SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kahdennenkymmenennen vuosisadan erityispiirteet (Osa 1)

kelloJEAN-BAPTISTE NOÉ   (suomentanut Mika Keränen)

Taakse jääneen 20. vuosisadan globaalista merkityksestä ja suunnasta on nyt mahdollista antaa jonkinlaisia arvioita. Vuosisataan sisältyi niin pelon kuin ilonkin aikoja. Koskaan ei ihmissuvun historiassa ole koettu vastaavaa elämänmukavuuden kasvua tai materiaalista edistystä. Ajateltakoon elämää noin viisi vuosikymmentä sitten: millainen edistys lääketieteessä, informaatioteknologiassa, ravitsemuksessa, liikenteessä, insinööritieteissä! Mutta tuo mukavan elämän vuosisata oli myös ennen näkemättömän verinen. Koskaan emme ole nähneet yhtä tyrannimaisia, julmia ja autoritaarisia hallituksia tai yhtä kolkkoja ideologioita. Tekniikan kehitys saavutti korkean tason, mutta niin saavutti barbariakin. Kuinka selittää tämä tuhoisa kaksoiskehitys? Vuonna 1919 Paul Valéry yritti avata tätä paradoksia kirjoituksessaan Hengen kriisi (La Crise de l’esprit):

Nyt me tämän [länsimaisen] sivilisaation lapsetkin tiedämme olevamme kuolevaisia. Olimme kuulleet puhuttavan tyystin hävinneistä maailmoista, valtakunnista, jotka olivat syöksyneet alas jyrkännettä kadoten ajan nieluun ihmisineen ja koneineen, jumalineen ja lakeineen, akatemioineen ja tieteineen, kielioppeineen ja sanakirjoineen, klassikkoineen ja romantikkoineen, symbolisteineen ja kriitikkoineen. Tiesimme varsin hyvin, että tämä näköjään niin vankka maaperä on oikeastaan tuhkaa. Näimme historian paksun usvan lävitse valtavien uponneiden laivojen haamuja, joiden lastina oli ollut niin aineellisia kuin henkisiäkin rikkauksia. Näitä haaksirikkoisia oli enemmän kuin kykenimme laskemaan, mutta loppujen lopuksi he eivät olleet meidän ongelmamme.

Élam, Niinive ja Babylon olivat epämääräisen kauniita nimiä, ja näiden maailmojen totaalinen tuho merkitsi meille yhtä vähän kuin niiden koko olemassaolokin. Mutta Ranska, Englanti, Venäjä… nekin tulevat olemaan kauniita nimiä. Nyt meistä tuntuu, että sivilisaatio on yhtä hauras kuin elämä. [–]

Saksan kansan suuret hyveet ovat saaneet aikaan enemmän pahaa kuin joutilaisuus koskaan. Olemme nähneet tunnontarkkaa työtä, uutteruutta ja kurinalaisuutta mitä pelottavimpien suunnitelmien soveltamisessa käytäntöön. Niin monet kauhut eivät olisi olleet mahdollisia ilman näin suuria hyveitä. On epäilemättä vaadittu melkoisen paljon tieteellistä osaamista niin monien ihmisten tappamiseksi sekä kaupunkien ja muun aineellisen omaisuuden tuhoamiseksi näin lyhyessä ajassa; mutta tämän työn moraalisetkaan edellytykset eivät ole vähäisiä. Ovatko nyt epäilyksenalaisina siis Kyky ja Velvollisuus (Savoir et Devoir)? [–]

Tuhannet nuoret kirjailijat ja taitelijat ovat nyt kuolleita. Eurooppalaisen kulttuurin illuusio on särkynyt, ja kyvyttömyytemme pelastaa siitä mitään näyttää ilmeiseltä; tieteen käytännöllisten sovellusten julmuus on tahrannut sen kunnian ja antanut sen moraaliselle vaateliaisuudelle kuolettavan iskun; idealismikaan tuskin on voittaja, sillä sekin on pahasti haavoilla ja kantaa vastuuta unelmistaan; realismi on pettynyt, se on lyöty ja rikostensa masentama; saaliinhimo ja kieltäymys ovat yhtä pilkanalaisia kumpikin; jopa usko hämmentyi taistelukentillä, sillä siellä oli risti ristiä vastassa,

Laiva keinui aalloilla niin rajusti, että parhaitenkin ripustetut lamput lopulta kaatuivat.”i

Tämä hengen kriisi on Euroopan kriisi. Koko tuo 20. vuosisata lepää raskaana Euroopan ja eurooppalaisten yllä. Vuosisadan avasi loistava ja mahtaileva, itsestään ylpeä Eurooppa, jota epäilys kuitenkin jäyti. Se oli morbidien visioiden halvaannuttama maanosa, joka ei koskaan ollut näyttänyt yhtä elinvoimaiselta mutta joka silti jo ajatteli kuolemaa. Tämä näennäisen kaikkivoipa Eurooppa teurasti kokonaisen sukupolven kirjailijoitaan ja taitelijoitaan, se tappoi Péguyn Champagnen kypsän viljan keskelle, se haavoitti Apollinairea mutaisessa juoksuhaudassa. ”Niin monet kauhut eivät olisi olleet mahdollisia ilman näin suuria hyveitä. On epäilemättä vaadittu melkoisen paljon tieteellistä osaamista niin monien ihmisten tappamiseksi sekä kaupunkien ja muun aineellisen omaisuuden tuhoamiseksi näin lyhyessä ajassa; mutta tämän työn moraalisetkaan edellytykset eivät ole vähäisiä.” Eurooppa ei joutunut Suureen Sotaan moraalista kehittymättömyyttään vaan juuri korkean moraalisen ja inhimillisen kehitystasonsa takia.

Tämä vuoden 1914 Suuri Isänmaallinen Sota oli eurooppalaisen romantiikan hedelmää. Noiden mailleen menneen 1800-luvun saksalaisten ja ranskalaisten filosofien ja runoilijoiden kynistä pisaroiva melankolian myrkky tihkui eurooppalaiseen ajatteluun. Nietzsche hourailuineen, Hölderlin norsunluutornissaan, Schiller ja Nerval epätoivoineen, ja kaikki lukemattomat epigonit heidän jalanjäljissään. Enää ei eletty päivän kirkkaudessa vaan kuutamon kajossa. Ja 20. vuosisadan alkaessa sammuivat tähdetkin. Maailmansotaa edeltävät vuosikymmenet olivat anarkismin ja salamurhien juhlaa. Niin moni kruunupää tai korkea poliitikko sortui murhaajan luoteihin tai tikariin: Itävallan Sissi-keisarinna, Venäjän Aleksanteri II, Sadi Carnot ja lopulta Frans-Ferdinand. Itävallan arkkiherttuan attentaatti näytti olevan vain yksi uusi murha muiden joukossa, mutta se aiheutti järistyksen. 1900-luvusta näytti tulevan Euroopan lopunajan vuosisata, mutta yhä kaikki vain pyörii tämän maanosan ympärillä. Kaikkivoipa Amerikkakin tarkkailee jatkuvasti itseään eurooppalaisesta peilistä, jopa silloin kun se on kääntävinään selkänsä vanhan maanosan perinteille. Kommunismi imi elinvoimansa ja tulevaisuudentoivonsa eurooppalaisista juurista. Euroopassa kommunismi myös tärveli tulevaisuutensa: Sorbonnen campuksella toukokuussa 1968, kauan ennen Tiananmenin verilöylyä, tämä ideologia käytännössä kuoli. Jos Aasia nouseekin, se pyrkii jäljittelemään vanhaa Eurooppaa, ja sieltä se ostaa viininsä ja konjakkinsaii. Jos Euroopasta tuleekin varjo, kaikki muut sovittavat asentonsa tämän varjon mukaan.

Eurooppalaisen kulttuurin illuusio on särkynyt”. Me olemme siis lopullisesti katkaisseet juuremme, jotka yhdistivät kulttuurimme sen helleenisille ja roomalaisille alkulähteilleen ja joiden kautta se sai myös kristinuskon elävää vettä. Kulttuuri, se eurooppalaisuuden erityisyys, josta maanosa oli niin ylpeä, ei näytä enää yhdistävän meitä eikä myöskään olevan sen arvoista, että sitä kannattaisi siirtää eteenpäin. Eurooppa epäilee itseään ja rypee relativismissa, joka on sille todellista myrkkyä. Vuonna 1889, siis tasan kolmekymmentä vuotta ennen Paul Valéryn yllä siteerattua tekstiä, Jules Ferry muistutti kehittyneimpien kansojen moraalisesta velvollisuudesta viedä sivilisaatiota vähemmän kehittyneille. Mutta sitten Verdunin ja Sommen jälkeen keksittiin, että tätä kulttuuria, jota muka olisi pitänyt viedä muille, ei oikeastaan ollut olemassakaan. Tai jos olikin, missään tapauksessa se ei ollut muiden kulttuurien yläpuolella ja että se oli vain johtanut nimettömiin joukkohautoihin. Eurooppa ei tyytynyt tarkastelemaan itseään ja puutteitaan nöyrästi, se vajosi suoranaiseen nöyristelyyn. Se aloitti suhteettoman katumuksen aikakauden, ja se syytti itseään sellaisistakin rikoksista, joita ei ollut tehnyt. Kahdeskymmenes vuosisata oli Euroopalle jatkuvaa patologista tilintekoa oman menneisyytensä kanssa. Me emme ole vieläkään päässeet eroon tästä syyllisyyden paatoksesta, yhä vielä me mustamaalaamme omia muistomerkkejämme, museoitamme, taulujamme, edelleenkin me torjumme aikaansaannoksiamme vain sillä perusteella, että niissä on liikaa meitä itseämme ja että meidän pitäisi antaa tilaa muille. Haluttuaan ensin pakottaa muun maailman seuraamaan omia mallejaan, Eurooppa nyt haluaa pakottaa itsensä seuraamaan muuta maailmaa. Ylikansallinen maailmanhalailu (mondialisme transnational) on nationalistisen chauvinismin perillinen.

Muiden 20. vuosisadan omituisuuksien joukossa pistää silmään poliittisten ideologioiden läsnäolo kaikkialla. Kommunismi, natsismi ja fascismi kykenivät vakiinnuttamaan asemansa huolimatta Euroopan liberaalista traditiosta. Nämä regiimit eivät olleet oikeastaan demokratian vastaisia. Kuten tulemme näkemään, ne olivat nimenomaan demokraattisia järjestelmiä. Sen sijaan nämä aatteet olivat Euroopan aristokraattisen tradition vastaisia, vaikka olivatkin lähtöisin suoraan eurooppalaisen hengen ytimestä. Kristillisestä näkökulmasta nämä ideologiat olivat harhaoppeja. Ne ammensivat Euroopan kristillisestä hengestä, mutta ne käänsivät tuon hengen arvot ylösalaisin tarkoituksenaan vääristää niiden sanoma tunnistamattomaksi. Nämä aatteet olivat samanaikaisesti holistisia ja monistisia. Ne olivat holistisia, koska ne halusivat sulkea valtapiiriinsä ihmisen koko persoonan, koska ne pyrkivät hallitsemaan kansalaisen koko elämää. Ne olivat monistisia, koska ne eivät tehneet eroa hengellisen ja ajallisen välille, koska ne itse halusivat edustaa samanaikaisesti sekä hengellistä että maallista valtaa. Kommunismi ja natsismi muodostivat kumpikin uuden uskonnon. Fascismi on jossain määrin oma lukunsa ja poikkeaa monessa suhteessa kahdesta edellisestä. Yhtä kaikki nämä kolme regiimiä syntyivät sosialismista, kuten tulemme osoittamaan.

Tässä on siis muutamia askelmerkkejä 20. vuosisadan Euroopan ymmärtämiseksi. Toki näillä poluilla oion mutkia suoriksi tavalla, joka jostakusta saattaa vaikuttaa kyseenalaiseltakin. Nyt ei olekaan kyse tyhjentävästä tutkimuksesta vaan halusta ymmärtää analyyttisesti tuon niin julman ja niin eurooppalaisen vuosisadan olennaisia piirteitä.

r

 r

1. Mitä demokratia on?

r

Aristokraattinen Eurooppa

 r

Kuuluisassa kirjassaan Demokratia Amerikassa (De la démocratie en Amérique 1835/1840) Alexis de Tocqueville on osoittanut, että 19. vuosisadan suuri uutuus oli demokratian nousu aristokratian varteenotettavaksi haastajaksi. Mitä enemmän Tocquevillea luemme ja häntä tutkimme, sitä vakuuttuneempia olemme siitä, että hän oli kaikkea muuta kuin demokratian kannattaja. Jos hän asiallisesti totesikin yhteiskunnallisen muutoksen ja taidokkaasti analysoi sen tuomia uhkia ja mahdollisuuksia, ja jos hän olikin kriittinen aristokraattisen järjestelmän puutteisiin nähden, hän nähdäksemme yhtä kaikki pysyi syvällisesti kiinnittyneenä aristokratiaan, omaan säätyynsä. Toki hän pyrki elämään oman aikansa tahdissa ja karsimaan vanhan järjestelmän kiistattomasti kuolleet oksat antaakseen tuoreille oksille mahdollisuuden kukoistaa. Silti hän ymmärsi täysin myös ne vaarat ja rajoitukset, joita uusi yhteiskuntajärjestys toi tullessaan.

Aloitetaan pohtimalla aristokratian ja demokratian eroja. Yleinen virhe on sekoittaa keskenään demokratia ja vapaus tai demokratia ja yleinen äänioikeus. Jos kaksi ilmiötä esiintyykin samanaikaisesti, ei siitä vielä seuraa, että ne olisivat erottamattomia. Yleinen äänioikeus voi olla hyvinkin vieraannuttava systeemi, joskus se voi olla portti diktatuuriin. Demokratiassa ei välttämättä aina kunnioiteta kansaa tai vastata sen ilmaisemaan tahtoon. Ranskan tämänhetkinen tila osoittaa asian selvästi: ranskalaisten enemmistö on tyytymätöntä harjoitettuun veropolitiikkaan, maahanmuuttopolitiikkaan ja moniin yksittäisiin lakiesityksiin, mutta silti nämä asiat toteutuvat. Ja silti meillä vallitsee demokratia. Toisaalta aristokratia ei sinänsä merkitse diktatorista, vapaudelle vihamielistä hallintoa. Bismarckin aikainen Saksa oli aristokratia eikä Ranskan tasavallan tyylinen demokratia, mutta yhteiskunnallinen lainsäädäntö oli Saksassa selvästi reilumpaa kuin Ranskassa ja ihmiset lisäksi onnellisempia. Myös oman aikamme Japani on aristokratia. Ja tuo maa kuuluu maailman kehittyneimpiin, sen lehdistö on vapaata ja sen kansalaiset elävät hyvin. Aristokratia ja vapaat vaalit ovat siis yhteen sovitettavissa. Mutta mikä sitten lopulta on demokratian ja aristokratian ero?

Palatkaamme Tocquevilleen. Hänelle demokratia on ennen muuta sellainen yhteiskunnallinen asiaintila, jossa hallitsee yksilö. Yhteiskunta murenee ja hajoaa osiin yhdistyäkseen uudelleen yksilön muodostaman keskusakselin ympärille. Politiikassa yksilöstä tulee kansalainen, taloudessa asiakas tai kuluttaja. Mutta kaikissa tapauksissa yksilö on yksin ja yrittää koota ympärilleen muita yksilöitä, jotka muistuttavat häntä itseään tai jakavat hänen intressinsä. Tämä toteutuu esimerkiksi erilaisissa kansalaisjärjestöissä tai yhdistyksissä.

Aristokratia puolestaan on sellainen yhteiskunnallinen asiaintila, jossa hallitsee suku. Olisi virhe redusoida aristokratia yksittäisten aristokraattien joukoksi tai nähdä tässä systeemissä pelkästään vaikutusvaltaisia sukuja, aatelisia ja ruhtinaita. Aatelissäädyn varsinainen ominaispiirre on vaalia ja siirtää eteenpäin sukuhenkeä, erityisesti silloin kun se ilmenee perittynä maaomaisuutena (patrimoine foncier), jota jokainen sukupolvi kokee tehtäväkseen säilyttää ja kasvattaa. Mutta tämä on vain yksi aspekti. Aristokratiaa voi esiintyä myös työväenluokassa tai talonpoikaistossa. Halu siirtää tuleville polville talo, maatilkku tai peritty tietotaito on niin ikään aristokraattisen hengen merkki. Tässä systeemissä kaiken ytimessä on perhe, suku. Juuri se varmistaa inhimillisen kehityksen, takaa sosiaalisen turvallisuudentunteen ja arvojen välittymisen eteenpäin. Sukutunne on aristokraattisen systeemin kulmakivi. Vanhassa Ranskassa kuningas oli isä kansalleen. Hänen velvollisuutensa oli tarpeen vaatiessa suojella ja ruokkia sitä sekä parantaa sen sairauksiaiii. Ludvig XVI jakoi Versailles’ssa leipää talvisen nälänhädän aikana. Henri III ponnisteli taatakseen kansalleen rauhan. Demokratiassa valtionjohtajaa ei enää mielletä isäksi, ehkä paremminkin äidiksi. Hänestä tulee infantilisoituneiden yksilöiden kaikkivoipa paapoja. Valtio muuttuu subsidiaarisesta verkostosta kaitsevaksi regiimiksi; valtiolaivan peräsintä pitelevä käsi muuttuu kädeksi joka halii ja lohduttaa.

Demokraatit ovat oivaltaneet tämän hyvin, ja siksi heidän tavoitteenaan on ollut perheinstituution tuhoaminen. Tähän tavoitteeseen on pyritty mm. esikoisoikeuden poistamisella laista, mikä on johtanut sukuomaisuuksien pirstoutumiseen; tai tekemällä perinnöt verotettaviksi, mikä on pienentänyt niitä; tai murentamalla avioliittoinstituutiota avioeron laillistamisella; tai opetustoimen valtiollistamisella; erilaisilla järjestäytyneen uskonnon vastaisilla toimilla. Demokratia pyrkii luomaan joukon autonomisia yksilöitä, so. katkomaan kaikki siteet ennen muuta yksilön ja hänen sukunsa väliltä. Tästä vakuuttuakseen tarvitsee vain lukea Jules Ferryä [ks. linkki ylempänä. suom. huom.], Ferdinand Buissonia tai Jean Macéta. 1800-lukua siis leimasi demokraattisen ja aristokraattisen hengen välinen taistelu. Ensin mainittu voitti, ja voitosta kuuluu erityinen kiitos maailmansodalle, joka merkitsi suvuille demografista katastrofia. Varsinkin vuodesta 1916 eteenpäin sotapropagandistisen diskurssin sävy muuttui. Enää ei viljelty nationalistista kieltä vetoamalla ranskalaisten saksalaisvastaisiin tunteisiin, vaan käyttöön otettiin poliittis-ideologinen käsitteistö, jossa sotaa käytiin demokratian puolesta hirmuvaltaa vastaan. Louis Pergaudin mukaan Suuri Sota oli vallankumoussotien jatkoa, ja sen tarkoitus oli siis vapauden asian edistäminen Euroopan laajuisesti.

