Moniarvoinen umpikuja

TIMO HÄNNIKÄINEN

Jos liberalismi yhteiskunnallisena filosofiana voidaan tiivistää pariin lauseeseen, ne löytyvät John Stuart Millin esseestä ”Vapaudesta”: ”Ainoa päämäärä, jonka saavuttamiseksi voidaan oikeutetusti käyttää valtaa jonkun sivistyneen yhteiskunnan jäsenen yli vastoin hänen tahtoaan, on tarkoitus estää muita tuottamasta hänelle vahinkoa. Hänen oma fyysinen tai moraalinen etunsa ei ole riittävä syy.”

Vapaa yhteiskunta on liberaalien mielestä siis sellainen, jossa jokainen on vapaa tekemään mitä haluaa kunhan hyväksyy valintojensa seuraukset eikä vahingoita muita. Yhteiskunnalla ei ole oikeutta muodostaa tämän yksityiskohtaisempaa moraalikoodia eikä pakottaa kansalaisia toimimaan sen mukaisesti. Kuten englantilainen lääkäri ja yhteiskunnallinen kommentaattori Theodore Dalrymple totesi, tämän periaatteen looginen seuraus on, ettei meillä kansalaisina ole muuta keskinäistä yhteyttä kuin puuttumattomuus toisten yksityisiin nautintoihin.

Millin maksiimi on moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa hyväksytty yleisesti, eikä radikaalia kritiikkiä sitä kohtaan juuri esitetä. Niinpä liberaalit voivatkin käyttää sitä lyömäaseena konservatiiveja ja muita kiistakumppaneitaan vastaan. Heidän usein toistamansa väitteen mukaan arvoliberaali yhteiskunta on paras kaikkien jäsentensä kannalta – myös niiden, joiden arvot eivät ole liberaaleja. Konservatiivit voivat vapaasti elää omien arvojensa ja perinteidensä mukaan, kunhan eivät edellytä samaa muilta. Liberaalien ajamat vapaudet ja oikeudet eivät ole ”pois keneltäkään”.

Millin vapauskäsitys on johdonmukainen, ja sellaisena sitä on helppo soveltaa mihin tahansa erilliseen kysymykseen. Juuri siinä piilee sen ongelma. Tosielämä ei noudata samanlaista logiikkaa, ja käytännön yhteiskunnallisia ongelmia on mahdoton ratkaista vetoamalla johonkin ehdottomaan ja parissa lauseessa ilmaistuun sääntöön. Tämä johtuu siitä, että lähestulkoon kaikilla valinnoillamme on aina seurauksia paitsi itsemme, myös muiden kannalta. Osaa näistä vaikutuksista on myös mahdoton päätellä etukäteen. ”Tee mitä tahdot kunhan et rajoita muiden vapautta” -periaatteeseen nojatessaan liberaalit, jotka ovat kärkkäitä tuomitsemaan uskonnollisen fundamentalismin, sortuvat filosofiseen fundamentalismiin.

Ei ole vaikea löytää esimerkkejä yksityisistä nautinnoista, jotka ajan mittaan muuttuvat yleisiksi haitoiksi. Kovien huumeiden käyttö on yksi ensimmäisenä mieleen tulevista. Mutta näennäisesti harmittomillekin asioille käy usein samoin. Yksilönvapauden tärkeimmäksi ohjenuorakseen ottava yhteiskunta ajautuu helposti tilanteeseen, jossa kaikki astuvat jatkuvasti toistensa varpaille. Seksuaalisen liberalismin seurauksena eroottinen kuvasto, jollaisen levittämisestä olisi joitakin vuosikymmeniä sitten joutunut oikeuden eteen, tunkeutuu kaikkialle julkiseen tilaan. Tämän päivän länsimaisessa yhteiskunnassa ihmisellä, joka haluaa kävellä kadulla näkemättä puolialastomia vartaloita esitteleviä mainoksia tai syödä lounasta ravintolassa kuuntelematta anaaliseksiä käsittelevää radio-ohjelmaa, on vähän liikkumatilaa. Ihminen pakotetaan vastaanottamaan seksuaalisten ärsykkeiden tulva, ja ellei hän pidä siitä, hän joutuu käyttämään valtavasti energiaa suojellakseen itseään ja perheenjäseniään siltä.

Jos vapauden rajoittaminen on oikeutettua vain silloin, kun halutaan estää ihmisiä vahingoittamasta toisiaan, tulemme monien kiperien kysymysten eteen. Millin periaatetta johdonmukaisesti sovellettaessa pitäisi esimerkiksi nekrofilian olla sallittua. Ruumista ei voi vahingoittaa, eikä siihen sekaantujallekaan koidu vahinkoa jos hän toimii vapaaehtoisesti. Älyllisesti rehellisen liberaalin pitäisi myös hyväksyä lähisukulaisten väliset sukupuolisuhteet ja avioliitot, jos ne tapahtuvat vapaaehtoisesti täysi-ikäisten kesken.

Jos nämä esimerkit tuntuvat äärimmäisiltä, kannattaa seurata tarkemmin ympäröivää todellisuutta. Saksan vihreät ovat jo vaatineet insestin laillistamista, Suomessa vihreiden nuorisojärjestö on toistaiseksi puhunut vain moniavioisuuden laillistamisesta. Homoavioliittokeskustelussa välillä esiin nouseva kaltevan pinnan argumentti (”Entä jos joku haluaa mennä naimisiin koiransa kanssa?”) on siis osoittautunut paikkansa pitäväksi. Arvoliberaaleilta kannattaakin kysyä heidän kantaansa nekrofiliaan tai aikuisten väliseen insestiin: silloin he joko joutuvat tunnustamaan siveyden ja terveen sukupuolikäyttäytymisen kaltaisten ”taantumuksellisten” käsitteiden merkityksen tai myöntämään, että moni todella irvokas ilmiö on puolustettavissa aivan samoin argumentein kuin vaikkapa ”sukupuolineutraali avioliitto”.

Suurin ongelma liberaalissa vapauskäsityksessä on kuitenkin se, ettei se näe yhteiskunnalla mitään positiivista päämäärää – ellei sitten epämääräisiä ideoita ”edistyksestä” tai ”emansipaatiosta” sellaisiksi lasketa. On vain sidonnaisuuksistaan irtileikattuja yksilöitä, jotka tavoittelevat onnea, mielihyvää ja vaurautta. Edut ovat yksilö- tai viiteryhmäkohtaisia, eivät koko yhteiskuntaa koskevia. Niinpä liberaalit käytännössä omivat itselleen oikeuden vaikuttaa yhteiskuntaan ja muokata sitä haluamansa kaltaiseksi. Esimerkiksi kristityllä traditionalistilla ei ole liberaalin näkökulmasta moraalista oikeutta pyrkiä säilyttämään avioliittoa miehen ja naisen välisenä tai varaamaan papin virkaa pelkästään miehille, sillä kaikkien instituutioiden on oltava avoimia kaikille. Ei-liberaalin pitäisi passiivisesti hyväksyä jokainen vapaamielinen uudistus ja keskittyä toteuttamaan arvojaan ”omassa elämässään”. Liberalismin ihanteena oleva yhteiskunnallinen pluralismi eli moniarvoisuus nimittäin edellyttää, ettei yksikään arvojärjestelmä ole hallitsevassa asemassa: moniarvoisuuden saavuttamiseksi standardeja on jatkuvasti purettava.

Käytännössä monet kuitenkin puolustavat arvokkaina pitämiään perinteitä ja instituutioita, pyrkivät pitämään ne alkuperäisessä muodossaan ja säilyttämään niiden valta-aseman. Monikulttuurisuus sotkee tilannetta entisestään, kun arvojärjestelmät alkavat poiketa toisistaan yhä radikaalimmin. Niinpä yhteiskuntaelämä muuttuu loputtomaksi kivuliaiden kompromissien sarjaksi, joka ei tyydytä mitään osapuolta. Peruskoulutuksen kaltaiset asiat synnyttävät jatkuvia kiistoja, kun kaikki uskonnolliset ryhmät eivät hyväksy evoluutioteorian opettamista tai sukupuolivalistusta ja historianopetus pitää räätälöidä vähemmistöryhmiä loukkaamattomaksi. Muun muassa Ranskassa ja Britanniassa koulujen historiankirjat kärsivät jo melkoisesta inkoherenssista, kun niihin tasapuolisuuden nimissä sisällytetään laajoja kuvauksia maailmanhistorian kannalta merkityksettömistä afrikkalaisista kuningaskunnista.

Valtiolla ei voi tällaisessa sosiaalisessa kaaoksessa olla juuri muuta kuin järjestyksenvalvojan ja rahanjakelijan rooli. Se ei kuitenkaan tarkoita, että valtion puuttuminen tavallisen ihmisen asioihin vähenisi, pikemminkin päinvastoin. Estääkseen atomisoituneita yksilöitä tuottamasta toisilleen vahinkoa on säädettävä yhä yksityiskohtaisempia syrjinnän estäviä säädöksiä, kiristettävä aselakeja, vaiennettava ”vihapuhe”… Moniarvoisuuden edetessä riittävän pitkälle todellisesta vapaudesta jää vain kuoret jäljelle.

On selvää, että loputtomiin kompromisseihin tyytymisen sijaan pitäisi pyrkiä luomaan kestäviä yhteisiä standardeja ja moniarvoisuutta, ”vapautta” ja edistystä mielekkäämpiä yhteiskunnallisia päämääriä. Yhä sirpaloituneemmassa sosiaalisessa todellisuudessa tähän on kuitenkin niukasti mahdollisuuksia. Niin sanottu arvokeskustelu ei johda mihinkään, ja arvoliberalismin ylivalta on länsimaissa niin vahva, että jokainen emansipaation nimissä vaadittu uudistus menee lopulta vastarinnasta huolimatta läpi – aina järjettömimpiä äärimmäisyyksiä myöten. Konservatiivinen kulttuuritaistelu on tällä hetkellä pelkkää hidastamista, ja siksi se johtaa tappioon toisensa jälkeen, niin urheaa ja kunnioitettavaa kuin taistelu perinteisen avioliiton, perheen ja vastaavien instituutioiden säilyttämiseksi onkin.

On syytä pohtia Julius Evolan sanoja teoksessa Cavalcare la tigre (1961, engl. Ride the Tiger):

Kun sivilisaation sykli lähestyy loppuaan, on hankala saavuttaa mitään vastustamalla sitä ja nousemalla suoraan vallitsevia voimia vastaan. Virtaus on liian voimakas; se hukuttaisi ihmisen alleen. Olennaista on, ettei anna aikakauden voimien kaikkivaltiuden ja näennäisen voitokkuuden sokaista itseään. Nämä voimat, joilta puuttuu yhteys mihinkään korkeampaan periaatteeseen, ovat itse asiassa lyhyessä lieassa. Ei pidä kiinnittyä nykyiseen ja käsillä olevaan, vaan pitää mielessään olosuhteet, jotka saattavat koittaa tulevaisuudessa. Niinpä täytyy kenties antaa nykyisen ajanjakson voimien ja kehityskulkujen kulkea omaa tietään ja pysyä samanaikaisesti lujana ja valmiina puuttumaan asioihin, kun ”tiikeri, joka ei voi loikata sillä ratsastavan kimppuun, on väsynyt juoksemaan.”

Kenties niiden, jotka kannattavat traditionaalisten yhteiskuntien moninaisuutta moniarvoisuuden sijaan, autonomiaa vapauden sijaan ja yksilöllisyyttä individualismin sijaan, pitäisi väliaikaisesti hyväksyä pluralismin nimellä kulkeva sosiaalinen kaaos ja hyödyntää sitä. Käytännössä tämä saattaisi tarkoittaa vaikkapa omien alueellisten yhteisöjen (kaupunginosien, kylien tms.) muodostamista. Valtavirtayhteiskunnan sisällä toimivat traditionaaliset yhteisöt voisivat ylläpitää omaa elämäntapaansa, huolehtia itse järjestyksenpidosta ja parhaimmillaan järjestää jopa jäsentensä koulutuksen ja sosiaaliturvan. Mitä riippumattomampia ne olisivat  valtavirtayhteiskunnasta, sitä tukevamman pohjan ne muodostaisivat selviytymiselle, kun valtavirtayhteiskunta ajautuu vakavaan kriisiin. Monissa Euroopan maissa muslimisiirtolaiset ovat vetäytyneet omiin enklaaveihinsa – jos segregaatiota ei voi pysäyttää, mikseivät traditionalistit ja valkoiset nationalistit tekisi samoin?

Ajatukseni tarkempi kehittely vaatii aikaa ja kuuluu johonkin kokonaan uuteen kirjoitukseen. Se on mielestäni kuitenkin pohdinnan arvoinen, sillä edellä erittelemäni liberaalille vapauskäsitykselle perustuva moniarvoinen yhteiskunta on umpikuja. Se sisältää oman romahduksensa ainekset, eikä sen merkittävä ja pysyvä uudistaminen ole pidemmän päälle mahdollista. Sen ajautuessa yhä perinpohjaisempaan hajaannukseen on turha märehtiä nykytilaa – mielkkäämpi vaihtoehto on pohtia selviytymisen ja uuden alun strategioita.

r

r

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.