SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Vaietut voittajat

requetes 3TIMO HÄNNIKÄINEN

Espanjan sisällissota 1936-39 kuuluu niihin sotiin, joiden häviäjät on dokumentoitu huomattavasti voittajia tarkemmin. Sosialistisen tasavaltalaishallituksen puolella taistelleiden ideologinen kirjo on eritelty läpikotaisin, mutta heitä vastaan sotineista kenraali Francisco Francon kansallismielisistä on piirretty kovin ylimalkainen kuva kirkon ja suurmaanomistajien etuja ajaneina taantumuksellisina, jotka halusivat pysäyttää Espanjan yhteiskunnallisen kehityksen feodaaliaikaan.

Erityisen hyvin tämä pätee siihen historiankirjoitukseen, joka käsittelee sodan osapuolia avustaneita ulkomaalaisia vapaaehtoisia. Paljon on kirjoitettu tasavaltaa puolustaneista kansainvälisistä prikaateista, joihin liittyi 32 000 – 35 000 vasemmistolaista ja epäpoliittista demokratian puolustajaa eri maista.  Jyrki Juuselan vuonna 2003 ilmestynyt teos Suomalaiset Espanjan sisällissodassa käsittelee kansainvälisten prikaatien suomalaisvapaaehtoisten vaiheita perusteellisesti, mutta kansallismielisten puolella taistelleille suomalaisille uhrataan vain muutama kymmenen sivua. Vasemmiston mytologiassa Espanjan sota oli kansainvälinen ristiretki demokratian ja egalitarismin puolesta, joka veti mukaansa uhrivalmiita idealisteja kaikkialta maailmasta aina Aasiaa ja Latinalaista Amerikkaa myöten.

Mutta ulkomaalaisten osuus Francon kansallismielisten joukoista oli vielä suurempi. Saksan avuksi lähettämien 15 000 ja Italian lähettämien 80 000 ammattisotilaan lisäksi kansallismielisten puolella taisteli lähes 90 000 ulkomaalaista vapaaehtoista. Tasavaltalaisten propaganda väitti heitä palkkasotureiksi, ja käsitys elää vielä nykyäänkin. Mutta todellisuudessa monilla kansallismielisten ulkomaalaisilla vapaaehtoisilla ei ollut aiempaa sotakokemusta tai edes sotilaskoulutusta, ja koska heille maksettu päiväraha oli vain kolme pesetaa, kukaan heistä ei rikastunut sotimalla Espanjassa. Brittiläisen journalistin Christopher Othenin tuore kirja Franco’s International Brigades. Adventurers, Fascists and Christian Crusaders in the Spanish Civil War (2013) on ensimmäinen kattava esitys näistä miehistä, heidän vaiheistaan ja motiiveistaan. Näiden oikeistolaisten vapaaehtoisten kohtalot muistuttavat välillä seikkailukertomusta, mutta ennen kaikkea Othenin teos on poliittista ja aatehistoriaa: se välittää monisyisen kuvan Euroopan radikaalioikeistosta toisen maailmansodan alla.

Francon hallinnosta ja sen ideologiasta käytetään melko yleisesti nimitystä ”fasismi”, mutta termi on harhaanjohtava. Franco ja muut tasavaltaa vastaan kapinoineet kenraalit edustivat paljon enemmän perinteistä autoritaarista, monarkiaan ja katoliseen kirkkoon tukeutuvaa konservatismia kuin radikaalia ja sosiaalisesti uudistusmielistä fasismia. Ainoa varsinaisesti fasistinen liike kansallismielisten poliittisella kentällä oli Falange Española eli ”falangistit”. José Antonio Primo de Riveran perustaman puolueen ideologia muistutti paljon Italian fascismia, ja se sisälsi kommunisminvastaisuuden ohella antikapitalistisia juonteita. Falangistit julistivat hylkäävänsä sekä kapitalismin että sosialismin ja tarjosivat tilalle synkreettistä ”kolmannen tien” talousoppia, johon sisältyi italialaistyyppinen ajatus korporatiivisesta valtiosta. Liike omaksui joitakin kansallissosialistien rotuoppien kaltaisia ajatuksia ja puhui ”hispaanisesta rodusta”, mutta biologinen rasialismi ei ollut sen ideologiassa erityisen tärkeää; eugeniikan sijaan falangistit korostivat katolilaisuuden kautta tapahtuvaa ”spirituaalista uudelleensyntymistä”, joka yhdistäisi luokkariitojen repimän kansan. Kun tasavaltalaiset teloittivat Primo de Riveran sisällissodan alkukuukausina, Falangin johtoon nousi liikkeen ”proletaarista” puolta korostava Manuel Hedilla, jonka asemaa rasittivat poliittisen kokemattomuuden ohella huonot välit Francon kanssa. Franco pelkäsi Hedillan yrittävän syrjäyttää hänet kansallismielisten johdosta, pidätytti tämän ja otti Falangin suoraan valvontaansa. Vuonna 1937 Falangin asema itsenäisenä poliittisena liikkeenä päättyi: se sulautettiin muutaman muun kansallismielisen järjestön kanssa yhdeksi suurpuolueeksi, joka Francon johdolla muokattiin perinteiseksi konservatiivis-monarkistiseksi puolueeksi.

othen

Ulkomailla monet fasistit tunsivat epäluuloa Francon kansallismielisiä kohtaan. Euroopan varsinaisten fasistipuolueiden, kuten Oswald Mosleyn johtaman British Union of Fascistsin, jäseniä värväytyi heidän riveihinsä varsin vähän. Suomalainen aristokraatti ja seikkailija Carl von Haartman liittyi Espanjassa falangistijoukkoihin, mutta pikemminkin käytännön kuin aatteellisista syistä. Monen fasistin mielestä fasismi oli sosiaaliseen vallankumoukseen tähtäävä liike, ja Espanjan kansallismieliset näyttivät heidän silmissään pelkiltä omistavien luokkien käskyläisiltä. Mosleyn puolueen sanomalehti Action kirjoitti, ettei Espanjan konflikti ole muuta kuin ”vanha 1800-lukulainen luokkasota: rikkaat vastaan köyhät.” Fascistisen Italian yhteiskunta polarisoitui Espanjan-intervention seurauksena. Mussolinin vuotta ennen Espanjan sodan syttymistä käymä Abessinian sota oli nauttinut laajaa kannatusta, ja jopa Italian hallinnon vasemmistolaiset ja liberaalit vastustajat olivat hyväksyneet sotaretken, joka lopetti orjuuden ja feodaalisen järjestelmän Abessiniassa. Mutta Espanjan tilanteeseen sekaantuminen sai osakseen kritiikkiä vakaumuksellisilta fascisteiltakin, joista eräs kirjoitti: ”Me puhumme proletaarisesta vallankumouksesta samalla kun puolustamme Euroopan taantumuksellisimpia kenraaleja, maanomistajia ja riistäjiä.” Mussolinin päätökseen osallistua sotaan eivät luultavasti vaikuttaneet niinkään ideologiset seikat kuin halu kehittää omien asevoimien taitoja tulevia aluelaajennuksia varten.

Othenin mukaan suurin osa Francon kansainvälisistä vapaaehtoisista oli pikemminkin eri tyyppisiä konservatiiveja kuin fasisteja. Erityisesti uskonto oli monen motiivina. Tasavaltalaisen hallituksen valvomilla alueilla hävitettiin järjestelmällisesti kirkkoja ja surmattiin pappeja ja nunnia, mikä herätti raivoa varsinkin katolisissa maissa. Francon katsottiin taistelevan kristinuskon puolesta ateistista kommunismia vastaan. Katolilaisia ”ristiretkeläisiä” liittyi paljon Espanjan karlistien omiin sotilaallisiin joukkoihin. Karlismi oli omintakeinen monarkistiliike, jolla oli laajaa kansansuosiota Espanjan pohjoisosien maanviljelijöiden keskuudessa. 1830-luvulla käynnistyneestä vallanperimyskiistasta kummunnut liike tavoitteli Infante Carlosista, Molinan kreivistä lähtöisin olevan Bourbonien sukulinjan nostamista Espanjan valtaistuimelle, ja sen kannattajat käyttivät tunnuksenaan punaista barettia.  Sisällissodassa karlisteilla oli maine erityisen pelottomina taistelijoina, jotka hyökkäsivät vihollistaan vastaan pystyssä päin karjuen taisteluhuutoaan ”Viva Cristo Rey!” (”Eläköön kuningas Kristus!”) Sosiaalisena liikkeenä karlismi ajoi erityisesti itsenäisten pienviljelijöiden asiaa, ja se sulautettiin falangistien tavoin Francon alaisuuteen vuonna 1937.

Euroopan fasististen liikkeiden yleisessä asennoitumisessa oli pari huomionarvoista poikkeusta. Pääministeri Antonio de Oliveira Salazarin diktatorisesti johtamassa Portugalissa oli fasistinen oppositio, joka kutsui itseään ”kansallissyndikalisteiksi” ja halusi korvata Salazarin agraarikonservatiivisen hallinnon radikaalimmalla järjestelmällä. Sotilaallisesti järjestäytyneet kansallissyndikalistit ajoivat ammattiyhdistyksille perustuvaa fasistista valtiota ja maaomaisuuden uusjakoa. Salazar karkotti liikkeen johtajan Francisco Rolão Preton Espanjaan epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen, mutta Rolão Preto loi siellä hyvät suhteet tasavallan vastaista kapinaa hautoviin kenraaleihin, ja kun Salazar varusti 8000 miehen vahvuisen vapaaehtoisjoukon Francon avuksi, siihen liittyi paljon vanhoja kansallissyndikalistien kannattajia. He löysivät aatetovereita falangisteista, joiden puolueohjelmassa niin ikään puhuttiin ”kansallisesta syndikalismista” kolmantena tienä kapitalismin ja sosialismin välissä.

Irlannissa Francon vapaaehtoisjoukkoja alkoi koota kenraali Eoin O’Duffy, Irlannin vapaussodan veteraani ja Mussolinin fascismia jäljittelevän National Corporate Partyn johtaja. Hänen motiivinsa tosin liittyivät enemmän henkilökohtaiseen vallantavoitteluun kuin vakaumukselliseen ideologiseen myötätuntoon Espanjan kansallismielisiä kohtaan. Ennen kansallissankarina pidetty O’Duffy oli 30-luvulle tultaessa poliittinen ruumis, ja hänen alkoholismilleen ja homoseksuaalisuudelleen naureskeltiin avoimesti. Espanjan sisällissodan sytyttyä tasavaltalaisten brutaalit uskonnonvastaiset toimet herättivät katolisessa Irlannissa laajaa myötätuntoa Francon asiaa kohtaan, ja O’Duffy näki vapaaehtoisjoukon muodostamisessa tilaisuuden kiillottaa kuvaansa. Vapaaehtoisten lähettäminen toikin hänelle uutta kansansuosiota, jonka hän uskoi riittävän ponnahduslaudaksi valtaan. Franco ei kuitenkaan ottanut O’Duffyn avuntarjouksia aluksi vakavasti, ja kun noin 700 miehen vahvuinen irlantilaisosasto lopulta saatiin Espanjaan, se menestyi huonosti taistelussa ja sen yleinen kurittomuus raivostutti kansallismielisten upseereita. Lopulta Franco hajotti irlantilaisosaston ja sulautti sen Espanjan muukalaislegioonaan. O’Duffyn haaveet kohoamisesta Irlannin diktaattoriksi kuihtuivat.

Franco suhtautui Euroopan maista saapuneisiin sotilaalliselta tasoltaan vaihteleviin vapaaehtoisjoukkoihin muutenkin epäluuloisesti. Hän näki niillä varsinaista merkitystä vain silloin, kun niiden avulla saattoi rakentaa ystävällismielisiä suhteita Euroopan hallituksiin. Vapaaehtoisvirrat pyrittiin suuntaamaan Espanjan muukalaislegioonan riveihin, vain irlantilaisten ja ranskalaisten annettiin muodostaa omat joukko-osastonsa. Paljon suuremman painoarvon Franco antoi marokkolaisille sotilaille, jotka muodostivat ylivoimaisesti suurimman vapaaehtoisjoukon, yhteensä noin 78 000 miestä. Kansallismielisten kapina alkoi Marokon espanjalaisista varuskunnista, ja sen alkuvaiheessa kapinakenraalit alkoivat rekrytoida marokkolaisia puolelleen. Marokko oli tuolloin jaettu Espanjan ja Ranskan protektoraatteihin, ja kansallismieliset houkuttelivat marokkolaisia vihjailemalla, että maa saisi itsenäisyyden kunhan tasavaltalainen hallitus olisi kaadettu. Imperialistisilla kenraaleilla ei ollut aikomuksenakaan pitää lupaustaan, mutta marokkolaiset nielaisivat syötin ja värväytyivät sankoin joukoin Francon armeijaan. Heillä oli suuri merkitys sodan alkuvaiheen kannalta: kansallismielisten olisi ollut mahdoton saada hyökkäystään etenemään emämaassa ilman protektoraatista tuotuja marokkolaisjoukkoja. Vapaaehtoisten motiivit olivat moninaiset: joitakin houkutteli sotilaan palkka, jotkut vihasivat kommunismia, jotkut uskoivat kansallismielisten itsenäisyyslupauksiin ja epäluuloisemmat ajattelivat saavansa taistelukokemusta mahdollista itsenäisyyssotaa varten. Jotkut taas halusivat pelkästään tilaisuuden tappaa espanjalaisia, edustivatpa nämä mitä poliittista kantaa tahansa.

Marokkolaisjoukot, los moros, saivat nopeasti huonon maineen. Heidän kerrottiin raiskaavan järjestelmällisesti vastapuolen naisia ja kiduttavan sotavankeja. Heidän taistelutapoihinsa kuului kaatuneiden vihollisten kastroiminen, ja kun kuvia näin silvotuista kaatuneista levisi ulkomaiden lehdistöön, kansallismielisten eversti Juan Yagüe kielsi virallisesti tavan harjoittamisen marokkolaisjoukoiltaan. Tasavaltalaisten propaganda otti kaiken irti ”maurien” todellisista ja kuvitelluista julmuuksista. Julisteissa marokkolaiset kuvattiin virnistelevinä, paksuhuulisina turbaanipäinä, jotka ahdistelivat valkoisia naisia ja lävistivät lapsia pistimillään. Tasavaltaa kannattaneet lehtimiehet ja kirjailijat kirjoittivat ”petomaisista afrikkalaisista joilla on veitset hampaissaan” ja syyttivät Francoa ”afrikkalaisten villien tuomisesta eurooppalaiseen sisällissotaan.” 1930-luvun vasemmisto ei selvästikään ollut omaksunut nykyisen kaltaista poliittista korrektiutta.

Eräs Othenin kirjan kiinnostavimmista huomioista onkin se, että Espanjan sisällissodassa kumpikin osapuoli katsoi puolustavansa eurooppalaista sivilisaatiota barbarialta. Kansallismielisille barbariaa edusti uskonnonvastainen kommunismi, tasavaltalaisille puolestaan taantumuksellinen sotilashallinto arabiliittolaisineen. yksi osapuoli katsoi suojelevansa uskontoa ja perinnettä, toinen demokratiaa ja edistystä. Ulkomaiden interventiot ja kansainväliset vapaaehtoisjoukot tekivät Espanjan konfliktista yleiseurooppalaisen sisällissodan. Toisessa maailmansodassa tämä aatteellinen sisällissota laajeni koko mantereen alueelle.

Molemmilla osapuolilla oli syynsä nähdä vastapuoli barbaarisena. Sisällissota oli poikkeuksellisen julma yhteenotto, jossa sotavankien raaka kohtelu oli yleistä ja sotatoimet kohdistettiin myös siviiliväestöön. Varsinkin sodan alkuvaiheessa radikaalit vasemmistoryhmät surmasivat joukoittain kirkon työntekijöitä, maata omistavia viljelijöitä ja oikeistopuolueiden kannattajia, ja heikko tasavaltalaishallitus katsoi terroria sormien läpi. Kansallismieliset vastasivat samalla mitalla ja heidän valtaamillaan alueilla vasemmistolaisten joukkoteloituksista tuli yleinen käytäntö. Saksan Francon tueksi lähettämät ilmajoukot pommittivat tasavaltalaisia kaupunkeja erottelematta siviiliväestöä sotilaskohteista. Osa konfliktiin sekaantuneista ulkomaalaisista pettyi idealismissaan kohdattuaan sodan synkemmän puolen. Monen vasemmistoradikaalin silmät avautuivat, kun tasavaltalaisten puolella yhä enemmän valtaa haalineet kommunistit ryhtyivät likvidoimaan vääräoppisia aineksia. Romaanistaan Maalaispapin päiväkirja (1936) tunnettu ranskalaiskirjailija Georges Bernanos oli luonut yhteyksiä falangisteihin ja kannatti Francoa sodan alettua, mutta todistettuaan summittaisia teloituksia ja muuta terroria kansallismielisten hallitsemalla Mallorcan saarella hän alkoi kirjoittaa Francon hallinnosta jyrkän kriittisesti.

Othen tuo esiin sisällissodan raadollisuuden, kumpaakaan osapuolta demonisoimatta tai puolustelematta. Hänen selonteostaan käy ilmi, että niin tasavaltalaisten kuin kansallismielisten puolella taistelleet vapaaehtoiset olivat pitkälti suurvaltapolitiikan pelinappuloita. Toisaalta harvat heistä myöskään juuri piittasivat Espanjasta ja sen kulttuurista. Heille Cervantesin, Murillon ja Goyan maa oli lähinnä eksoottinen taistelukenttä, jolla he halusivat edistää omia poliittisia tavoitteitaan. Espanjan sisällissota oli niin vasemmistolaisen kuin oikeistolaisen idealismin tappio, mutta kylmän reaalipoliittisesti tarkastellen sen lopputulosta voi pitää myönteisenä. Kommunistit saivat tasavallan hallinnossa sodan mittaan yhä enemmän valtaa, ja heidän ohjailemansa Espanjan kautta Neuvostoliitto olisi päässyt uhkaamaan Länsi-Eurooppaa. Tämän Francon voitto esti. Toisaalta Espanjan pysyminen puolueettomana toisessa maailmansodassa oli myös tehokas jarru Hitlerin maailmanvalloitussuunnitelmille. Francon tavoitteet olivat kansallisia: hän halusi kukistaa vasemmistolaisen tasavallan ja baskien sekä katalonialaisten separatismin, konfliktin laajentaminen koko Eurooppaa koskevaksi ei kiinnostanut häntä. Päämääränsä saavuttamisessa hän käytti apunaan Euroopan kristittyjä ristiretkeläisiä ja oikeistoradikaaleja – niin paljon ja kauan kuin heistä oli hyötyä.

Vaikka Francon Espanja pysyttelikin erossa vuonna 1939 alkaneesta ”Euroopan sisällissodasta”, monet hänen puolellaan vapaaehtoisina taistelleet osallistuivat siihen. Mantereen poliittista monimutkaisuutta kuvaa hyvin se, että kaikki heistä eivät osallistuneet siihen samalla puolella. Francon ilmavoimissa hävittäjälentäjänä taistellut Belgialainen aristokraatti, kreivi Rodolphe de Hemricourt de Grunne liittyi Englannin ilmavoimiin Saksan vallattua hänen kotimaansa. Hän saattoi hyvinkin ottaa yhteen niiden saksalaislentäjien kanssa, jotka olivat hieman aiemmin taistelleet Francon avuksi lähetetyssä Condor-legioonassa. Brittiläinen fasisti Peter Keen ja norjalainen kansallissosialisti Per Imerslund lähtivät vapaaehtoisina Suomen talvisotaan taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Kotiin palattuaan Keen palveli brittiläisen laskuvarjorykmentin tiedusteluosastossa, Imerslund taas kannatti miehitetyn Norjan natsimielistä hallintoa. Ranskalaisen Jeanne d’Arc -vapaaehtoisosaston miehiä taisteli sekä ranskalaisissa SS-vapaaehtoisjoukoissa että Ranskan vastarintaliikkeessä. Historia oli siirtynyt uuteen vaiheeseen, jossa vanhat lojaliteetit eivät enää olleet merkityksellisiä.

Christopher Othen: Franco’s International Brigades. Adventurers, Fascists and Christian Crusaders in the Spanish Civil War (Hurst & Company, 2013)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos "Hysterian maa" (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on Touko 7, 2013 by in Historia.
%d bloggers like this: