SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Benedictus XVI – Euroopan johtava ajattelija

Pope Benedict XVI Celebrates Easter - Easter Vigil

MARKKU SIIRA

Paavi on katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja, Rooman piispa ja Vatikaanin päämies. Katolisen kirkon käsityksen mukaan hän on apostoli Pietarin seuraaja ja Kristuksen käskynhaltija maan päällä. Paavi on lisäksi merkittävä moraalinen johtaja yli miljardille katolilaiselle, joten hänen mielipiteitään kuullaan ja ne otetaan vakavasti. Vaikka paaveilla ei ole suoranaista poliittista tai sotilaallista valtaa, he voivat silti omilla julkisilla näkökannoillaan vaikuttaa moneen tärkeään poliittiseen kysymykseen. Nykyiseksi paaviksi valittiin vuonna 2005 kirkon uskonopin kongregaation prefekti, saksalaissyntyinen Joseph Ratzinger, paavilliselta nimeltään Benedictus XVI. Hän on järjestyksessä kirkon 265. paavi.

Jo kardinaalina ollessaan Joseph Ratzingerin kirjoitukset toivat hyvää eurooppalaista näkökulmaa myös kulttuurisiin kysymyksiin. Merkillepantavaa Ratzingerin näkemyksissä olikin niiden johdonmukainen, konservatiivinen perusvire; hänellä on kykyä käsitellä kulttuurisia ja filosofisia  kysymyksiä modernia yhteiskuntaa ja sen rapautunutta arvomaailmaa haastavasti. Ratzinger on kristitty intellektuelli ja teologi, joka on toistuvasti uskaltanut kritisoida vallitsevaa modernia liberaalia ajattelua ja elämäntapaa; sama linja on jatkunut paaviksi valitsemisen jälkeenkin ja tästä häntä on sekä kiitelty että ankarasti arvosteltu.

Konservatiivisten kardinaalien eturiviin kuuluneen Ratzingerin valinta paaviksi herätti heti alkuun maailmalla voimakkaita tunteita. Median hampaissa Ratzinger kuvattiin välittömästi ”Jumalan rottweileriksi” sekä viitattiin vääristelevästi ja liioitellusti nuoruuteen Hitler-Jugendissa. Internetissä levisi myös nopeasti pilakuvia, joissa Benedictus XVI kuvattiin Tähtien sodasta tunnetun keisari Palpatinen kaltaiseksi autoritääriseksi, pahaenteiseksi hahmoksi. Myös liberaalit kristityt, eteläafrikkalainen anglikaanipiispa Desmond Tutu etunenässä, ilmaisivat huolensa uuden paavin ”jäykästä konservatiivisuudesta” ja pelkäsivät, että katolinen kirkko ajautuu yhä syvempään kriisiin moderniuden kanssa.

Paavin ajattelun keskipisteessä on julkisuudessa ollut muun muassa hänen ”relativismin diktatuurin” kritiikkinsä. Paavi on todennut, että selkeän, kirkon oppiin pohjautuvan uskonkäsityksen omaaminen määritellään tänä päivänä välittömästi fundamentalismiksi, kun taas relativismi, joka tarkoittaa, että ajelehditaan kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä, näyttää olevan ainoa modernin ajan hyväksymä asenne.

Olemme siirtymässä kohti relativismin diktatuuria, joka ei tunnusta mitään pysyvää ja jonka korkeimpina arvoina ovat ego ja omien halujen toteuttaminen…Kirkon tulee kestää trendien vaihtelut ja uusimmat uutuudet…Meidän tulee kypsyä tässä aikuisessa uskossa, meidän tulee ohjata Kristuksen laumaa tähän uskoon.

Syyskuussa 2006 Benedictus XVI joutui myös islaminuskoisten vihan kohteeksi. Saksassa vierailunsa aikana hän piti Regensburgin yliopistolla puheen, joka käsitteli uskon ja järjen suhdetta, pyhää sotaa, sekä tuomitsi uskonnon levittämisen väkivallan keinoin. Puheessaan paavi siteerasi myös Bysantin keisari Manuel II Palaiologosta, joka sanoi profeetta Muhammedia väkivaltaiseksi valloittajaksi. Tämä osa paavin puhetta irrotettiin asiayhteydestään ja sitä levitettiin ja kommentoitiin laajasti kansainvälisessä mediassa. Puhe tulkittiin muslimien keskuudessa islamin vastaiseksi ja seurauksena olikin levottomuuksia, väkivaltaista mellakointia ja kirkkojen polttamisia muslimimaissa.

Benedictuksen paaviuden alkuaikoina myös Turkki kritisoi häntä hänen kardinaalina antamastaan lausunnosta, jonka mukaan Turkkia ei tulisi ottaa EU:n jäseneksi. Paaviksi tultuaan hänen puheidensa sävy on muuttunut hieman diplomaattisemmaksi, mutta on syytä olettaa, että paavi edelleen ymmärtää Euroopan islamisoitumisen vaaratekijäksi kristinuskolle ja eurooppalaiselle kulttuurille.

Paavilla on näkemyksensä myös Euroopan nykytilanteesta, ja sen luulisi kiinnostavan Euroopan kansojen tulevaisuudesta huolestuneita tahoja. Kirjassaan Without Roots: The West, Relativism, Christianity, Islam Ratzinger käy vuoropuhelua italialaisen filosofin ja poliitikon Marcello Peran kanssa. Alunperin Italian senaatissa vuonna 2004 kardinaalina pitämässään puheessa Benedictus XVI:n huomio kiinnittyy siihen, että nyky-Eurooppa näyttää ontolta, aivan kuin se olisi sisäisesti lamaantunut hengenvaarallisen verenkiertohäiriön vuoksi. Samaan aikaan kun Eurooppaa ylläpitäneet henkiset voimat ovat romahtaneet, rappeutuminen on kohdannut myös eurooppalaista identiteettiä.

Euroopan mahdollisesta tulevaisuudesta on kaksi keskeistä diagnoosia. Yksi on Oswald Spenglerin teesi kulttuurien historian sykleistä. Spenglerin mukaan kulttuurit syntyvät, kehittyvät, kukoistavat ja hitaasti rappeutuvat, ikääntyvät ja lopulta kuolevat. Hänen teesinsä mukaan länsimaat tulisivat ennen pitkää vääjäämättömästi tiensä päähän eikä tätä kehitystä voisi mikään pysäyttää. Eurooppa voisi kuitenkin aiempien kulttuurien esimerkkiä seuraten jättää kulttuuriperintönsä tulevan, uuden kulttuurin kasvualustaksi.

Spenglerin determinististä teesiä kritisoi toinen historianfilosofi, Arnold J. Toynbee. Toynbee korosti eroa teknologismaterialistisen edistyksen ja todellisen edistyksen välillä. Tätä eroavaisuutta hän määritteli hengellistymiseksi. Hän tunnusti, että läntinen maailma on todellakin kriisissä, jonka hän katsoi johtuvan uskonnon vaihtamisesta valistuksen aatteiden, teknologian ja militarismin kultteihin. Toynbeellä oli tälle kriisille nimi – sekularismi.

Benedictus XVI jatkaa Toynbeen linjoilla: jos tiedossa on sairauden syy, siihen on ehkä löydettävissä myös parannuskeino. Uskonnollinen perintö kaikissa muodoissaan – ja varsinkin läntisen kristikunnan perintö – on löydettävä uudelleen. Toynbeen vastine Spenglerin biologistiselle visiolle on voluntaristinen, luovien vähemmistöjen ja poikkeusyksilöiden energioiden keskittäminen yhteisöä eheyttäväksi voimaksi. On huomionarvoista, ettei paavin mukaan monikulttuurisuudesta ole tämän dilemman ratkaisijaksi. Päinvastoin, monikulttuurisuuden myötä iskostetussa länsimaisessa itseinhossa ja oman kulttuuriperinnön väheksynnässä on hänen mukaansa jotain patologista. Henkinen, sisäinen aavikoituminen ja kasvava epätoivo uhkaavat eurooppalaisia.

On kiitettävää, että länsi yrittää olla avoimempi ja ymmärtäväisempi ulkopuolisille arvoille, mutta samalla se on menettänyt kaiken kapasiteettinsa itsensä rakastamiseen. Kaikki mitä se näkee omassa historiassaan on halveksittavaa ja tuhoisaa; se ei enää pysty hahmottamaan siinä mitään hyvää ja puhdasta. Eurooppa tarvitsee uutta itsensä hyväksymistä (…) jos se todella haluaa selviytyä.

Monikulttuurisuus, jota niin kiihkeästi edistetään, voi joskus olla luopumista ja kieltämistä, oman perinteen hylkäämistä. Ellemme omaksu omaa pyhän perintöämme, emme kiellä pelkästään Euroopan identiteettiä. Emme myöskään kykene tarjoamaan muille palveluksia, joihin he ovat oikeutettuja. Maailman muiden kulttuureiden mielestä lännessä kehittyvässä ehdottomassa sekularismissa on jotain hyvin vierasta. He ovat vakuuttuneita siitä, että ilman Jumalaa maailmalla ei ole tulevaisuutta. Monikulttuurisuus itsessään siis edellyttää, että palaamme jälleen itseemme.

Emme tiedä, millainen tulevaisuus Euroopassa tulee olemaan. Tässä meidän on oltava samaa mieltä Toynbeen kanssa siitä, että yhteiskunnan kohtalo riippuu aina sen luovista vähemmistöistä. Kristittyjen uskovien tulisi nähdä itsensä juuri tällaisena luovana vähemmistönä, auttaa Eurooppaa saamaan takaisin paras perintönsä ja siten asettua palvelemaan koko ihmiskuntaa.

Viime vuosina paavin huomio on kiinnittynyt myös kysymykseen ihmisoikeuksista. Tuoreessa lausunnossaan paavi kyseenalaistaa vallitsevan ”ihmisoikeuskulttuurin”. Hän toteaa, että ihmisoikeuslakeja käyttävät hyväkseen ihmiset, jotka haluavat vain saada haluamansa. Ihmisoikeuskeskustelua käytetään myös tukahduttamaan omantunnon vapautta ja rajoittamaan uskonnollisuutta. Tästä on paavin mielestä seurauksena se, että kristinuskoa pyritään marginalisoimaan ja uskon symboleihin, kuten ristiin, kohdistetaan alati kasvavaa vihamielisyyttä. Jotta oikeuksien puolustaminen olisi aitoa, olisi ihmiset otettava Benedictus XVI:n mielestä huomioon integroidusti, henkilökohtaisella sekä yhteisöllisellä tasolla.

Traditionalismin perspektiivistä tarkasteltuna katolinen kirkko on, kaikesta huolimatta, yksi viimeisistä suurista linnakkeista jotka edes jossakin määrin uhmaavat modernin liberalismin tuhoisaa hyökyaaltoa. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä voidaan ottaa Vatikaanin hyväksyvä kanta Ranskassa homojen avioliittoa ja adoptio-oikeutta vastaan suunnatun suurmielenosoituksen suhteen. Paavin kannanottoja kannattaa kuunnella ja ottaa huomioon se tosiasia, että kulttuurisodassa on lopulta valittava puolensa: jakoviiva kulkee globalistisen liberalismin ja eurooppalaisen kulttuuriperinteen säilyttämistä kannattavan, autenttisen konservatismin välillä.

Markku Siira on pohjoissuomalainen nojatuolitraditionalisti. Kiinnostuksenkohteina Euroopan historia, keskiaika, saagat, esoteria, katolilaisuus, runous, kirjallisuus ja etymologia.

Markku Siira on pohjoissuomalainen nojatuolitraditionalisti. Kiinnostuksenkohteina Euroopan historia, keskiaika, saagat, esoteria, katolilaisuus, runous, kirjallisuus ja etymologia.

Information

This entry was posted on tammikuu 15, 2013 by in Henkilökuvat.
%d bloggers like this: