Viron kansallisromaani ja kansallisuusaate

TEEMU KESKISARJA

–

Juhani Salokannel on hienolla tavalla suomentanut Viron kansan tärkeimmän tekstin. A. H. Tammsaare (1878–1940) on kansalliskirjailija siinä missä Aleksis Kivi tai Väinö Linna. Heimolaistemme ihmiskäsitystä ei voi ymmärtää ilman Tammsaaren pääteosta Totuus ja oikeus (suom. Juhani Salokannel, osat I–V, Otava, 2002–2013).

Ykkösosa Maan lupaus on ensi avaamalta ilmetty Täällä Pohjantähden alla. Pentinkulmaa vastaa Vargamäe: pienoismaailma arkkityyppeineen, vertauskuvineen, jännitteineen ja vastakohtineen. Suon raivaus on Tammsaarellekin A ja O. Suomalaislukija löytää Totuudesta ja oikeudesta F. E. Sillanpään maalaissielunmaisemaa ja Mika Waltarin yleisinhimillisyyttä. Tyyliltään ja kerronnaltaan Tammsaare muistuttaa Joel Lehtosta. (Ks. myös Juhani Salokannel: Nuoren Viron omatunto. Kansalliskirjailija A. H. Tammsaare. Vastapaino 2017.)

Sittenkin Suomi on Suomi ja Viro on Viro. Välissä on Suomenlahtea leveämpiä historian erottajia ja Inarinjärveä syvempiä traumoja. Virossa on enemmän valhetta, vääryyttä, sortoa, väkivaltaa ja mielivaltaa.

Tässä esimerkkejä elämäntunnelmasta, jolla Tammsaare synkistää vargamäeläisyyttä:

Kylän ”yhteisöllisyys” on yhdessä riitelemistä, naapurikaunaa, juonia, sabotoimista, kostamista, vahingontekoa, tappelua ja loputonta oikeudenkäymistä. Naapurusten – säätyveljienkin – välit ovat monin verroin tulehtuneemmat kuin Koskelan ja pappilan. Viron maarahvaan yhteiset yleishyödylliset pyrinnöt eivät millään menesty. Hetkittäinen yhdysside on suru, kun kaikilta kuolevat lapset kulkutautiin.

Ojat urkenevat ja kivet irtoavat pellosta, mutta ahkeruus ei peri maata eikä työ tekijäänsä kiitä Vargamäellä. Ei vaikka päähenkilö on isohko isäntä, maanomistajana oman onnensa seppä, toisin kuin torppari. ”Koskaan ei tehty riitä, koskaan ei halu täyty. aie synnyttää aikeen, työ vetää peräänsä toisen.” Ylätasollakin Tammsaare kyseenalaistaa edistystä. Viron talous kasvaa perunan viljelyllä viinatehtaita varten – saksalaisten paronien pussiin. Maan lupaus ei täyty luvatussa maassa.

Oliko viina kaiken pahan alku ja juur itämerensuomalaisille? Suomessa pontikka, sahti, pirtu ja apteekin tipat eivät olleet kovin hyvin saatavilla. Virossa anniskelu ylitti kaikki partaat ja äyräät. Siksi Vargamäen juopot ovat päihteisempiä kuin Putkinotkon Juutas Käkriäinen ja Pentinkulman Kankaanpään Elias. Jokaisen virolaiskylän keskipiste oli kapakka, näitä körtsejä oli tienvarressa muutaman virstan välein. Juopottelu oli julkista ja sosiaalista mutta yhtä kaikki kansanruumiille rapauttavaa. Totuudessa ja oikeudessa myös houruinen perheväkivalta on itsestäänselvyys. Hyväkin mies hakkaa vaimonsa maanrakoon, ja lapsoset saavat täysillä pataan isällisessä kotikurissa.

Vargamäen eläimille tapahtuu hillittömiä raakuuksia. Suomessa kansalliskirjailijat eivät kai kuvaile monilla sivuilla koirien myrkyttämistä rotanmyrkyllä, kärventämistä ja rusikoimista kuurosokeaksi, käärmeiden elävältäsyöttämistä muurahaisille tai lempikissan tunkemista hurtankitaan. Totuudessa ja oikeudessa eläinrääkkäys ei oireile mielisairautta vaan normaalimeininkiä, hurskaat aikuiset ja mukavat muksut sitä harjoittavat.

Totuuden ja oikeuden päähenkilöitä keskimäärin vituttaa hyvin voimakkaasti. Ykkösosa Maan lupaus on lähtökohdaltaan luomiskertomus mutta juoneltaan Jobin kirja.

Kansalliskirjailija Tammsaaren ja suomentaja Salokanteleen suurenmoisesta seurasta siirryn samanveroiseen historiantutkimukseen, Seppo Zetterbergin kirjaan Suomen sillan kulkijoita. Yhteyksiä yli Suomenlahden 1800-luvulla. (Siltala 2015).

Viron-tuntija Zetterberg ammentaa alkuvoimaisista alkuperäislähteistä. Siltaa kulkivat Elias Lönnrot, August Ahlqvist, Lydia Koidula ja monet muut. Kulttuuri-ihmisten kirjeenvaihto ja matkakertomukset henkivät yhteenkuuluvuutta ja lämpöisintä myötätuntoa puolin ja toisin. Samalla käy ilmi valtava juopa käytännön elämisessä ja olemisessa. Suomi sijaitsi sillan onnekkaammalla puolella.

Virolaisten enemmistö oli yhteiskunnalliselta asemaltaan ”neekeriorjia”. Historioitsija, fennomaanipäällikkö Yrjö Koskinen sai tämän tiedon Kalevipoegin sepittäjältä maalaislääkäri Kreutzwaldilta.

Saksalaiset paronit orjuuttivat maarahvasta armottomasti. Maaorjuus periaatteessa poistui 1810-luvulla, mutta virolaiset eivät vielä pariin sukupolveen saaneet ostaa peltoja vaan raatoivat moisioiden alaisuudessa. Suomessa ruotsinkielinen bättre folk etuineenkin kuului yhteiseen kansaan. Sitä vastoin baltiansaksalaiset keskiajan kalparitareiden jälkeläiset olivat erillinen herrarotu. Se repi rikkaudet neekeriensä selkänahasta eikä pitänyt näitä ihmisinä.

Viron kielellä ei ollut 1800-luvun puolivälissä pienintäkään jalansijaa hallinnossa, koulutuksessa ja korkeakulttuurissa. Esivalta oli paitsi saksalaista myös venäläistä. Nappiniekkojen vastapainona ei ollut kansanomaisia nimismiehiä. Kartanonherrat nimittivät patronaattioikeudellaan papit, joista ei noussut kansanvalistajia ja kielitaistelijoita kuten Suomessa. Kaikki liiketoiminnan tapainenkin oli suljetun yläluokan yksinoikeus.

Virolaiset ”Suomen sillan kulkijat” pitivät rikkaana ja edistyksellisenä maana Suomea, joka oikeastaan oli perifeerinen peräkulma ja Euroopan kerjäläinen! Vastaavasti Viron tila säälitti jopa poloisilta pohjan mailta saapuvia suomalaisia. ”Kaikki tyynni, ihmiset niin kuin elikotkin olivat ikään kuin kurtistuneet orjuuden painon alla.”

Kansallisuusaate tuulahti Viroon suunnilleen sukupolvea myöhemmin kuin Suomeen. Vaikutus oli yhtä lailla siunauksellinen. Virolaiset loivat 1900-luvun alkuun mennessä omakielisen kulttuurin, laajan alkeisopetuksen, tieteen, taiteen ja elinkeinoelämän haarat, historiatietoisuuden ja kansallisen itseymmärryksen sfäärit. Näin siis miljoonainen väestö, joka ponnisti surkeimman suon pohjimmaiselta pohjalta.

Viro oli ja on kansallisuusaatteen mallioppilas koko maailman mittakaavassa. Virolaisen nationalismin oikeudesta ja totuudesta todistavat myös neuvostomiehityksen kestäminen ja uuden itsenäisyyden ihmeellinen elpyminen.

–

–