Leimakirves informaatiosodan aseena

TIMO HÄNNIKÄINEN

Joskus parhaat analyysit jostakin aatteellisesta sektorista tulevat sen vastustajien leiristä. Liberaali Isaiah Berlin kirjoitti älykkään ja innoittuneen tutkielman Joseph de Maistresta, Ranskan vallankumouksen vankkumattomasta vihollisesta ja kirkon ja kuninkaan vallan yhtä vankkumattomasta puolustajasta. Kenties paras ja kattavin suomenkielinen yleisesitys länsimaisesta 1900-luvun oikeistoradikalismista on Kalle Sepän vasemmistolaisessa Megafoni-verkkolehdessä ilmestynyt essee ”Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio”. Itse asiassa Sepän kirjoituksesta saisi pienellä editoinnilla jopa radikaalin traditionalismin mainoksen, sen verran syvällistä ymmärrystä valtavirtaoikeistosta irtaantuneiden suuntausten pyrkimyksiä kohtaan se osoittaa.

En halua liittyä siihen oikeiston kuoroon, joka on suoralta kädeltä tyrmännyt Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kirjan Äärioikeisto Suomessa (2012) pelkkänä vasemmistopropagandana. Kirja ei ole lainkaan niin kömpelö kuin se olisi voinut olla, ja monessa kohtaa se onnistuu välttämään hysteeriset sävyt ja käsittelemään radikaalioikeiston virtauksia viileän analyyttisesti. Tietenkin se on asenteellinen ja puolueellinen – muuta tuskin voi odottaa teokselta, jonka kirjoittajat ovat kaikki poliittisesti aktiivisia vasemmistolaisia.

Minua ei myöskään häiritse ”äärioikeiston” käsite. Kirjoittajat käyttävät sitä löyhänä yleisnimityksenä ryhmille, jotka ovat tehneet pesäeron perinteisiin oikeistopuolueisiin ja ylipäätään hylänneet valtavirtaoikeiston liberalisoitumiskehityksen. Termi siis ulottuu käsittämään hyvin kirjavan joukon poliittisia liikkeitä populisteista uusnatseihin, ja on oikeastaan yhtä hyvä kuin jokin muukin. Se vain jää sanomatta, että samoilla kriteereillä kirjan kirjoittajia voi sanoa äärivasemmistolaisiksi. He kuuluvat siihen osaan vasemmistoa, joka ei valtavirtavasemmiston (Suomessa SDP:n) tavoin ole hyväksynyt uusliberalistista talouspolitiikkaa, ja heidän puolueensa Vasemmistoliitto sijaitsee Suomen eduskunta- ja hallituspuolueista äärimmäsimpänä vasemmalla.

Joka tapauksessa Anderssonin, Brunilan ja Koivulaakson kirjan kriittinen tarkastelu vaatii muutakin kuin ylenkatseellisia viittauksia kirjoittajien tunnustamaan väriin. Kirjoittajien aatteellisia taustoja ja esikuvia komeroista löytyvine luurankoineen tarkasteli Alarik Notis ansiokkaasti aiemmassa artikkelissaan, joten keskityn nyt itse kirjaan.

Äärioikeisto Suomessa pyrkii mahdollisimman laajapohjaiseen analyysiin, ja sen tietoja on päivitetty aivan viimeisiin hetkiin saakka. Tämän huomaa muun muassa siitä, että viime syyskuussa ilmestymisensä aloittanut Sarastus mainitaan kirjassa useita kertoja (kirja ilmestyi 30. lokakuuta). Kirjoittajien mukaan Sarastus on maahanmuuttokritiikin valtavirtaistuttua ja siirryttyä Suomen Sisun kaltaisista järjestöistä puoluepolitiikkaan perustettu äänitorveksi niille, joille ”oikeistopopulismi” tai ”etnokraattinen liberalismi” eivät riitä:

Toinen Suomen Sisussa aikaisemmin pyörinyt porukka taas on pitäytynyt tiukemmin oikeistoradikaalissa perinteessä. He kritisoivat suoraan liberaalia yhteiskuntaa ja parlamentarismia. Jos tällä porukalla on mitään julkista foorumia, niin se on syksyllä 2012 perustettu verkkolehti Sarastus. (…) Yhtäältä Suomen Sisusta on siirrytty radikaaliin oikeistopopulismiin sekä maahanmuuttopolitiikkaa vastustavaan islamofobiseen yhdenasian toimintaan. Toisaalta jotkut sisulaiset jatkavat kolmannen position radikalismia muistuttavaa liberaalin yhteiskunnan perustavanlaatuista kritiikkiä, fasismin ja konservatiivisten vallankumouksellisten hengessä.

Toisessa kohtaa sanotaan, että Sarastusta toimittavat ”aiemmin eri ryhmissä toimineet oikeistoradikaalit, kulttuurikonservatiivit ja fasistit.” Analyysi on oikeansuuntainen. Lyhyen historiansa aikana Sarastus on koonnut yhteen aatteellisilta lähtökohdiltaan monenlaisia kirjoittajia. Joukossa on radikaaleja kansallismielisiä, kulttuurikonservatiiveja, kristittyjä traditionalisteja, ja jokunen kirjoittaja todennäköisesti määrittelee itsensä jonkin sorttiseksi fasistiksi. Joukkoa yhdistää pyrkimys arvostella liberaalia yhteiskuntaa ja globalisaatiota perusteellisemmin kuin populisteilla ja maahanmuuttokriitikoilla on tapana. Sarastuksen kirjoittajakunta nojaa oikeistoradikalismin aatteelliseen perinteeseen suoremmin kuin ne, jotka pitävät laajamittaista maahanmuuttoa tai kansallisten hallitusten vallan supistumista erillisongelmina ja joiden mielestä etnisesti yhtenäinen liberaali demokratia on ihannetila, jota vaikkapa islamilainen fundamentalismi uhkaa.

Outoa sen sijaan on lehden kirjoittajakunnan kytkeminen suoraan Suomen Sisuun, sillä läheskään kaikki Sarastusta toimittavat tai avustavat eivät ole koskaan olleet mainitun järjestön jäseniä. Eräänlaista eklektistä oikeistoradikalismia edustavan Rami Leskisen nimittäminen ”uusnatsiteoreetikoksi” on taas tuskin muuta kuin tarkoituksellinen ”guilty by association” -temppu, jolla koko kirjoittajakunta yritetään saada epäilyttävään valoon. Leskinen kun ei koskaan ole ollut kansallissosialisti, vaikka onkin aikoinaan avustanut joitakin kansallissosialistisia julkaisuja.

Millainen sitten on ”oikeistoradikaali perinne”, johon kirja viittaa? Sitä Andersson, Brunila ja Koivulaakso käsittelevät jokseenkin asiantuntevasti. Tärkeänä rajapyykkinä he pitävät Saksan 1920-30-lukujen ”konservatiivista vallankumousta”, jota Sarastuksenkin sivuilla on käsitelty. Termin keksi sveitsiläissyntyinen historioitsija Armin Mohler, joka vuonna 1950 julkaistussa väitöskirjassaan Die Konservative Revolution in Deutschland käsitteli maailmansotien välisen ajan saksalaisten nationalisti-intellektuellien ajatusmaailmaa. Teoksen merkityksen toisen maailmansodan jälkeiselle oikeistoradikalismille kirjoittajat ovat oivaltaneet hyvin, mutta heidän tulkintansa on tarkoitushakuinen:

Mohlerin kirja kokosi katalogin erilaisista demokratianvastaisista ja konservatiivisista Weimarin tasavallan aikaisista ajattelijoista tuottaen näin sodan jälkeisille fasistisille liikkeille uuden teoreettisen kaanonin. (…) Mohlerin kaanoni oli yritys luoda fasisteille uusi älyllinen perinne, joka olisi vapaa ”reaalifasismin” epäonnistuneiden hankkeiden painolastista.

Tässä unohdetaan se, että konservatiivisen vallankumouksen ajattelijoista vähemmistö tuki kansallissosialismia tai Italian fascismia. Osa heistä vastusti natseja avoimesti. Konservatiivinen vallankumous ei ollut protonatsismia, vaikka natsit toki lainailivat heidän ajatuksiaan jokseenkin vulgaarissa muodossa, vaan oma oikeistoradikaali suuntauksensa tai pikemminkin monista suuntauksista koostuva rypäs. Mohlerin väitöskirja ei siis ollut kansallissosialismin päivitys, vaan yritys osoittaa, että Saksan ja muun Euroopan sotienvälinen oikeistoradikaali älymystöliikehdintä ei koskaan ollut yhtä kuin kansallissosialismi.

Kirjoittajien mukaan Suomen Sisu -järjestöllä oli 90- ja 2000-luvun Suomessa samantapainen historiallinen rooli kuin konservatiivivallankumouksellisten Thule-yhdistyksellä 1920-luvun Saksassa: sen aatteellinen toiminta loi osaltaan henkistä ilmapiiriä, joka mahdollisti perussuomalaisten nousun ja maahanmuuttokritiikin tunkeutumisen valtavirtapolitiikkaan. Asenteiden muokkaus on kirjan mukaan ollut keskeinen osa oikeistoradikaalien poliittista strategiaa Suomessa ja muualla. Sen avulla on murennettu yhteiskuntaan vuosikymmenten aikana vakiintunutta liberaalia ja sallivaa ilmapiiriä, jotta poliittinen muutos tulisi mahdolliseksi. Taustalla on italialaisen marxilaisen Antonio Gramscin hegemoniateoria, jota äärioikeisto on soveltanut omiin tarpeisiinsa:

(…) keskeinen ajatus oli, että tie poliittiseen valtaan ei ensisijaisesti kulkenut vaalien tai väkivaltaisten katutappeluiden kautta. Sen sijaan oli muutettava itse ajan henkeä: oli saatava ihmiset muuttamaan perusarvojaan ja omaksumaan uusia ajatuksia. Keskeinen ajatus oli saavuttaa kulttuurinen hegemonia ennen kuin puolueissa tai kadulla tehtävä työ olisi merkityksellistä. Tällainen metapoliittinen työ oli ensisijaisen tärkeää, jotta oikeisto saisi palautettua uskottavuutensa. GRECEN johtava teoreetikko Alain de Benoist ilmaisi asian vasemmistolaisella analogialla: ”Meillä ei voi olla Leniniä ilman Marxia.” Toisin sanoen, ilman pätevää yhteiskunnallista analyysia erilaiset strategiset uudistukset liikkeen toiminnassa olivat merkityksettömiä.

Kulttuurisen hegemonian kaappaaminen vasemmistolta ja liberaaleilta on tosiaan ollut kansallismielisten ja traditionalistien strategia jo pidemmän aikaa. Sitä ei ole mitenkään peitelty: esimerkiksi ranskalaisen Bloc Identitaire -järjestön Fabrice Robert totesi viime vuonna antamassaan haastattelussa suoraan olevansa ”Antonio Gramscin uskollinen seuraaja”. Myös Sarastus on pyrkinyt kirjoituksillaan täyttämään pätevän yhteiskunnallisen analyysin tarvetta ja siten vaikuttamaan ihmisten perusarvoihin. On itsestään selvää, että akateemisen maailman, median ja kulttuurielämän kautta saadaan laajempaa vaikutusvaltaa, vaikka strategian saakin helposti kuulostamaan ilkeämieliseltä salaliitolta. Strategiaa ovat käyttäneet menestyksekkäästi niin Akateeminen Karjala-seura 1920-30-luvuilla kuin 1960- ja 70-lukujen vasemmistoradikaalitkin.

Andersson, Brunila ja Koivulaakso väittävät, että Suomessa äärioikeisto on enemmän tai vähemmän onnistunut kaappaaman kulttuurisen hegemonian vasemmistolta ja liberaaleilta. Väitteet ”asenteiden kovenemisesta”, yhteiskunnan oikeistolaistumisesta ja jopa ”fasistisoitumisesta” toistuvat läpi kirjan. Todellisuudessa vasemmistolaisten ja liberaalien hallitsemaan julkiseen keskusteluun on vain tullut uusi ääni, jota ei enää voi jättää huomiotta. Instituutioiden tasolla tilanne ei ole juuri muuttunut, ja vasemmistolainen hegemonia vallitsee edelleen esimerkiksi tiedotusvälineissä. Yksi sen rakentajista oli hiljattain kuollut tiedotusopin professori ja Yleisradion ohjelmatoiminnan entinen koordinaattori Pertti Hemánus. Hän ja hänen avoimesti marxilainen sukupolvensa kouluttivat yhä edelleen toimivan journalistipolven ja siirsivät sille oman ajattelumallinsa ja käsitteistönsä (vaikkeivät välttämättä aatettaan).

Fasismi-termin viljely Äärioikeisto Suomessa -kirjassa osoittaa selvimmin, että kirjoittajat käyvät informaatiosotaa niitä vastaan, jotka uhkaavat heidän kulttuurista valtaansa. Toisin kuin Andersson, Brunila ja Koivulaakso väittävät, termin käytöstä ei ole olemassa ”laajaa akateemista konsensusta” muualla kuin vasemmistolaisten tutkijoiden keskuudessa. Jotkut historioitsijat suostuvat tarkoittamaan fasismilla pelkästään Italiaa 1922-43 hallinnutta poliittista liikettä, ja myös fasisteiksi itseään nykyisin nimittävät katsovat olevansa juuri Italian fascismin perinteenjatkajia. Mutta vasemmiston käytössä termi on muovautunut tarkoittamaan käytännössä kaikkea, mitä vasemmisto erityisesti inhoaa.

(Fasismi-termin käytön yhteyteen sijoittuvat muutenkin kirjan pahimmat virheet ja sekaannukset. Esimerkiksi distributismi ei ollut ”alun perin brittiläisten fasistien oma talousoppi”, vaan fasismia ja kansallissosialismia selvästi vanhempi talousteoria. Sen juuret ovat katolisen kirkon sosiaalisissa opetuksissa ja poliittisessa katolilaisuudessa, eivät radikaalissa nationalismissa.)

Äärioikeisto Suomessa nojaa brittiläisen vasemmistoprofessori Roger Griffinin määritelmään, jonka mukaan ”fasististen” liikkeiden ainoa yhteinen tekijä on ”haave poliittisesta järjestyksestä, jossa radikaali nationalismi korvaisi liberalismin yhteiskuntaa ohjaavana periaatteena”. Griffinin mielestä ”fasistisessa ajattelussa kaikki yhteiskunnallisen toiminnan alueet määritellään tietyn kuvitteellisen orgaanisen yhteisön kautta – olkoon kyseessä sitten ydinperhe, kylä, kansakunta, Eurooppa tai valkoinen rotu.” Näin lavein ja epämääräisin kriteerein fasismin leima voidaan lyödä lukemattomiin poliittisiin liikkeisiin. Itse asiassa vasemmisto onkin määritellyt ”fasistisiksi” sellaiset näkemykset ja arvot – perhekeskeisyys, työmoraali, patriotismi, etninen ylpeys – joita vielä joitakin vuosikymmeniä sitten pidettiin peruskonservatiivisina ja jotka vanha hyvinvointivaltiota rakentanut vasemmistokin jossain määrin allekirjoitti. Ja koska termillä on nykyään niin paha kaiku, leimaaminen on kätevä tapa sulkea poliittinen vihollinen yhteiskunnan marginaaliin rangaistuksena vääristä ajatuksista.

Miksi äärioikeistoksi kutsutut virtaukset sitten ovat niin suuri uhka vasemmistolle, että niitä vastaan on käytettävä jopa fasismin leimakirvestä? Ennen kaikkea siksi, että ne ovat astumassa vasemmiston omimmalle alueelle. Kun valtion menoja aletaan Suomessa karsia ja liberaali markkinaoikeisto ajaa tuloeroja yhä jyrkentävää politiikkaa, äärioikeisto voi monen ei-oikeistolaisen mielestä näyttää Kokoomusta ja muuta markkinaoikeistoa paremmalta vaihtoehdolta. Vasemmistosta ei siinä tilanteessa ole äärioikeiston kilpailijaksi, koska se menettää jo nyt äänestäjiään perussuomalaisille.

Radikaali oikeisto on ennenkin vaihtelevalla menestyksellä hyödyntänyt sosiaalisia aspekteja politiikassaan. 1920-luvulla ennen Elmo Kailan kuolemaa Akateeminen Karjala-seura otti sosiaaliset kysymykset vakavasti ja maanpuolustuksellisista syistä työväestö haluttiin integroida täysivaltaiseksi osaksi yhteiskuntaa. AKS:n toiminnassa oli mukana vasemmistolaisiakin, kunnes Kailan jälkeen seura siirtyi elitistisemmälle linjalle. On aivan mahdollista, että nationalismin ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden yhdistelmää aletaan jälleen hyödyntämään tehokkaasti.

Tällainen skenaario olisi vasemmiston kannalta niin katastrofaalinen, että se yrittää jo ennen hyvinvointiyhteiskunnan romahdusta rokottaa kansalaiset äärioikeistolaisuutta vastaan. Tämä yritys on muuttanut vasemmiston luonnetta: entisestä rabulistisesta kuvainraastajasta on tullut poliittisen korrektiuden paranoidiuteen saakka valpas vahti, joka on valmis liittoutumaan markkinaoikeistonkin kanssa äärioikeiston mörköä vastaan. Paljonpuhuva on Äärioikeisto Suomessa -kirjan vaatimus, että ”kaikkeen radikaalioikeistolaiseen liikehdintään on puututtava tavalla, joka ymmärtää liikkeen tavoitteet, taustat ja toimintaperiaatteet.” ”Puuttuminen” kuuluu perinteisesti poliisien, opettajien ja erilaisten järjestyksenvalvojien sanavarastoon.

Kirjasta ei käy ilmi, mitä ”puuttuminen” voisi käytännössä tarkoittaa. Läntisen naapurimaamme vasemmisto on puuttunut oikeistopopulistien ja muiden ei-toivottujen poliittisten ryhmien toimintaan paitsi eristämisen, myös fyysisen väkivallan avulla. Vasemmiston harjoittamasta väkivallasta ja pelottelusta Äärioikeisto Suomessa vaikenee, vaikka esittelee yksityiskohtaisesti esimerkiksi uusnatsiryhmien väkivaltaa. Suomalainen äärivasemmisto tietysti onkin suurimmaksi osaksi pidättäytynyt vastustajiensa fyysisestä terrorisoimisesta; sen harjoittamat laittomuudet ovat rajoittuneet lähinnä tietomurtoihin ja laittomien henkilörekisterien laatimiseen. Nähtäväksi jää, tyytyykö se tulevaisuudessakin pelkkään vastustajan mustamaalaamiseen ja poliittisen korrektiuden valvontaan, vai valitseeko se militantin tien.

Li Andersson, Mikael Brunila ja Dan Koivulaakso: Äärioikeisto Suomessa (Into kustannus, 2012)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.