Chesterton ja Jumalan traditio

MARKKU SIIRA

G.K. Chesterton oli englantilainen kirjailija, joka on teostensa monialaisuudesta ja runsaudesta huolimatta jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle Suomessa. Ehkäpä dekkareita harrastava saattaa muistaa Chestertonin Isä Brown-rikosromaaneista, joita Suomen Dekkariseura on julkaissut. Tämä on sääli, sillä G.K.:n tosiasiallinen anti on huomattavasti laajempi. Muualla maailmassa hänen merkityksensä ymmärretään paremmin; olisiko nyt aika kypsä pienen Suomen seurata perässä?

Chesterton kirjoitti elämänsä aikana noin 80 kirjaa, satoja runoja, parisataa novellia, neljätuhatta esseetä, pamfletteja sekä useita näytelmiä. Hän oli kirjallisuus -ja yhteiskuntakriitikko, historioitsija, näytelmäkirjailija sekä katolisen teologian tulkki. Politiikan sarallekin hän uskaltautui, ja katolisen kirkon sosiaalisen oikeudenmukaisuuden käsityksen ja Paavi Leo XII:n Rerum Novarum-kiertokirjeen pohjalta Chesterton hahmotteli kapitalismin ja sosialismin vaihtoehdoksi distributismin talousoppia yhdessä ystävänsä Hilaire Bellocin kanssa.

Merkittävimmän panoksensa länsimaiseen kulttuuriin Chesterton kuitenkin antoi ryhtyessään kirjoittamaan apologeettisia teoksia kristinuskosta. Tämä oli mielenkiintoinen kehityskaari miehelle, jota nuorena kiehtoi okkultismi ja joka yhdessä välissä suunnitteli uraa kuvataiteilijana. Monista aikalaisistaan poiketen Chesterton ei aikuisiällä kääntynyt darwinistisen evoluutio-opin kannattajaksi, vaan hän inspiroitui yhä enemmän kristillisistä teemoista; tämä kulminoitui hänen kääntymiseensä roomalaiskatolisuuteen vuonna 1922. Kääntymyksen myötä Chestertonin jo aiemmin modernismikriittiset näkemykset löysivät pysyvän kodin ja katolinen kirkko sai tästä isokokoisesta sikareista, viinistä ja hyvästä ruuasta nauttivasta humoristisesta engelsmannista vankkumattoman puolustajan.

Esimakua tämän roolin omaksumisesta ilmentää myös tänä vuonna suomeksi käännetty kirja Oikea oppi (englanniksi Orthodoxy). Siinä Chesterton lataa lukijan eteen täyslaidallisen apologeettisia näkemyksiään. Lukukokemus saattaa olla suorastaan hengästyttävä, sillä Chestertonin kirjoitustyyli on rönsyilevän pakinanomainen. Hän ei kuitenkaan ole mikään tuima saarnamies, vaan maallistumista ja uskonnottomuutta kritisoidessaankin hänellä säilyy pilke silmäkulmassa; tämä omaperäinen hyväntuulisuus on aistittavissa joka lauseen takaa, samalla kun lukijaa viedään kovaa kyytiä argumentista vasta-argumenttiin usein arkistenkin esimerkkien kautta.

Kirjailijan teoksia tarkemmin tunteva saattaa ihmetellä, miksi elämänkatsomuksellisista teoksista juuri Oikea oppi käännettiin suomen kielelle ensimmäisenä. Sitä ennen Chesterton oli nimittäin kirjoittanut teoksen Heretics (”Harhaoppiset”, julkaistu alkukielisenä vuonna 1905), jossa hän kritisoi oman aikansa kirjailijoiden kuten George Bernard Shaw’n, Rudyard Kiplingin ja H.G. Wellsin näkemyksiä. Kriitikko G.S. Street kommentoi Harhaoppisia ja haastoi Chestertonia julkituomaan oman filosofisen vaihtoehtonsa paremmuuden. Tähän haasteeseen Chesterton mielihyvin tarttui ja tuloksena oli vuonna 1908 julkaistu Orthodoxy, joka on monella tapaa henkilökohtainen kronikka tuolloin 34-vuotiaan Chestertonin matkasta skeptisyydestä uskoon tuon ajan keskeisten ajatusten ja argumenttien virrassa. Äkkiseltään näkisin, että siinä missä Heretics on kriittinen teos, Orthodoxy on myönteisempi ja antaa paremman kuvan Chestertonin ajattelun perustasta sekä ratkaisuista modernin elämän eksistentiaalisiin, filosofisiin ja uskonnollisiin dilemmoihin.

Voiko tavallinen, maallistunut lukija tai vaikkapa intellektuelli sitten saada jotain irti Oikeasta opista, vai onko se varattu vain kristinuskon mukaiseen tunnustukseen jo ennestään uskoville? Mielestäni voi, varsinkin jos ei-uskonnollinen lukija on valmis siirtymään pois älylliseltä mukavuusalueeltaan. Suomentaja Antti Nylén kirjoittaakin provosoivasti esipuheessaan:

Jos kristinuskoa koskevat ennakkoluulosi ovat sinulle rakkaita – jos esimerkiksi tahdot vastakin olla varma siitä, että kristinusko on pimeä, mammuttimainen sortojärjestelmä, joka jääräpäisesti uskottelee olemassa olevaksi jotakin, mitä ei silmillä tai tarkoilla laskelmilla kerta kaikkiaan voi havaita – heitä käsistäsi tämä kirja.

Totta kyllä, Chesterton määrittelee ”oikean opin” tarkoittavan perinteistä apostolista kristinuskoa. Hänellä on kuitenkin näkemystä ja ymmärrystä tavalliselle ihmiselle, joka epäilee, epäröi ja on tuomittu elämään toinen jalka reaalimaailmassa ja toinen unelmien ja toiveiden maaperällä. Chestertonille kristinopin aitous pohjautuu viime kädessä mysteeriin: elämää ei voi tyhjentävästi selittää materialistin ja loogikon analyysien mukaisesti. Chestertonille modernismin myötä vahvistuva tieteellistekninen maailmankuva oli suurta harhaa ja huijausta, joka vei ihmiseltä kosketuksen paitsi länsimaiden peruspilareihin ja perinteisiin, myös elämän metafyysisiin alkulähteisiin. Evoluutio-opin myötä transkendentti totuuskäsitys sai väistyä tieteellisen ”selityksen” ja tutkimuksen myötä paljastuvien ”faktojen” edestä.  Tätä katsomusta vasten Chesterton vyöryttää ”uskon romantiikan” eetoksen, joka paljastaa kosmoksen luomiskertomuksen mukaiseksi mystiseksi asemapaikaksi. Siellä vielä tänäkin päivänä traditionalismin piirissä usein esiintulevat runoilijan, soturin ja papin arkkityypit käyvät henkilökohtaista ja kollektiivista sotaansa ”talouselämän” ja ”nykyajan” syntien alati voimistuvaa, tukahduttavaa valtaa vastaan.

Chesterton käsittelee Oikeassa opissa muun muassa maailmallisia ihmisiä. Hänen mielestään nämä eivät edes kykene ymmärtämään maailmaa , vaan tyytyvät mieluummin ”uskomaan itseensä”. Tällainen humanistinen liberalismi on Chestertonille liian ahdasta ajattelua. Hänelle kristittynä maailma on moninainen ja sekava. Chestertonin uskoon kuuluu perimmäisen mysteerin metafyysisiä sfäärejä tasapainottava arkisempi tervejärkisyys: ”tervejärkinen ihminen tietää, että hänessä on ripaus eläintä, ripaus paholaista, ripaus pyhimystä, ripaus kansalaista”. Materialistinen maailmanselitys ei Chestertonia sen sijaan vakuuta: materialistin maailma on ”yksinkertainen ja kiinteä… materialisti on varma siitä, että historia on ollut yksinkertaisesti ja yksinomaisesti kausaaliketju… materialisteilla ja mielipuolilla ei ole epäilyksiä.”

Chestertonille ortodoksia ei muotoutunut vain filosofisesti pohtien, ennemminkin se oli vaistomainen käsitys ja lähtökohta. Hän kertoo löytäneensä maailmasta aukon: ”sen tosiasian, että on löydettävä jokin tapa rakastaa maailmaa kuitenkaan luottamatta siihen; on rakastettava maailmaa olematta maailmallinen”. Tämän aukon täyttää kristillisen dogmin ”piikki”: vaatimus siitä, että Jumala on persoonallinen ja maailman luoja. Chestertonille näiden kahden rakennuspalikan yhteensovittaminen aiheutti ketjureaktion, joka saattoi ”aavemaisen täsmällisesti” kaikki muut osat kohdalleen. Jo lapsesta saakka Chesterton oli tuntenut hämärää kunnioitusta kosmista jumaluutta kohtaan, mutta vasta nyt, aikuisemmalla iällä, lopullinen oppi oli muotoutunut hänen mielessään. Ällistyksekseen hän huomasi, ettei se hänen omaa keksintöä ollutkaan, vaan maailman vanhin tarina; oikea Jumalan traditio.

Markku Siira on pohjoissuomalainen nojatuolitraditionalisti. Kiinnostuksenkohteina Euroopan historia, keskiaika, saagat, esoteria, katolilaisuus, runous, kirjallisuus ja etymologia.