Sosiaalisesta ja ekologisesta tasapainosta

TIMO HÄNNIKÄINEN

Valtavirran konservatiivisilla ja kansallismielisillä liikkeillä on tapana suhtautua ympäristöliikkeeseen ja luonnonsuojeluun epäluuloisesti tai jopa vihamielisesti. Näin on myös Suomessa. Perussuomalaisten ympäristöpoliittiset kannanotot ovat sisältäneet muun muassa vaatimuksia turpeennoston ja avohakkuiden lisäämisestä sekä sympatiaa petoeläinten hävittämistä vaativille maanviljelijöille. Niin sanottu ilmastoskeptisyys on yleistä internetin oikeistofoorumeilla. Ympäristöaktivismia pidetään yhtenä vasemmistoradikalismin muotona, joka haluaa kaikkialla puuttua yksittäisen kansalaisen ja paikallisen yhteisön asioihin utooppisten tavoitteiden nimissä.

Vasta aivan hiljattain on konservatiivien riveistä kuulunut toisenlaisiakin ääniä. Talvivaaran jupakan aikana myös perussuomalaiset kansanedustajat ja kunnallispoliitikot ovat alkaneet vaatia kaivosyhtiön toimien tutkimista ja arvostelleet uutta kaivoslakia. Samalla luonnonsuojelijoiden riveissä on vedottu patrioottisiin tunteisiin kansallisomaisuutta ulosmittaavaa pörssiyhtiötä vastaan. Ovatko viholliset yhtäkkiä lähentyneet? Vaikka pitkälle meneviä johtopäätöksiä on tässä vaiheessa turha tehdä, on havaittavissa ainakin alustavaa ymmärrystä, että luonnonsuojelu ja kansalliset intressit eivät välttämättä ole ristiriidassa keskenään.

Itse tervehtisin lähentymistä ilolla, sillä ekologisen ja konservatiivisen ajattelun välillä on perustavanlaatuinen yhteys, jonka havaitsematta jättämisellä on rampauttava vaikutus molempiin ajatustraditioihin. Yhteyden huomaa erityisesti silloin, kun konservatismia ajatellaan traditionalismina eikä öykkärimäisenä rajattoman yksityisomistuksen puolustamisena, jollaisena se nykyään valitettavan usein nähdään.

Vaikka ekologia samaistetaan usein ”punavihreyteen”, ympäristöliike on kytkeytynyt poliittiseen vasemmistoon vasta verraten lyhyen ajan. Liikkeen juuret ovat 1800-luvun Yhdysvalloissa, ja sen varhaiset edustajat – Henry David Thoreau, Ralph Waldo Emerson ja muut Uuden Englannin transsendentalistit – olivat pikemminkin romanttisia erämaanpalvojia ja sivilisaatiokriitikkoja kuin minkään sortin vasemmistolaisia. Saksassa ympäristöliikkeen edeltäjiä olivat leirielämää ja talonpoikaiskulttuuria ihailleet vuosisadanvaihteen antiporvarilliset nationalistit, ja jotkut kansallissosialistien valtakaudella säädetyt ympäristön- ja eläinsuojelulait olisivat radikaaleja nykyäänkin. Englannissa tehomaatalouden vastaisuus veti 1900-luvun alkupuoliskolla mukaansa niin kiltasosialisteja kuin toryjakin, sekä Rolf Gardinerin kaltaisia oikeiston ja vasemmiston ajatuksia yhdistäviä radikaaleja, joita nykyään kutsuttaisiin ”äärioikeistolaisiksi”. Suomen Luonnonsuojeluliiton perustamisen vuonna 1938 taustalla oli ajan AKS-henkinen kansallismielisyys ja halu suojella kulttuurimaisemaa.

Historiallisen yhteyden ohella konservatismin ja ekologian välillä on maailmankatsomuksellinen yhteys, joka ilmeisyydestään huolimatta jää nykyisin useimmilta tunnistamatta. Parhaiten se on havaittavissa Edmund Burken kuuluisassa mietteessä, jonka mukaan yhteiskunta on kuolleiden, elävien ja syntymättömien välinen sopimus. Tämä monisukupolvinen näkökulma on vastakkainen liberalismille, jonka ”yhteiskuntasopimus” on tuntemattomien keskenään solmima eikä ulotu elävien piirin ulkopuolelle. Esseessään ”An Agenda for Green Conservatism” brittifilosofi John Gray kirjoittaa, että yksilökeskeinen liberalismi on

unohtanut, tai ei ole koskaan kuullutkaan David Humen vastaväitteestä Thomas Hobbesille: ihmislajin, jolla seksuaalinen ja perheellinen rakkaus nivoutuvat yhteen, sukupolvet limittyvät, joten olemme au fond sosiaalisia ja historiallisia olentoja, joiden identiteetit koostuvat aina osittain muistoista (esimerkiksi niistä, jotka ovat tallentuneet puhumiimme kieliin) jotka ylittävät sukupolvirajat. Yhteisen elämän muodot, joista löydämme identiteettimme ovat ympäristöjä, joissa elämme ja saamme olemuksemme: ne ovat inhimillinen ekologiamme.

Varsin samansuuntaisesti ympäristöliike on korostanut sukupolvirajat ylittävää perspektiiviä: monimuotoinen luonto on olemassaolomme perusta, jota yhdellä sukupolvella ei ole oikeutta ryöstöhyödyntää. Luonnonvarojen käytössä on muistettava velka niin menneille kuin tuleville polville. Sekä vihreä että konservatiivinen ajattelu ovat epäluuloisia ”edistystä” kohtaan, ainakin silloin kun sillä tarkoitetaan liikettä liikkeen vuoksi tai yhteiskunnan loputonta muokkaamista jonkin abstraktin ihanteen mukaiseksi. Kumpikin ajatussuunta pitää jatkuvuutta ja säilymistä ensiarvoisen tärkeinä – toinen on vain perinteisesti korostanut sosiaalisen pääoman (lait, tavat, perinteet, instituutiot) ja toinen materiaalisen pääoman (elinympäristö ja luonnonvarat) säilyttämistä. Roger Scruton, toinen vihreyden ja konservatiivisen ajattelun lähentymistä ideoinut brittiajattelija, kirjoittaa esseessään ”Conserving Nature”:

Politiikan tarkoitus ei tästä näkökulmasta ole yhteiskunnan uudelleenmuovaaminen jonkin kauas kurottavan vision tai ihanteen, kuten vapauden, veljeyden tai tasa-arvon mukaiseksi. Sen tarkoitus on valppaasti vastustaa hajauttavia voimia, jotka jäytävät sosiaalista ja ekologista perintöämme. Tavoitteena on siirtää – ja jos mahdollista, entistä parempana – tuleville sukupolville se järjestys ja tasapaino, joka on meidän haltuumme väiaikaisesti uskottu.

Scrutonin mukaan ympäristöväen konservatiiveja kohtaan tuntema vastenmielisyys johtuu siitä, että he mieltävät konservatismin rajoittamatonta markkinoiden vapautta ajavaksi ideologiaksi. Vapaat markkinat ovat ympäristöliikkeen silmissä sotaa luontoa vastaan lyhyen tähtäimen taloudellisten hyötyjen saavuttamiseksi. Käsitys ei ole aivan väärä, sillä nykyään monilla uusliberaaleilla ja libertaareilla on tapana kutsua itseään konservatiiveiksi – muun muassa tästä syystä olen alkanut käyttää termiä ”traditionalismi” kuvaamaan maailmankatsomustani.

Kapitalismia ihannoiva muoto konservatismista tarkastelee politiikkaa yksioikoisen dikotomian läpi: kaikessa on kyse yksilönvapauden ja valtion taloudellisen kontrollin välisestä kiistasta. Yksilönvapaus tarkoittaa tästä näkökulmasta taloudellista vapautta, joka sisältää vapauden hyväksikäyttää mielin määrin luonnonvaroja taloudellisen voiton saavuttamiseksi. On selvää, että tämän periaatteen mukainen järjestelmä ei sovellu yhteen ekologian kanssa: sademetsää kaatava yhtiö, pohjavesiä pilaava kaivosyritys ja ylisuuria saaliita pyytävä kalastaja tottelevat ”markkinoiden lakeja”, ja ellei mikään muu laki rajoita heidän toimintaansa, he ammentavat ennen pitkää tyhjiin niin sivilisaation kuin elämänkin perusteet.

Mutta ympäristöjärjestöiltä – varsinkin länsimaissa toimivilta – jää usein huomaamatta, ettei vapaan kilpailun vastakohta ole luonnolle sen parempi. Luonnonsuojelijat kiivailevat markkinatalousmaiden suuryrityksiä vastaan, mutta reaalisosialismi synnytti aikoinaan aivan yhtä massiivisia ja tuhovoimaisia korporaatioita. Näissä valtion omistamissa ja hallitsemissa instituutioissa ei ollut minkäänlaisia säätelymekanismeja: niiden suunnittelijat ja työntekijät eivät olleet tilivelvollisia kenellekään tai millekään, eikä kanavia negatiivisen palautteen välittämiseksi tai vaaroista varoittamiseksi ollut.

Perinpohjaisimmat ympäristökatastrofit ovat yleensä aiheutuneet järjestelmissä, joissa liiketoiminta kuuluu vain valtiolle. Tällaisten järjestelmien tehottomuus on toisinaan saattanut säästää suuriakin luonnonalueita kokonaan hyötykäytöltä, mutta tehottomuus myös johtaa ennen pitkää järjestelmän horjumiseen tai romahtamiseen, jolloin tämäkin etu menetetään. Hyvä esimerkki on tämän hetken Pohjois-Korea, missä teollisuuslaitosten alasajo on lopettanut saastumisen tietyillä alueilla mutta johtanut metsien suruttomaan hakkaamiseen lämmitystarpeiksi toisaalla. Entisten kommunistimaiden ympäristöjärjestöt ovatkin länsimaisia paremmin tajunneet, että ekologisuus vaatii vapaata yrittäjyyttä mutta myös sitä rajoittavaa lainsäädäntöä.

Ekologian ja konservatismin käsittäminen luonnollisiksi liittolaisiksi ei vaadi kovin monimutkaisia ajatusketjuja. Mutta liittolaisuuden tiellä on myös käytännön esteitä. Konservatiivien korostama sosiaalinen tasapaino ja ympäristöväen korostama ekologinen tasapaino eivät aina sovellu yhteen. Jatkuvaan taloudelliseen kasvuun sidotussa yhteiskunnassa ensin mainittu saavutetaan jälkimmäisen kustannuksella. Jo kasvun hidastuminen, sen pysähtymisestä puhumattakaan, aiheuttaa työttömyyttä ja muita harmoniaa rikkovia oireita. Talouskasvun takkuilu antaa hengähdystauon luonnolle mutta saa ihmisyhteisössä aikaan eturyhmien ristiriitoja, kurjistumista, kateutta, keskinäistä vihanpitoa. Rivikansalainen on idealistista ekofilosofia lyhytnäköisempi olento, joka on kiinnostuneempi omasta ja perheensä toimeentulosta tulevana vuonna kuin Itämeren saastumisen pysäyttämisestä tai ahmakannan elvyttämisestä. Tehokkaat ekologiset toimenpiteet lisäävät yhteiskunnallisia ristiriitoja ainakin lyhyellä aikavälillä, eikä kukaan uudelleenvalintaa tavoitteleva poliitikko sellaisiin ryhdy, vaikka mielellään mainitseekin ”ympäristöarvot” ja ”kestävän kehityksen” vaalipuheissaan.

Ympäristöliikkeen ongelma on siis tämä: miten saada viime kädessä omaa ja lähipiirinsä välitöntä etua ajatteleva ihminen hyväksymään rasitukset, jotka elinympäristön kaukonäköinen suojeleminen hänelle aiheuttaa? Mutta asiat loppuun asti ajatteleva konservatiivi painii samankaltaisen ongelman kanssa. Burken korostama yhteiskuntasopimus elävien, kuolleiden ja syntymättömien välillä (G. K. Chestertonin sanoin ”kuolleiden demokratia”) on pitkän tähtäimen ajattelua, joka helposti häviää yksilön lyhyen tähtäimen intresseille. Konservatiivi puhuu perhe- ja avioliittoinstituution tärkeydestä sosiaalisen koheesion ylläpitäjinä, mutta sosiaalisen koheesion ihanteesta ei juuri ole vastusta vapaan seksin ja sitoutumattomuuden houkutuksille. Sosiaalisen tasapainon ylläpitäminen edellyttää itsekuria ja uhrautumista siinä missä ekologisenkin tasapainon ylläpitäminen, ja itsekuri ja uhrautuminen ovat modernille ihmiselle kirosanoja.

Moderni aika talous- ja arvoliberalismeineen on luonut ”tuntemattomien yhteiskunnan”, joka ei tunnusta yhteisen (henkisen tai aineellisen) perinnön olemassaoloa eikä edellytä sen vaalimista, vaan perustuu yksilöiden ”rationaaliselle” eduntavoittelulle. Kun kukin kansalainen on juuri itselleen sopivaa onnea tavoitteleva kuluttaja, on hankala pyrkiä sen paremmin ekologiseen kuin sosiaalis-kulttuuriseenkaan jatkuvuuteen.

Ainoa keino motivoida suuret ihmisjoukot sietämään rasituksia ja tekemään uhrauksia jatkuvuuden nimissä on vedota yhteiseen identiteettiin. Tässä mielessä traditonalistis-konservatiivisella ”identiteettipolitiikalla” on paljon annettavaa ympäristöliikkeelle. Ympäristöväki vetoaa usein ”ihmiskuntaan”, aivan kuin homo sapiensilla kokonaisena lajina olisi yhteiset tavoitteet. Tämä on kuitenkin yhtä suuri harha kuin liberaali fantasia rationaalisten yksilöiden yhteiskuntasopimuksesta. Ihminen on paitsi sosiaalinen, myös tribaalinen laji, joka jakaa lajikumppaninsa ”meihin” ja ”muihin” identiteettiryhmänsä perusteella. Elonkehä-lehdessä (11-12/2012) ilmestyneessä kirjoituksessaan ”Ihmiskuntaa ei ole” Anna Patrask kirjoittaa terävästi:

Usein ihmisistä puhutaan me-muodossa ”keksimme kirjapainon” tai ”olemme käyneet kuussa” (jostain syystä ei kuitenkaan ”käytimme giljotiinia” tai ”saimme aikaan ydinvoimalaonnettomuuden”). Me-muodon käyttö on outoa, sillä kukaan meistä ei ole keksinyt kirjapainoa tai (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) käynyt kuussa.

Tällainen puhe perustuu harhaan, että olisi olemassa ihmiskunta, johon me kaikki kuuluisimme. Ihmiskunta voisi olla olemassa vain, jos etumme olisivat yhteneväiset, mutta todellisuudessa ne eivät ole. Lajinsisäinen kilpailu on luonnollista ja siksi emme puhu variskunnasta tai peltomyyräkunnastakaan, koska ymmärrämme muiden eläinten taistelevan elintilasta lajitovereidensa kanssa. Ihmisryhmien välillä on isoja ristiriitoja, joita jostain syystä emme huomaa, koska katsomme lajiamme liian läheltä.

Jotta saataisiin ihmiset ymmärtämään luonnonympäristöjen säilyttämisen tärkeys, on siis vedottava ”ihmiskuntaa” pienempiin kokonaisuuksiin. Konservatiivin näkökulmasta eräs varsin tärkeä sellainen on kansa ja kansallisvaltio. Kansallisvaltion ja kansallisen identiteetin arvo piilee siinä, että ne tarjoavat eräänlaisen kultaisen keskitien nurkkakuntaisen heimoidentiteetin ja ihmiselle käytännössä soveltumattoman globaalin identiteetin välissä. Historiallinen koe on myös monta kertaa osoittanut, että suuretkin ihmisjoukot kokevat kriisitilanteissa mielekkääksi kärsiä ja uhrautua kansakunnan puolesta, olipa se miten keinotekoinen konstruktio tahansa.

Niinpä Suomen luonto ja suomalainen kansallismaisema ovat suomalaiselle väistämättä lähempänä sydäntä kuin ”luonto” sinänsä. Ne ovat osa kokemus- ja elämysmaailmaa, jonka voi tunnistaa omaksi ja yhteiseksi aivan eri tasolla kuin vaikkapa trooppiset sademetsät. Edellä mainitsemassani Talvivaaran tapauksessa tämä kävi erityisen hyvin ilmi. Pentti Linkola tajusi asian jo niinkin varhain kuin vuonna 1966, jolloin hän kirjoitti esseessään ”Ihmisten veljeydestä”:

Todellisen ihmisten veljeyden luulen vaativan sekä samantapaista ympäristöä ja olosuhteita että elämänkatsomuksellista yhteisymmärrystä. Ruotsalainen ja venäläinen luonnonihailija ovat minulle varmasti läheisempiä kuin suomalainen insinööri ja ekonomi, mutta brasilialainen luonnontutkija taitaa jo jäädä kelkasta. Tuskinpa ihminen, joka ei koskaan ole taistellut lunta ja pakkasta vastaan, voisi mitenkään tulla todella läheiseksi.

Kansallinen ja paikkaan sitoutuva näkökulma sisältävät kuitenkin erään ongelman. Suuren mittakaavan ekologiset ongelmat, tärkeimpinä ilmastonmuutos ja lajikuolemat, eivät pysy valtioiden rajojen sisällä. Ne ovat globaaleja ongelmia ja vaativat globaaleja ratkaisuja. Tässä mielessä kansallismielinen konservatismi, joka on perinteisesti tarkastellut asioita alueellisesta ja pienyhteisöllisestä perspektiivistä ja jolle kansallisvaltio on suurin mahdollinen perusyksikkö, tuntuu riittämättömältä. Niinpä ranskalainen Génération Identitaire ja vastaavat laajempaan ”identitaariseen” näkökulmaan pyrkivät nationalistiliikkeet saattavatkin olla ekologiselta kannalta mielekkäimpiä.

Toisaalta, vaikka kansainvälinen yhteistyö ympäristökysymyksissä ja kansainväliset ympäristösopimukset ovat välttämättömiä, on kansallisvaltio edelleen ainoa yksikkö, jolla on hallussaan sekä keinot että legitimiteetti toteuttaa ekologiset toimenpiteet käytännössä. Ympäristöliikkeessä esiintyy haaveilua sekä maailmanhallituksesta että pelkkien autonomisten paikallisyhteisöjen toteuttamasta ekologisesta järjestyksestä. Mutta maailmanhallitus hajoaisi alta aikayksikön kansallisten hallitusten välisiin kiistoihin, eikä paikallisyhteisön autonomiaa voi tehokkaasti turvata mikään muu kuin kansallisvaltio. Maailman kauppajärjestön WTO:n kaltaiset globaalit organisaatiot ovat toistaiseksi olleet kovin tehottomia ympäristöongelmien torjumisessa, koska ne ovat jatkuvasti heikentäneet sekä paikallisia tuotantomuotoja että kansallisvaltioiden asemaa ylikansallisten sijoittajien eduksi. Mikään realistinen ympäristöstrategia ei voi alituiseen jättää huomiotta sitä uskollisuutta, jota useimmat ihmiset edelleen tuntevat kansakuntaansa kohtaan.

Kirjallisuutta:

John Gray: Gray’s Anatomy. Selected Writings (Penguin Books, 2010)

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta (WSOY, 1971)

Anna Patrask: Ihmiskuntaa ei ole (Elonkehä 11-12 / 2012)

Roger Scruton: A Political Philosophy. Arguments for Conservatism (Continuum, 2006)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.