Peter Turchin ja syklinen historiankäsitys

JUKKA AAKULA

–

–

Sarastuksessa aiemmin julkaistu Savitri Devin essee Syklinen historiakäsitys käsitteli kehitysoptimismia kriittisesti.

–

Vaikka [kehittyneimmät muinaiskansat]  tunnistivat täysin oman työnsä arvon käytännön alalla ja varmasti erittäin nopeasti ymmärsivät mahdollisuuden – hankkivat ehkä varmuuden – rajattomaan tekniseen kehitykseen, niin he eivät koskaan uskoneet kehitykseen yleisesti ottaen, kehitykseen kaikilla rintamilla kuten suurin osa aikalaisistamme näyttää tekevän. Kaiken olemassaolevan todistusaineiston perusteella he pysyivät uskollisina syklisen evoluution traditionaaliselle idealle ja tämän lisäksi heillä oli riittävästi järkeä myöntää, että he elivät (huolimatta kaikista saavutuksistaan) vain pitkän, alaspäin johtavan prosessin alkua, josta muodostuu heidän oma erityinen ”syklinsä” – ja meidän.

–

Syklisellä historiankäsityksellä on kuitenkin monien ihmisten korvissa mystiikan ja epätieteellisyyden leima. Rappion ja kulta-ajan käsitteet leimautuvat taantumuksellisimman konservatiivisuuden propagandaksi. Toisaalta harvapa ihminen kiistää, että muissa tieteissä sykleillä on oleellinen merkitys.

Makroekonomiassa nousu- ja laskukauden suhteellisen toistuvat syklit syntyvät markkinatalouden eräänlaisen sisäänrakennetun säännönmukaisuuden (endogeenisyyden) seurauksena. Laskukauden syntyminen ei johdu primääristi talouspoliittisista virheistä, vaan on pikemminkin alati toistuvaa ja sisäsyntyistä. Taitavalla talouspoltiikalla voidaan väistämätöntä laskukautta korkeintaan pehmentää.

Ekologiassa suhteellisen säännöllisiä syklejä voidaan havaita esimerkiksi joidenkin eläinlajien lukumäärien vaihtelussa. Suomalaisten tuntema esimerkki on tunturisopuli.

Historiatieteessä syklisellä historiankäsityksellä on todellisuudessa varsin pitkä perinne. Syklisen historiankäsityksen viime aikojen vahvasta noususta saadaan kuitenkin kiittää erityisesti venäläistä matemaattista historioitsijaa Peter Turchinia.

Peter Turchin syntyi Neuvostoliitossa vuonna 1957 mutta siirtyi maasta paenneen intellektuelli-isänsä mukana parikymppisenä USA:han, missä suoritti tutkinnon ekologiassa. Turchin toimii professorina Connecticutin Yliopistossa kahdella osastollla – ekokogian ja evoluutiobiologian sekä matemaatiikan. Itse hän mainitsee kuuluisimmaksi julkaisukseen  norjalaisia sopuleita käsittelevän artikkelin, jonka hän teki yhdessä suomalaisten ja ruotsalaisten tutkijoiden kanssa.

r

Asabiyah

r

Turchinin  tärkein käsite asabiyah eli ryhmäkoheesio on lainattu 1300-luvulla eläneeltä islamilaiselta sosiologilta Ibn Khaldūnilta ja Turchinin tutkimus on eittämättä jatkumoa Khaldūnin aloittamalle syklisen historian tutkimuksen perinteelle.

Ibn Khaldūn (1332 – 1406) toimi virkamiehenä Granadassa noin sata vuotta ennen kuin Granada Iberian niemimaan viimeisenä muslimialueena joutui uudelleen espanjalaisten käsiin. Hän työskenteli myös monen Pohjois-Afrikan (Maghreb) muslimivaltion hallinnossa. Hän oli jo aikalaistensa suuresti arvostama historian yleisten sääntöjen (Universal History) selvittäjä. Kerrotaan jopa, että mongolien piirittäessä Damaskusta vuonna 1400, piirittäjien johtaja Timur halusi tavata kaupungissa olleen Khaldūnin, joka laskettiin alas muurilta ja joka vietti seitsemän viikkoa Timurin leirissä opettamassa mongolijohtajalle teoriaa historiasta.

Khaldunin pääteos Muqaddimah  selittää tieteellisen teorian muodossa sivilisaation nousun ja rappion. Khaldūnin tapauksessa sivilisaatiot ovat pikemmin pienehköjä Espanjan ja Pohjois-Afrikan kaupunkivaltioita, joiden nousun ja rappion syklit olivat suhteellisen nopeita ja helposti ihmisiän perspektiivissäkin havaittavia.

Kaupunkivaltion rappio on Khaldūnin teoriassa väistämätöntä ja sisäsyntyistä, uusi nousu alkaa siitä kun korkean koheesion aavikkoheimo valtaa kaupungin ja tuhoaa vanhat vallanpitäjät:

–

Koheesio syntyy spontaanisti pienissä sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä – ja sitä vahvistaa uskonnollinen ideologia. Khaldunin analyysi selittää miten koheesio vie ryhmän valtaan mutta sisältää samalla ryhmän (psykologisen, sosiologisen, taloudellisen ja poliittisen) rappion siemenen, joka johtaa ryhmän korvautumiseen toisella ryhmällä. Yhteisöstä tulee suuri sivilisaatio, mutta sen suuruuden päiviä seuraa rappion kausi ja ryhmäkoheesion aleneminen.

Uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah. Kun barbaarit vahvistavat valtansa, he kuitenkin alkavat kiinnostua sivilisaation hienostuneemmista piirteistä kuten lukutaidosta ja taiteesta ja ottavat ne osaksi omaa kulttuuriaan. Hiljalleen prosessi alkaa alusta ja seuraavat barbaarit valtaavat sivilisaation alueen.

(Lainaus englanninkielisestä wikipediasta.)

–

Heimoasenteeseen kuuluu ibn Khaldunin mukaan toisten omaisuuden kunnioitus, yksinkertaiset elämäntavat, ahkeruus ja valtion tehtävien rajoittaminen islamin määräämiin tehtäviin kuten suppeaan sosiaalihuoltoon.

Aluksi taloudellinen toimeliaisuus nousi vasta syntyneessä dynastiassa nopeasti, kansantulo nousi ja verotuotto kasvoi. Kun heimoasenne (asabiyah) kuihtui, yksinkertaisen elämäntavan arvostus kuitenkin laski, valtion tehtävät lisääntyivät, valtaa pitävä luokka tottui hyvin korkeaan elintasoon ja valtio muuttui yhä monimutkaisemmaksi. Verotusta nostettiin uusien menojen peittämiseksi. Kansalaiset menettivät toimeliaisuutensa ja verotulojen kertymä kääntyi laskuun.

Taloustieteilijä Arthur Laffer, joka on tullut kuuluisaksi verotuksen tason ja siitä saadun hyödyn suhdetta kuvaavasta Laffer-käyrästä, on huomauttanut Khaldūnin keksineen ajatuksen jo ennen häntä.

r

Peter Turchinin teoria

r

Peter Turchin käsittelee historian syklejä kolmessa kirjassaan War and Peace and War, Secular Cycles ja Historical Dynamics: Why States Rise and Fall. Kirjoista ensimmäinen esittää Turchinin koko teorian kansantajuisesti ja hyvinkin mukaansa tempaavasti. Mongolien ja venäläisten konflikti 1200-1600-luvuilla, Lännen valtaus ja intiaanisodat sekä Rooman ja germaaniheimojen konflikti käsitellään case studyina. Jälkimmäiset kirjat ja Turchinin perustama lehti Cliodynamics syventävät aihetta. Cliodynamics-lehdessä on käsitelty Turchinin työkaluin myös viimeaikaisia valtioiden romahduksia – mm. volume 3-1 käsitteli Afganistanin konfliktia.

Turchinin teorian mukaan valtakunnat syntyvät konfliktin kautta. Konflikti luo yhteisössä tarpeen ratkaista yhteisen puolustuksen ongelma, ja se voi ratketa vain sosiaalisen koheesion (asabiyah) kasvun kautta. Yhteishengen on vahvistuttava, vapaamatkustajia on kyettävä rangaistamaan ja yhteisön sisäisten konfliktien on vähennyttävä, jotta yhteisö voi puolustautua. Ne yhteisöt, jotka siinä epäonnistuvat, tuhoutuvat alkuunsa.

Vihollinen demonsioidaan usein niin, että yhteisön jäsen näkee vihollisen jonkinlaisena hirviönä.

Rajaseutu (frontier) on paikka missä sosiaalinen koheesio konfliktin indusoimana kasvaa. Jyrkin konflikti on vahvoilla kulttuurirajoilla (meta-ethnic frontier). Esimerkki kulttuurirajasta oli 1200-1600-luvuilla se metsäseudun ja aukean tasangon raja (steppe frontier), joka kulkee Moskovan eteläpuolella länteen ja itään. Pohjoisessa eli maataloutta ja metsästystä harjoittavia ortodoksikristittyjä, jotka olivat slaaveja ja suomalaisugrilaisia. Etelässä oli kirjava joukko islamiin kääntyneitä paimentolaisheimoja, joita alettiin myöhemmin kutsua yleisnimellä tataarit.

Venäläiset ruhtinaskunnat kärsivät 1200-luvulla kirvelevän tappion tataarien hyökätessä maahan. Kymmenien tuhansien vahvuiset tataariarmeijat hyökkäsivät illan pimeydessä venäläiseen kaupunkiin toisensa jälkeen ja tappoivat niiden asukkaat. Kukin kaupunki taisteli yksinään mongoleja vastaan. Vielä 1100-luvulla Kiovan ruhtinaskunta oli Venäjän sydän, mutta sekin tuhoutui tataarien hyökkäyksen alla. Eurooppalaisessa historian kirjoituksessa puhutaan yleensä Venäjän mongolivallasta, koska islamilainen hyökkäys Venäjälle oli jatkumoa Tšingis-Kaanin mongolivaltion laajentumispolitiikalle.

Mongolivaltaa on Turchinin mukaan eurooppalaisessa historiassa jälkijättöisesti yritetty esittää itämaisen despotian ruumiillistumaksi. Todellisuudessa tataarien armeija ja yhteisö oli äärimmäisen tehokas, motivoitunut ja hyvin koordinoitu joukko yksilöitä. Turchin toteaakin, että jos tuollaista armeijaa johtaisi vain pelolla ja pakolla, se ei toimisi noin tehokkaasti. Armeijan koordinaatio oli sitä luokkaa että illan hämärässä kymmenien tuhansien tataariarmeija pääsi lähelle venäläistä kaupunkia äänettömästi. Joukkoja koordinoitiin lipuilla ja vasta viime hetkellä, hyökkäyksen ja teurastuksen alkaessa, alettiin huutaa.

–

Mongolien yhtenäisyys laajeni armeijan liikkeistä henkilökohtaiselle tasolle ihmisten välisiin suhteisiin. Ranskan suurlähettiläs William Rubruck  totesi: ”Koko maailmassa ei ole tottelevaisempia alamaisia kuin tataarit… Harvoin jos koskaan he herjaavat toisiaan, mutta jos näin käy kiista ei koskaan johda väkivaltaan. Sotia, riitoja, tai väkivaltaa ei ilmene heidän keskuudessaan…” Sosiaalinen koheesio selittää mongolien menestyksen taistelussa kaikkia euraasialaisia heimoja vastaan Unkarista Koreaan.

… Mongolien karakterisointi, joka painottaa heidän kykyään tehdä yhteistyötä, saattaa kuullostaa oudolta. Yhteistyö on kiva sana ja Tshingis Khanin johtamat mongolit eivät olleet missään tapauksessa kivoja. He teurastivat  miljoonia naisia, miehiä ja lapsia ja orjuuttivat miljoonia henkiin jääneitä. He muuttivat tusinoittain varakkaita ja kauniita kaupunkeja raunioiksi ja satojen tuhansien pääkallojen pyramideiksi. 

(Turchin, War and Peace and War)

–

Tataarien voitto ei olisi ollut mahdollinen, jos valtio olisi perustunut pelkkään pakkovaltaan.

–

Vain ryhmät voivat alistaa toisen ryhmän ja kokonaisia yhteiskuntia, ja jotta tämä olisi mahdollista alistavassa ryhmässä on ainakin aluksi vallittava korkea koheesio.

–

Väite pätee Turchinin mukaan yhtä hyvin 1200-luvun tataareihin kuin 1930-luvun saksalaisiin.

Tataarienkin voittoa seurasi koheesion (asabiyah) lasku – Kultainen Orda jakaantui pienemmiksi Krimin, Astrakaanin, Kazanin ja Siperian kanaateiksi ja kanaatit keskittyivät uusien alueiden valtaamisen sijaan kaupankäyntiin. Ongelmana oli erityisesti kaupankäynnin laatu. Tataarien pääelinkeino oli nimittäin orjien myynti Välimeren muslimimaihin. Orjia metsästettiin laajoin operaatioin ortodoksikristittyjen joukosta. Miljoonia kristittyjä myytiin Krimillä sijaitsevan Caffan kaupungin kautta.

Venäjällä – varsinkin Moskovan eteläpuolella – ihmisten elämä oli muuttunut äärimmäisen vaaralliseksi. 1500-luvulla orjien metsästys vain kiihtyi. Venäjällä alkoi herätä tietoisuus siitä, että ”vääräuskoisten” tataarien uhkaa ”kristittyjä” kohtaan ei voi voittaa ilman yhteistyötä. Moskovan ruhtinaskunnan ympärille alkoi syntyä uusi Venäjä, joka päätti rakentaa puolustusvyöhykkeen eteläisiä tataareita vastaan Oka-joelle Moskovan eteläpuolelle. Oka-joki oli suhteellisen helposti puolustettavissa, kun kahluupaikat turvattiin linnakkein ja rajalle luotiin partiointijärjestelmä. Syntyi suhteellisen itsenäinen ja suurmaanomistajasta vapaa kasakkaluokka, joka sai maita vastineeksi rajan vartioinnista.

Ongelmat kuitenkin jatkuivat. Toisin päin voi sanoa että mikäli puolustuslinja olisi ratkaissut kaikki ongelmat, ei Moskovan yhteiskunnan olisi tarvinnut ratkaista syvempiä puolustuksen ongelmia eikä sosiaalinen koheesio olisi yhteiskunnassa noussut näiden ratkaisujen myötä.

Ensimmäinen ongelma oli se, että muutama venäläinen ruhtinaskunta sijaitsi Okan puolustuslinjan eteläpuolella. Ilmapiiri Venäjällä oli tataarihyökkäysten myötä muuttunut jo sellaiseksi, että yleinen mielipide edellytti että kaikkia kristittyjä oli suojeltava vääräuskoisten hyökkäyksiltä. Toinen ongelma oli, että väestöä alkoi korkean väestönkasvun myötä muuttaa sisä-Venäjältä puolustuslinjan eteläpuolelle! Sisä-Venäjä oli varsin hierarkkinen yhteiskunta. Maatalousmaa oli suurtilallisten hallussa ja maatonta väestöä – mukaan lukien köyhtyneet aateliset – oli paljon. (Tosin on huomattava, että varsinaista maaorjuutta ei Venäjällä vielä 1500-luvulla ollut.)

Puolustuslinjan eteläpuolella alkoi vaarallinen mutta suurmaanomistajista vapaa rajaseutu. Jokainen mies omisti itse maansa ja oli kykenevä sitä myös itse ainakin jossain määrin puolustamaan. Rajaseudun yhteiskunta oli suhteellisen tasa-arvoinen ja maan puolustamisessa tehtiin yhteistyötä. Oka-joen pohjoispuolisessa Moskovassa ilmapiiri oli muuttunut samaan aikaan sellaiseksi, että rajaseudun kristittyjä lähdettiin auttamaan ja hiljalleen rajaseudun puolustus siirtyi Moskovan velvollisuudeksi. Väestöä siirtyi kuitenkin yhä etelämmäksi. Koska uutta helposti puolustettavaa jokea ei etelämpänä ollut, seuraava puolustusvyöhyke rakennettiin kovemmalla vaivalla etelämmäksi. Eteneminen kohti eteläistä Krimin kanaattia eteni tällä tavalla varmasti mutta hitaasti ja vasta 1700-luvulla tataarivaara oli kokonaan torjuttu.

Kolmas ongelma oli itä. Kazanin kanaatin suunnassa ei ollut luonnollista rajalinjaa ollenkaan. Mutta Venäjä oli yhteisen uhan ja puolustuksen rakentamisen myötä vahvistunut ja Kazanin kanaatti vallattiin lopulta jo 1500-luvulla. Uralin takainen Siperian kanaatti kaatui hieman myöhemmin.

Valtio laajeni myös niin, että muutamat kaikkein suurimman uhan alla olevat eteläiset ruhtinaskunnat alistuivat Moskovan herruuteen vapaaehtoisesti. Myös osa Puolaan kuulunutta Ukrainaa liittyi Moskovaan paremman turvan saamiseksi. Pohjoisimmat venäläiset valtiot kuten Novgorod halusivat edelleen pysyä itsenäisenä, koska tataariuhka ei koskenut suoranaisesti niitä. Moskova valtasi ne lopulta verisissä sodissa.

Moskovan johtama Venäjä oli syntynyt. Turchin antaa Rajaseudulle keskeisen roolin Venäjän synnyssä:

–

Rajaseutu oli keskeinen tekijä Moskovan kehityksessä. Tasangon nomadien paine muovasi Moskovan instituutiot ja kulttuurin. Ehdotan, että oli olemassa kausaalinen suhde Moskovan rajaseutu-aseman ja sen seikan  välillä että Moskova muuttui keskitetyksi valtioksi, valtion missä eri sosiaaliluokat tekivät yhteistyötä puolustuksessa ja valtion laajentamisessa.

–

Kun tataariuhka lopulta muskattiin ja tataareista tuli yksi Venäjän vähemmistöistä, koheesiokin alkoi hiljalleen heiketä. Venäjän yhteiskunta muuttui yhä hierakkisemmaksi ja maaorjuus otettiin käyttöön. 1800-luvulle tultaessa Venäjä alkoi todella näyttäytyä itsekin ”itämaiselta despotialta”.

Siinä missä asabiyahin nousu johti Venäjän valtion syntyyn, asabiyahin lasku voi äärimmäisessä tapauksessa johtaa valtion romahdukseen. Sota johtaa rauhaan ja rauha asabiyahin vähittäiseen laskuun ja valtion heikkenemiseen.  Toisaalta harvoin sosiaalisen koheesion kehitys muodostuu vain yhdestä noususta ja yhdestä vääjäämättömästä laskusta ja romahduksesta.

Rauhantilassa väestömäärä alkaa nousta, työn tarjonta ja vuokramaan kysyntä nousevat, mikä johtaa palkkojen laskuun ja vuokrien nousuun. Tuloerot jyrkentyvät ja sitä myötä myös asabiyah laskee. Mutta kun nälänhätä tai rutto leikkaa ylijäämäväestön, palkat lähtevät taas hiljalleen nousuun ja maavuokrat laskuun. Aateliston tulotaso romahtaa, mikä johtaa epäsuorasti sisällissotiin ja vähentää toisten työllä elävän luokan kokoa. Asabiyah lähtee uuteen nousuun ja valtio uuteen kukoistukseen.

r

Voiko Turchinin teoriaa soveltaa Suomeen?

r

Keskityin referaatissani Venäjän syntyyn, vaikka Turchin käsittelee yhtä lailla Keski-Euroopan valtioiden kuten Ranskan syntyä sekä USA:n syntyä. Koska elämme itse rajamaassa, meille mielenkiintoisin case study olisi tietenkin Suomi.

Talvisotaa ja talvisodan henkeä on toki käsitelty intuitiivisesti tavalla, joka muistuttaa varsin paljon Turchinin ja Ibn Khaldunin teoriaa asabiyahista.  Talvisota synnytti aikalaistoidistajien mukaan voimakasta sosiaalisen koheesion kasvua yhteiskunnassa.

Venäjän uhka ei suinkaan alkanut vuonna 1939 vaan oli jatkuvasti läsnä, ja jo ennen sotaa ainakin jotkut suomalaiset ymmärsivät, että sota Venäjää vastaan tulee ennemmin tai myöhemmin ja Suomi voi selvitä siitä korkeintaan siinä tapauksessa, että kansakunnan yhtenäisyys palautetaan. Merkittävimpiä näistä näkijöistä olivat maalaisliittolainen Kyösti Kallio, sosialidemokraatit Väinö Tanner ja Miina Sillanpää sekä AKS:n Elmo Kaila.

Suomi oli vuonna 1918 itsenäinen mutta hyvin jakautunut. Suomessa oli 20- ja 30-luvulla kaksi kulttuuria ja kaksi kansalaisyhteiskuntaa, jotka suhtautuivat toisiinsa hyvin epäluuloisesti. Työväestöllä oli oma rikas kulttuurinsa – työväentalot, kuorot, työläiskirjailijat, työväenteatterit jne. Pääministeri Kyösti Kallio ymmärsi, että kansa on yhtenäistettävä, niin että ei ole punaisia ja valkoisia vaan isänmaallisia Suomen kansalaisia. Kallio oli hyvin aktiivinen maareformin toteuttamisessa. Maareformin ensimmäinen vaihe – torppien vapauttaminen – sai nimekseen Lex Kallio. Maareformin toisessa vaiheessa (Lex Pulkkinen) palautettiin kiinteistöjä puutavarayhtiöiltä valtiolle, jotta ne jaettaisiin edelleen viljelijöille. Maareformi oli tärkeä turvallisuuspoliittinen toimi. Maata omistava talonpoika – päinvastoin kuin maata omistamaton maalaisproletaari – ei tue sosialistista vallankumousta.

Yllättävämmältä yhtenäisyyden ajajalta voi kuulostaa Akateemisen Karjala-seuran ensimmäinen puheenjohtaja Elmo Kaila. Tosiasia kuitenkin on, että ennen kuin AKS 30-luvulla alkoi ensi sijassa touhuta pelkän Yliopiston suomalaistamisen ja Suur-Suomi -haaveilun kanssa, AKS:n tärkein päämäärä oli voittaa työläinen takaisin isänmaalle. Wikipedia kertoo:

–

Talvella 1919−1920 Kaila alkoi hahmotella uutta toimintaohjelmaa jonka tarkoituksena oli suomalaisten yhdistäminen taisteluun Venäjää ja venäläisyyttä vastaan. Tähän ohjelmaan liittyi myös aiemmin Venäjän keisarikunnan armeijassa palvelleiden tsaarinupseereiden korvaaminen jääkäritaustaisilla upseereilla Suomen armeijassa. Kailan mielestä sota Suomen ja Venäjän välillä oli tulevaisuudessa väistämätön ja sitä ennen piti kansa eheyttää ja puolustusvoimat vahvistaa ja hankkia niille kansan tuki.

Kaila vastusti siksi suojeluskunnissa esiintyvää sosiaalidemokraattien vastaista oikeistosuuntausta ja halusi koota myös työväestöön kuuluvat suomalaiset suojeluskuntien riveihin. Kaila ryhtyikin mielipidemuokkaukseen asiamiesverkkonsa kautta, lisäksi hän vaikutti rivimiesten mielipiteisiin ensin Suojeluskuntalaisen Lehden päätoimittajana 1919–1923 ja sitten Sanan ja Miekan päätoimittajana 1924−1926. Kaila lähestyi poliittisesti myös aiempaa monarkiataistelun aikaista vastustajaansa Maalaisliittoa ja sen johtajaa Santeri Alkiota, samalla tämä uusi ohjelma johti Kailan pesäeroon entisestä tsaarin kenraalista Mannerheimista.

–

Mikä oli talvisodan aikana syntyneen vahvistuneen asabiyahin eli talviosodan hengen vaikutus Suomen sodanjälkeiseen politiikkaan? Käsittäisin niin, että Suomessa luotiin sodan jälkeen ja aikana monia sosiaalipoliittisia uudistuksia, jotka Ruotsissa onnistuivat vain vasemmistoenemmistön sanelemana. Ensimmäinen murros oli ns. Tammikuun kihlaus vuonna 1940, jossa työnantaja tunnusti SAK:n osapuoleksi työmarkkina-asioissa ja joka oli alku työehtosospimusjärjestelmälle. Syntyi ylipäätään konsensukseksi kutsuttu tapa sopia asioista. Vuonna 1956 kommunismin uhan alla luotiin asuntolainajärjestelmä, jonka tarkoituksena oli tehdä mahdollisimman monta suomalaista asunnonomistajaksi.

Sittemmin varsinkin uusliberaalit ja äärivasemmisto ja suuri osa kansalaismielipiteestä on halunnut nähdä konsensuksen ja jopa talvisodan hengen menneen ajan meininkinä, joka ainostaan hidastaa välttämätöntä muutosta. Osittain näin voi ollakin – ehkä suomalaisten tendenssi nähdä kaikki asiat kielivalinnoista sosialihuoltoon yhteisinä asioina onkin mennyttä aikaa. Ehkä tai ehkä ei.

Toisaalta on esitetty, että Suomi ei enää ole Venäjän uhan alainen, koska Venäjä on aivan erilainen maa kuin Neuvostoliitto, eikä näin ollen sosiaalinen koheesiokaan ole yhtä välttämätöntä kuin ennen. 2000-luvun kehitys Venäjällä osoittaa pitkälti täysin päinvastaista.

Mainitsin aikaisemmin, että jos Oka-joen puolustuslinja olisi ratkaissut kaikki Venäjän pulustuksen ongelmat, Venäjän ei olisi tarvinnut ratkaistakaan sosiaalisen koheesion ongelmaa. Venäjä olisi lakannut jo puolustuslinjan rakentamisen jälkeen olemasta ensi sijassa rajamaa. Samoin jos Suomi olisi Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan tavoin hankkinut Natolta turvatakuut, Suomikin olisi lakannut tehollisesti olemasta rajamaa. Näin ei tapahtunut ja tuskin tapahtuukaan. Suomi pysyy rajamaana ja Suomen on edelleen ratkaistava rajamaan keskeisin ongelma, joka on sosiaalisen koheesion ongelma. Maahamme on lisäksi muuttanut laaja joukko venäläisiä, joita Putinin hallitus haluaa käyttää viidentenä kolonnanaan.

Suomesta ei myöskään tullut rajamaata vasta vuonna 1918, vaan se oli ollut sellainen aikojen alusta saakka. Suomalainen talonpoika oli joutunut ratkaisemaan rajan kirot useaan kertaan Ruotsin vallan aikana ilman jatkuvasti läsnäolevaa Ruotsin armeijaa. Venäläinen lehtimies ja Suomen sotaan 1800-luvun alussa upseerina osallistunut Faddei Bulgarin kuvaa kirjassaan  Sotilaan Sydän, miten savolaiset talonpojat onnistuivat vaikeuttamaan oleellisesti venäläisten etenemistä Savon läpi Pohjanmaan rannikolle. Bulgarin kuvaa suorastaan rakastavan ihailevasti savolaisia sissejä, jotka tuhosivat suurimman osan venäläisten ruokakuljetuksista. Bulgarin ylistää erityisesti luterilaisten pappien, noiden vaatimattomien ja sivistyneiden ihmisten, toimintaa sissitoiminnan johtajina. Talonpoika ja pappi olivat rajamaan kansalaisen arkkityyppejä, joille omien ja vihollisen käsitteet olivat kirkkaat. Aatelisto ja upseeristo saattoivat taistelujen tauottua jopa nauttia yhteisestä päivällisestä venäläisten upseerien kanssa. Aatelistolla ei ollut isänmaata samalla tavoin kuin talonpojalla – aatelinenhan saattoi aina ammattisotilaana tai virkamiehenä siirtyä vieraan palvelukseen. Aatelisto oli kuin nykyajan globaali raha ja plutokraatti, jolla ei silläkään ole isänmaata.

Sosiaalinen koheesio on yksi perusta kansalaisten keskinäiselle luottamukselle, vaikka se joskus voi olla kansalaisten toimeliaisuuden supistajakin.  Sitä on syytä vaalia.

Filosofi Bertrand Russell totesi:

–

Sosiaalinen koheesio on välttämättömyys, eikä ihmiskunta ole vielä koskaan onnistunut luomaan sosiaalista koheesiota vain rationaalisin argumentein. Jokaisella yhteiskunnalla on kaksi vastakkaista riskiä: yhtäällä luutuminen liian kurin ja perinteisiin jämähtämisen takia ja toisaalla moraalinen turmeltuminen tai ajautuminen vieraan vallan alaiseksi sitä kautta, että yksilökeskeisyys ja yksilön itsenäisyys tekee yhteistyön mahdottomaksi.

r

r