlainen tasapainoinen synteesi, mutta kohtuus lienee äärimmäisyyksiin taipuvaiselle lajille luonnotonta. Burgessin historiakäsitys on pessimistinen: hänen hahmottelemansa sykli toistuu ajan loppuun saakka.

Jos Burgessin käsitys historian kehästä vastaa todellisuutta, eurooppalaisen sivistyksen kehdossa on tällä hetkellä meneillään interfaasi. Tarkoitan tietenkin Kreikkaa.

Taloudellisen vararikon partaalla hoippuvassa maassa vanhat valtapuolueet ja media ovat imagovararikossa, ja parlamenttivaaleissa kaksi radikaalipuoluetta, äärivasemmistolainen koalitio SYRIZA ja nationalistinen Kultainen aamunkoitto ovat saaneet huomattavaa menestystä. Molemmat asettuvat avoimesti poliittista eliittiä vastaan ja haluavat purkaa Kreikan EU:n, IMF:n ja Euroopan Keskuspankin kanssa tekemät lainasopimukset. Kultainen aamunkoitto on tällä hetkellä kuuma puheenaihe niin Kreikassa kuin koko EU:ssa. Vielä joitakin vuosia sitten marginaalista kannatusta saanut puolue on tämänhetkisten mielipidetiedustelujen mukaan maan kolmanneksi suosituin.

1980-luvulla Kultainen aamunkoitto oli avoimen kansallissosialistinen järjestö. Tuolloin se piti hengellisenä perustanaan helleenistä uuspakanuutta ja piti niin marxismia kuin liberalismiakin tuomittavina juutalaiskristillisyyden ilmentyminä. Sittemmin liike on uudistanut ideologiaansa ja vannoo nykyään ortodoksisen kristillisyyden nimiin. Kultaisen aamunkoiton jäseniä taisteli serbien puolella Jugoslavian hajoamissodissa ja puolueen johtaja Nikolaos Mikhaloliakoksella on hyvät välit Venäjän Vladimir Zhirinovskiin. Vaikka esimerkiksi juutalaisvastaisuus on puolueen riveissä yleistä, se on kiistänyt yhteydet natsismiin ja sanoo olevansa lähempänä Kreikan 1930-luvun diktaattori Ioannis Metaxasin autoritaarista nationalismia. Oli miten oli, Kultainen aamunkoitto on jyrkkyydessään perin kaukana Ranskan Front Nationalista, Ruotsidemokraateista ja muista viime vuosina suosiotaan kasvattaneista kansallismielisistä ja populistisista puolueista. Se tosiaan muistuttaa sotienvälistä oikeistoautoritaarista liikehdintää, jota vasemmistolla on tapana kutsua ”fasismiksi”.

Helsingin Sanomat on kirjoittanut paljon Kultaisen aamunkoiton kannattajien harjoittamasta katuväkivallasta. Viikko sitten se uutisoi maahanmuuttajiin kohdistuneiden hyökkäysten kiihtymisestä Ateenassa. Puolueen katutappelijoilla on aseinaan metallitankoja, nyrkkirautoja, veitsiä ja viime aikoina myös taistelukoiria. Maailman lääkärit -järjestön klinikalle tuodaan loukkaantuneita maahanmuuttajia päivittäin, ja moni ulkomaalaistaustainen kaupanpitäjä ei enää uskalla pitää liikettään auki.

Tiedotusvälineet kauhistelevat Kultaisen aamunkoiton väkivaltaisuutta, mutta juuri valmius käyttää väkivaltaa on yksi keskeinen syy puolueen suosioon. Se saattaa vedota äänestäjiin huomattavasti enemmän kuin puolueen ratkaisuehdotukset talouskriisiin tai jopa enemmän kuin maahanmuuttovastaisuus.

Kreikkalaiset ovat joutuneet kärsimään maahanmuuttajien rikollisuudesta ja äärivasemmistolaisten väkivallasta poikkeuksellisen paljon. Laittomia maahanmuuttajia on Kreikassa luultavasti enemmän kuin missään muualla Euroopassa. YK ja ihmisoikeusjärjestöt ovat moittineet Kreikkaa turvapaikanhakijoiden huonosta kohtelusta ja vastaanottopaikkojen kurjista oloista, mutta todellisuudessa Kreikan viranomaisilla ei yksinkertaisesti ole resursseja käsitellä loputonta pakolaisvirtaa. Ihmisvyöry monista Afrikan maista, Afganistanista ja Irakista on ollut shokki maassa, joka vielä 10-15 vuotta sitten oli etnisesti varsin homogeeninen. Siirtolaiset ovat muodostaneet jengejä, jotka pakottavat uudet tulijat mukaan huumekauppaan ja muuhun rikollisuuteen. Tilannetta ei lainkaan helpota se, että Kreikan vanha kiistakumppani Turkki kieltäytyy palauttamasta alueensa läpi Kreikkaan kulkevia laittomia maahanmuuttajia elleivät he ole kotoisin jostakin Turkin rajanaapurista.

Niinpä kantaväestön ja maahanmuuttajien välit suurissa kaupungeissa ja varsinkin Ateenan keskustan alueella ovat kaunopuheisesti ilmaistuna kireät. Toukokuussa 2011 Ateenassa puhkesi mellakoita kolmen pohjoisafrikkalaisen puukotettua kuoliaaksi kreikkalaismiehen ryöstön yhteydessä. Kantaväestön raivoa lisäsi se, että uhri oli matkalla sairaalaan, jossa hänen vaimonsa oli synnyttämässä. (Oheisessa linkissä kuvia tapausta seuranneista yhteenotoista.)

Äärivasemmisto on tukenut ja avustanut laittomien maahanmuuttajien joukkioita. Kreikkalainen radikaalivasemmisto on huomattavan suuri, aktiivinen ja väkivaltainen. Se ei epäröi ottaa yhteen poliisin kanssa, ja sen piirissä kannatetaan eräänlaista maksimaalista monikulttuurisuutta, jossa kenellä tahansa halukkaalla on oikeus asettua Kreikan maaperälle. Kreikkalaisten marxilaisten ja anarkistien tavoitteet ovat siis yhtä itsetuhoisia kuin täkäläisen Vapaa liikkuvuus -verkoston, ja lisäksi he ovat valmiita edistämään niitä täysin häikäilemättömästi. Tammikuussa 2011 joukko vasemmistoaktivisteja saattoi 237 laitonta siirtolaista Kreetalta Ateenaan, missä he valtasivat yliopiston oikeustieteen rakennuksen. Valtaajat vaativat kaikkien Kreikassa olevien laittomien maahanmuuttajien – maltillisimpienkin arvioiden mukaan noin puolen miljoonan ihmisen – statuksen laillistamista.

Tällaisten ilmiöiden edessä Kreikan hallitus on ollut välinpitämätön ja poliisi voimaton. Siirtolaisalueilla asuvat kreikkalaiset tukevat tai sympatisoivat Kultaista aamunkoittoa, koska se on ainoana poliittisena voimana osoittanut valmiutta vastata maahanmuuttajien ja vasemmiston väkivaltaan väkivallalla. Edellä mainitsemani Helsingin Sanomien artikkelikin (sen pidempi paperilehdessä ilmestynyt versio) mainitsee, että yksinäiset vanhukset voivat tilata Kultaisen aamunkoiton korstot turvakseen matkalle kauppaan tai pankkiautomaatille. Poliisivoimille puolueen vigilantismi, joka liberaalien näkökulmasta on pelkkää laittomuutta, on tervetullut apu turhauttavassa ja usein tuloksettomassa työssä. Viime vaaleissa yli puolet Kreikan poliiseista äänesti Kultaista aamunkoittoa.

Eikä väkivaltaisuus vetoa pelkästään hallitsemattoman maahanmuuton seurauksista kärsiviin kreikkalaisiin. Kultaista aamunkoittoa kannatetaan myös syrjäseuduilla, missä ei asu ainuttakaan maahanmuuttajaa. Tehokkaalla kampanjoinnillaan puolue on onnistunut tekemään itsestään kanavan tavallisten ihmisten raivolle poliittista ja taloudellista eliittiä kohtaan. Siitä on tullut keppi, jolla lähtökohdiltaan kirjava joukko ihmisiä lyö valtapuolueita ja pankkeja. Protestin väkivaltaisuus varmistaa, että sitä ei vaieta kuoliaaksi.

Tämä on kuitenkin vain yksi puoli asiasta. Kultaisen aamunkoiton väkivalta ei kohdistu vain laittomiin maahanmuuttajiin, vasemmiston huligaaneihin, ylimielisiin journalisteihin ja korruptoituneisiin poliitikkoihin. Puolueaktivistien mobilisoimat katupartiot ovat käyneet myös täysin kunniallisten, työtätekevien siirtolaisten kimppuun. On vaikea uskoa, että ulkomaalainen pienkauppias tai ravintolanpitäjä muodostaisi vakavan uhan kreikkalaisten turvallisuudelle tai identiteetille. Kultaisen aamunkoiton jäsenet ovat harrastaneet myös jalkapallohuliganismia ja pahoinpidelleet homoseksuaaleja ja vasemmistolaisia taiteilijoita ja muusikoita. Pahimmillaan puolue näyttää puolirikolliselta pukarijoukolta, joka vainoaa jokaista josta ei satu pitämään.

Terroriin mieltyneen liikkeen valtaannousu johtaa yleensä tyranniaan. Kultaisen aamunkoiton menestys saattaa olla tyypillinen ”interfaasin” tai Spenglerin ennustaman ”caesarismin” ilmiö: kaoottisissa, pettymyksen ja epäluottamuksen leimaamissa oloissa ihmiset panevat toivonsa häikäilemättömimpiin ja väkivaltaisimpiin vallantavoittelijoihin, koska he kykenevät palauttamaan edes jonkinlaisen järjestyksen. Kreikka on 1990- ja 2000-luvuilla edustanut Euroopan leväperäisintä talous- ja maahanmuuttopolitiikkaa, ja Kultaisen aamunkoiton saadessa tukevan otteen vallankahvasta tämä sinisilmäisyys voi kostautua poliisivaltion, massakarkoitusten ja etnisten puhdistusten muodossa.

Voi myös olla, että Kultainen aamunkoitto ei itsekään hallitse jäsenistöään, ja puolueen katujengit toimivat enemmän tai vähemmän omavaltaisesti. Selväähän on, että puolue kärsii samoista ongelmista kuin kaikki marginaalista suursuosioon äkisti nousseet puolueet: puoluekoneisto ei vastaa kooltaan ja rakenteeltaan uutta kannatuspohjaa, ja mukaan tullutta uutta väkeä on vaikea pitää ruodussa. Lisäksi pelkkään ruohonjuuritason aktivismiin nojaava liike harvemmin kehittyy todelliseksi poliittiseksi muutosvoimaksi. Jos Kultainen aamunkoitto ei hallitse itseään tai ajautuu loputtomiin yhteenottoihin kannatustaan niin ikään kasvattavan radikaalivasemmiston kanssa, järjestyksen palauttajaksi voi ryhtyä armeija. Jussi Halla-ahon taannoinen visio tankeista Ateenan kaduilla ei lopulta kuulosta kovin mielikuvitukselliselta ”failed state” -tilaa lähestyvässä maassa, jolla on kuluneen vuosisadan ajalta paljon kokemusta sotilasvallankaappauksista. Vielä tulenaremmaksi tilanteen tekee se, että sotilasjuntan valtaannousu saattaa hyvin aiheuttaa aseellisen konfliktin muun Euroopan kanssa. Nationalistien ja laitavasemmiston vahvistuessa entisestään avautuu puolestaan sisällissodan mahdollisuus.

Kävi miten kävi, länsimaisen sivilisaation kehto on tämänhetkisessä tilassaan muistutus koko Euroopalle siitä, mitä tapahtuu tiettyjen kehityskulkujen edetessä riittävän pitkälle. Kreikalla ei ole muita kuin tuskallisia vaihtoehtoja. Sanotaan, että kukin kansakunta saa sellaisen hallituksen kuin tarvitsee, ja tämänhetkisessä tilanteessa fasismi ja sotilasdiktatuuri eivät ole Kreikalle pelkästään teoreettisia vaihtoehtoja. Aika näyttää.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.