Demokratian puolustamisesta tuli näin 20. vuosisadan hallitseva teema. Toisen maailmansodan aikana se aktivoitui ja kylmän sodan vuosikymmeninä se oli koko asian ytimessä. Jokainen sodan osapuoli heilutti demokratian lippua. Trumanille demokratian arvoja puolustava ritari oli USA, Ždanovin mielestä taas Neuvostoliitto kävi sankarillista taistelua epädemokraattista imperialistista leiriä vastaan. Siinä tosiasiassa, että Itä-Euroopan maita kutsuttiin kansandemokratioiksi, ei ole kyse pelkästään semanttisesta naamiaisilveilystä. Kyllä nämä maat olivat demokratioita siinä merkityksessä, jonka olemme ylempänä esitelleet. Neuvostohallinto tuhosi näistä maista perinteiset perherakenteet voidakseen nostaa jalustalle kaikkivaltiaan yksilön, ja lisäksi kommunismi julisti puhuvansa kansan nimissä ja hallitsevansa kansan puolesta. Kun blokkien vastakkainasettelu lopulta päättyi, demokratia vaikutti samanaikaisesti voittoisalta ja eristäytyneeltä. Vuosien 1991 ja 2011 välisenä aikana USA ei lakannut toitottamasta tämän järjestelmän autuutta kaikkialla maailmassa omaksuen näin yksilineaarisen trotskilaisen vision universaalista poliittisesta historiastaiv. Amerikkalaisten sotapropaganda otti käyttöönsä (Ranskan) vallankumoussotien aikaiset periaatteet. Taistelussa ei ollut kyse jonkin maapläntin puolustamisesta vihollisia vastaan vaan demokratian viemisestä kaikkialle maailmaan. Persianlahden sota 1991, operaatiot Serbiaa vastaan 1999, sodat Afganistanissa ja Irakissa vuodesta 2001 eteenpäin, iskut Libyaan 2011 (ja ehkä aivan pian Syyriaan): kaikissa näissä mittelöissä oli julkilausuttuna tavoitteena kaataa diktatuurihallinto ja perustaa ko. maahan demokratia. Tavoitteen saavuttamiseksi ei ole kaihdettu valheita ja yleisen mielipiteen manipulaatiota: suttuisilla videonpätkillä todisteltiin joukkomurhia, vedettiin hatusta joukkotuhoaseiden tuotantolaitoksia, puolueellisen median välityksellä houkuteltiin kansainvälistä mielipideilmastoa oman asian taakse. Demokratiaa ei voi edistää sorrettujen kansojen keskuudessa ilman vapaiden kansojen hiljaista hyväksyntää. Samanaikaisesti pakotettiin kansan nimessä irlantilaiset antamaan tukensa Euroopan perustuslaille, jonka he tosin olivat kansanäänestyksellä jo kertaalleen torjuneet. Demokratian nimissä sama toistui pian Ranskassa, ja asiaan kielteisesti suhtautuvat saivat varautua julkiseen solvaukseen. Ja kun ranskalaisten ei-kanta lopulta kaikesta huolimatta voitti, otettiin kansanäänestyksessä hylätty perustuslaki silti käyttöön, vaikkakin toisella nimellä. Toisin kuin voisi luulla, tässä kaikessa ei ole kyse demokratian loukkaamisesta, vaan nimenomaan sen soveltamisesta viimeistä piirtoa myöten.

Tocqueville tekee selväksi, kuinka demokratia edistää keskinkertaisuutta. Tässä on ymmärrettävä tuo käsite kirjaimellisesti: keskinkertaisuudessa (médiocrité) on kyse keskellä t. välissä (moyen) olemisesta. Demokratia on keskitien vallankäyttöä. Puhutaan keskiluokasta; puhutaan taistelusta epätasa-arvoa vastaan kansallisen keskitason nostamiseksi; koulumaailmassa taas on tavoitteena keskimääräisten oppimistulosten saavuttaminen. Demokratia tasoittaa niin matalaa kuin korkeatakin, se häivyttää eroja, se madaltaa huippuja ja se täyttää kuoppia.

Aristokratia perustuu kunniaan ja velvollisuuteen, demokratia puolustaa tasa-arvoa ja yksimielisyyttä. Marcel Pagnolin ystävät muistelkoot Marseille-trilogiaa. Näissä näytelmissä nostetaan aivan oikein esikuvalliseksi Césarin tapa puolustaa perheen kunniaa sen jälkeen kun Marius oli hylännyt raskaaksi saattamansa Fannyn. César tuntee velvollisuudekseen puolustaa pulaan joutunutta tyttöä mm. etsimällä hänellä kunnollisen puolison. Näytelmä todistaa, etteivät aristokraattiset arvot rajoitu sosiaaliseen ja taloudelliseen yläluokkaan vaan voivat olla pieneläjienkin omaisuutta. Muistettaneen kuuluisa repliikki: ”Kunnia on kuin tulitikku, sen voi tuhlata vain kerran.” Näytelmässään Le Roi s’amuse Victor Hugo panee erään henkilönsä sanomaan: ”Joka menettää kunniansa, se menettää perheensä.” Myös Tocqueville panee merkille, kuinka demokraattinen aikakausi madaltaa hengen lentoa. Aristokraattisen ideaalin myötä yhteiskunnasta katoaa tietyssä määrin kauneutta. Tämä selittänee osaltaan nykytaiteen rumuutta. Ajatellaan, että taiteen pitäisi itsessään olla demokraattista. Kenen tahansa täytyisi siis voida ryhtyä taiteilijaksi, ja jokaisen tulisi kyetä ymmärtämään taidetta ilman henkistä ponnistelua tai riittävää kulttuuritaustaa, toisin sanoen ilman perinteitä, traditiota. Suuren vuosisadan (1600-luku) maalarit, jotka olivat aristokraattisen ideaalin täyttämiä, eivät koskaan kuvitelleet olevansa rahvaan käsityskyvyn ulottuvilla. Juuri tästä syystä heitä nykyäänkin arvostetaan enemmän kuin modernin taiteen kyhäelmiäv.

Tocqueville lähti juuri Yhdysvaltoihin tutkimaan demokratiaa, koska tämä järjestelmä on pohjimmiltaan amerikkalainen, kun taas Eurooppa on aristokraattinen. Vaikka maanosamme onkin nyttemmin omaksunut demokratian, lähinnä Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelman vaikutuksesta, on Eurooppa silti pysynyt hengeltään aristokraattisena. Tämä tosiasia saattaa olla yksi tärkeimmistä keskinäisen yhteisymmärryksen puutteen syistä USA:n ja Euroopan välillä. Me kuvittelemme olevamme samanlaisia kuin amerikkalaiset, koska olemme kaikki länsimaalaisia, vaikka edustukselliset järjestelmämme ovat täysin erilaisia. Amerikkalaiset ovat invidualisteja, kun taas eurooppalaiset ovat aristokraattisten arvojen kyllästämiä. Euroopan sisällissota, joka raateli tätä maanosaa koko 20. vuosisadan – siis paljon kauemmin kuin Ernst Nolte ehkä ymmärsikään –, johti lopulta Euroopan amerikanisaatioon. Mutta Amerikka on yhtäaikaisesti sekä Eurooppaa että sen täysi negaatio. Amerikka syntyi torjuntareaktiona eurooppalaisuuteen, varsinkin sen traditionalistiseen ja aristokraattiseen arvomaailmaan.

Juuri tämä traditionaalisen kulttuurin ja arvojen menetys on koko 20. vuosisadan Euroopan sairauden perimmäinen syy. Euroopalta on riistetty sen aristokraattinen perusta, joka on ollut sen forma mentis muinaisista kreikkalaisista alkaen, ja siksi Eurooppa tuntee olevansa perikadon partaalla, siinä missä vielä vuonna 1900 se hallitsi koko maailmaa. Jotta tämä kuolettava syöksy saadaan pysäytettyä ja jotta kriisistä lopullisesti päästään eroon, Euroopan on joko palattava aristokraattisten arvojensa juurille ja näin tultava jälleen omaksi itsekseen tai sitten omaksuttava demokraattinen arvomaailma kokonaan ja hylättävä kaikki aristokraattisuuden muodot täydellisesti.

 r

Demokratian voittokulku

 r

Demokratian noususta ja leviämisestä tuli 20. vuosisadan historian perustarina. Ensin harvat demokratiat taistelivat muita, vihollisiksi ymmärrettyjä poliittisia regiimejä vastaan. Sitten demokratiasta itsestään tuli normi, yleinen elämäntapa eikä enää vain yksi hallintomuoto muiden joukossa. Demokratiassa on olemassa tietty moraalinen imperatiivi, jonka Georges Burdeau muotoili näin: ”Demokratia on nykyään filosofia, elämäntapa, uskonto ja lisäksi – ikään kuin sivuseikkana (accessoirement) – myös muuan tapa järjestää hallinto.”vi

Alain Brossat puolestaan nostaa esiin demokratia-käsitteen kaikenkattavan luonteen, joka etenee kauas yksinkertaisen hallintotekniikan tuolle puolen ja kasvaa pikemminkin sosiaaliseksi yleiskäsitteeksi:

Nykymuotoinen demokratia ei ole niinkään poliittinen instituutio kuin kaikkea olemistamme hahmottava totaalinen käsite. Nyt meneillään oleva demokratian leviäminen kaikkialle maailmaan osuu yksiin tapakulttuurin muutoksen kanssa. Leikkikoulusta alkaen lapsia valmistetaan toimimaan kansalaisyhteiskunnassa demokratian pelisääntöjen mukaan. Kaikki demokratian kanssa kilpailevat poliittiset mallit ovat pannassa. Syntyy vaikutelma, että meillä vallitseva demokratia on viimeinen suojamuuri barbaareja, so. ”roistovaltioita” ja terroristijärjestöjä vastaan… Ikään kuin nykyiset sukupolvet olisi määrätty näkemään alati laajenevan demokratian lopulliset yleismaalliset kruunajaiset. Kun kaikki tätä uutta demokraattista absolutismia haastamaan pyrkivät järjestelmät on kielletty, voi kysyä mitä demokraattisesta suvaitsevaisuudesta jää jäljelle?vii

Olemme nähneet, kuinka demokraattista ideologiaa käytettiin oikeuttamaan sota Saksaa ja muita autoritaarisia maita vastaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä sodan sivutuotteena syntynyt demokratian ja autokratian vastakkainasettelu osoittautui sitkeähenkiseksi, sillä sama jako leimasi koko myöhempää 1900-lukua. Lisäksi se vaikutti anakronistisesti myös historiankuvaan, sillä maailmansodan jälkeen laadituissa historiallisissa kartastoissa sotaa edeltävän ajan Euroopan valtiollinen jako tuli tavaksi esittää siten, että demokraattiset valtiot kuvattiin sinisellä värillä kun taas autoritaariset punaisellaviii. Näin tekemällä itse asiassa jatkettiin sotapropagandan viljelemistä rauhan oloissa ilmeisesti asiaa edes tajuamatta.

Jokseenkin samassa demokratian ja autokratian vastakkainasettelun hengessä myös Komintern lanseerasi vuonna 1935 antifasistisen kampanjansaix. Voi tuntua oudolta, että tässä tapauksessa vastakkainasettelua hyödynsivät juuri kommunistit, sillä heidän edustamansa demokratiahan on varsin kaukana meikäläisestä. Lisäksi fasismi itsessään on sosialistinen ideologia ja ammentaa pitkälti samoista lähteistä kuin kommunismi. Antifasismillaan kommunistit siis tulivat omaksuneeksi länsimaisissa demokratioissa yleisen vastakkainasettelun käsitteellisellä tasolla, vaikka faktisesti mainittavaa vastakkainasettelua (kommunismin ja fascismin välillä) ei voi havaita. Kommunisteille fascismi oli ”äärioikeistolaisuutta” vaikka käytännössä sen saavutukset ovat pikemminkin äärivasemmistolaisia.

 r

Materiaalinen kehitys

 r

Euroopan 20. vuosisata oli ideologioiden aikakautta; siten se oli myös joukkomurhien, sotien ja kärsimysten aikaa. Aikansa itseään täysimittaisissa sodissa raadeltuaan Eurooppa lopulta jähmettyi kylmään sotaan ja jakautui kahteen leiriin, mikä jako pysyi voimassa vuoteen 1990 saakka.

Mutta tuo vuosisata oli myös suurten keksintöjen ja tieteellisten innovaatioiden aikaa. Vuoden 2012 nuoren ranskalaisen elämällä on hyvin vähän yhteistä hänen isovanhempiensa elämän kanssa vuonna 1912. Juokseva vesi, pesukoneet, tietokoneet, autot, jääkaapit… veisi liiaksi aikaa luetella kaikki sadan vuoden aikana tapahtuneet materiaaliset muutokset. Olemme saaneet kokea ennen näkemättömän vaurauden ja elämänmukavuuden nousun. Asian voi ilmaista myös niin, että olemme siirtyneet korjattavien tavaroiden sivilisaatiosta kertakäyttöesineiden sivilisaatioon. Kertakäyttöinen kuulakärkikynä on 20. vuosisadan leimallisimpia esineitä. Nykyään on aivan tavallista ostaa jotakin vain heittääkseen sen aivan pian menemään ja tuntematta asiasta sen suurempia tunnontuskia.

Esine kuin esine, objekti, on nostettu taideteoksen asemaan. Teollisia muotoilijoita pidetään taiteilijoina muiden joukossa. Esineet ovat oleellinen osa arkeamme, ja olemme niistä käytännössä täysin riippuvaisia. Meillä on toki aina ollut huonekaluja ja muita käyttöesineitä. Mutta viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana ne ovat nousseet elämässämme kohtuuttoman keskeiseen asemaan.

Tämä on johtanut väistämättä siihen, että suhteemme materiaan on muuttanut muotoaan. Traditiostax on tullut aikansa elänyt käsite. Aikaisemmin pidettiin arvostettavampana sitä, että vaikkapa huonekalut perittiin edeltäviltä sukupolvilta kuin sitä että ne ostettiin, ja perintöhuonekaluilla ylpeiltiin avoimesti. Nyttemmin tämä siirtäminen sukupolvelta toiselle on enimmäkseen kadonnutta tapakulttuuria. Toisaalta ostettavat huonekalut ovat hyvin helposti poisheitettäviä. Ajatus materiaalisesta kulttuuriperinnöstä tuntuu haihtuneen ilmaan, ja tämän paradigman muutoksen myötä samoin näyttää käyneen itselleen keston (durée) idealle. Ihmiset elävät tässä hetkessä, jonkinlaisessa instant-kulttuurissa. Sen mukaisesti he käyttävät sarjatuotantona valmistettuja huonekaluja, joista puuttuu taidepuusepän kädenjälki. Sen mukaisesti he heittävät tavaransa menemään heti kun siltä tuntuu. Tässä paradigmassa käsityöläisen taito väistyy tehtaan tehokkuuden tieltä. Tässä paradigmassa toimenpiteen taloudellisuus on sen ainoa mittari; tehtaita puretaan sieltä tai täältä ja tehtaita rakennetaan sinne tai tänne ainoastaan lyhyen tähtäimen kannattavuuslaskelmien mukaan.

 r

 r

Kääntäjän huomautukset:

r

i Paul Valéryn La Crise de l’esprit on käytännössä proosarunoa, ja sellaisen kääntäminen on harvoin riskitöntä. Alkuteksti on luettavissa elektronisessa muodossa täällä.

ii Ranskassa perinteisesti elinvoimaiset viininviljely ja konjakkiteollisuus olivat jo jonkin aikaa kärsineet mm. laskevan kotimaisen kysynnän aiheuttamista vaikeuksista, kun näiden alojen pelastajaksi tuli joitakin vuosia sitten varsinkin Kiinan runsaslukuinen ja alati kasvava uusi keskiluokka, jolle ranskalaiset viinit ja konjakit edelleen ovat vahvoja statussymboleita.

iii Tässä viitataan ancien régimen kuninkaiden ns. thaumaturgiaan eli kykyyn parantaa kosketuksellaan varsinkin risatautia.

iv Viitannee trotskilaiseen jatkuvan vallankumouksen teoriaan, joka oli selvästi messianistisempi ja lähetyshenkisempi marxilaisuuden muoto kuin stalinistinen ajatus sosialismista yhdessä maassa.

v Noén tulkinta on suomalaisittain mielenkiintoinen. Meillähän juuri modernia ei-esittävää taidetta pidetään erityisen vaikeatajuisena ja elitistisenä. Muistettakoon viimeisten eduskuntavaalien ns. jytkyn taidepoliittiset dimensiot…

vi Georges Burdeau (1905–1988) oli ranskalainen valtiosääntöoppinut ja politiikan tutkija. Hän oli II maailmasodan aikana lähellä Vichyn hallitusta ja joutui sodan jälkeen ”puhdistustoimien” kohteeksi mutta palasi pian tutkimustyöhön. Burdeau painotti tulkinnoissaan vapautta tasa-arvon kustannuksella. Noén siteeraama kohta on kirjasta La démocratie (1956).

vii Alain Brossat (s.1946) on ranskalainen filosofi ja politiikan tutkija, erikoistunut äärivasemmistolaisten liikkeiden historiaan. Sitaatti on peräisin kirjasta Le sacre de la démocratie (2007).

viii Tässä lienee kyse puhtaasti ranskalaisesta käytännöstä.

ix Viittaa ennen muuta 30-luvun puolivälissä käyttöön otettuun kansanrintamapolitiikkaan, joka oli lähtöisin Kremlistä ja jonka puolesta Komintern näkyvästi liputti erityisesti Ranskassa.

x Noé käyttää tässä kohtaa sanaa transmission (mm. ”välittää jtk. eteenpäin”), mikä vastaa jokseenkin samaa kuin sana traditio yleisimmässä merkityksessään.

r

r

Jean-Baptiste Noé on ranskalainen kirjailija, historioitsija ja opettaja. Hänen kotisivunsa löytyvät osoitteesta www.jbnoe.fr.

Information

This entry was posted on huhtikuu 6, 2013 by in Historia.
%d bloggers like this: