Sota päässä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

On harvinaista, että yli puoli vuosisataa kirjailijan kuoleman jälkeen hänen jäämistöstään löydetään laadukkaita ennen julkaisemattomia käsikirjoituksia. Louis-Ferdinand Célinen (1894-1961) kohdalla näin tapahtui, kun vuonna 2019 tuli päivänvaloon neljä kateissa ollutta romaanikäsikirjoitusta, yhteensä parisentuhatta liuskaa. Ne oli varastettu Célinen Pariisin-asunnolta toisen maailmansodan lopulla, kirjailijan itse ollessa maanpaossa Saksassa. Käsikirjoitukset luovutettiin Célinen lesken Lucette Almansorin perillisille, ja Gallimard-kustantamo julkaisi niistä kaksi ensimmäistä, romaanit Guerre ja Londres, viime vuonna. Suomeksi ensin mainittu on juuri ilmestynyt nimellä Sota, ja jälkimmäinen ilmestyy ensi vuonna nimellä Lontoo.

Ranskassa romaanien ilmestyminen oli melkein yhtä suuri kirjallinen tapaus kuin Célinen esikoisteoksen Niin kauas kuin yötä riittää ilmestyminen vuonna 1932. Tuolloin entuudestaan tuiki tuntemattoman kirjailijan romaani myi huikeat 50 000 kappaletta ja olisi saanut Goncourt-palkinnonkin, ellei osa palkintoraadin jäsenistä olisi vierastanut sen brutaalia kieltä. Viime vuonna Guerre ja Londres nousivat välittömästi myyntitilastojen kärkeen ja menevät yhä hyvin kaupaksi. Ilmestymisestä uutisoitiin laajalti ja se nosti jälleen pintaan myös jaaritukset Célinen antisemitismistä ja kirjailijan moraalisesta vastuusta – aiheesta, johon keskinkertaiset kulttuurikommentaattorit eivät näköjään koskaan kyllästy.

Romaanilöydöt sisältävät joitakin arvoituksia. Nyt suomeksi ilmestynyt Sota sijoittuu ajallisesti Niin kauas kuin yötä riittää -romaanin maailmaan, mutta on kirjoitettu esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen ja muodostaa selvästi oman kokonaisuutensa. Oliko se alun perin tarkoitus julkaista itsenäisenä teoksena vai sisällyttää laajempaan kokonaisuuteen, josta sittemmin muotoutui Célinen toinen romaani Kuolema luotolla (1938)? Joka tapauksessa 155-sivuinen Sota on eheä ja täysipainoinen teos, vaikka monet hiomattomuudet paljastavatkin että kyseessä on vasta raakaversio.

Sota alkaa päähenkilö Ferdinandin, kirjailijan alter egon, haavoittumisella ensimmäisessä maailmansodassa. Célinen omaan haavoittumiseen liittyneitä olosuhteita on spekuloitu paljon. Ratsuväen kersanttina palvellut Céline, joka tuolloin tunnettiin ristimänimellään Louis Destouches, haavoittui luodin kimmokkeesta käsivarteen Ypresin lähistöllä lokakuussa 1914, ollessaan viemässä käskykirjettä jalkaväen everstille. Haava vahingoitti pysyvästi käsivarren hermoja ja johti tulevan kirjailijan kotiutttamiseen osittaisena invalidina. Céline väitti aina haavoittuneensa päähän, mutta virallisissa asiakirjoissa ei ole sellaisesta mainintaa. Ilmeisesti hän oli kuitenkin saanut ennen käsivarteen haavoittumistaan jonkinlaisen päävamman, kun kranaatin paineaalto oli heittänyt hänet hevosen selästä päin puunrunkoa.

Joidenkin kirjallisuushistorioitsijoiden mukaan Célinen tarinat päävammasta olivat silkkaa kirjallista mytomaniaa, pyrkimystä rakentaa itselleen sotasankarin ja vammautuneen neron maine. Mutta on kiistatonta, että Céline oli neurologisesti poikkeava ja kärsi koko sodanjälkeisen elämänsä jatkuvista päänsäryistä ja korvissa kuuluvasta äänekkäästä hurinasta ja vinkunasta. Oireet saattoivat hyvin johtua päähän tulleesta iskusta tai räjähdyksen painevaurioista.

”Sain sodan pääni sisään ja sinne se jäi”, sanoo Sodan päähenkilö romaanin ensimmäisessä kappaleessa. Ferdinandin päässä pauhaa surinan, kolkkeen ja ujelluksen sekamelska kuin avantgardistinen orkesteri. Se soi taukoamattomana taustamusiikkina hänen kokemuksilleen haavoittuneita kuljettavassa junassa ja sotilassairaalassa. Kirja antaa näkökulmia paitsi Célinen omaan sotavammaan, myös hänen luomaansa kirjalliseen tyyliin, jota on luonnehdittu fragmentaariseksi ja huohottavaksi, mutta myös musikaaliseksi. Ehkä päänsisäinen meteli pakotti Célinen ilmaisemaan itseään lyhyin, katkonaisin lausein, jotka ovat kuin huutoja hälyn yli.

En enää usko pikavoittoihin. Olen oppinut soittamisen, nukkumisen, anteeksiannon ja, kuten näette kirjoittamisen, pienistä kauhunsirpaleista jotka on revitty tästä loppumattomasta metelistä.

Célinen tyyli-ihanteiden muotoutumista selittää myös kohtaus, jossa Ferdinandin vanhemmat tulevat katsomaan poikaansa sotilassairaalaan. Ferdinand ilmaisee inhonsa isänsä kirjeitä ja niiden tasapainotettuja, huoliteltuja lauseita kohtaan:

Siellä missä oltiin, jos siis oikeasti piti kuolla, olisin halunnut enemmän omanlaistani musiikkia, elävämpää. Kuvottavinta koko siinä ällötyksessä oli etten tykännyt isäni lauseiden musiikista. Luultavasti vielä kuoltuanikin nousisin pystyyn haukkumaan sen lauseita. Ihminen ei muutu. Kuoleminen ei ole vaikeaa mutta kaikki sitä edeltävä tyhjentää ihmisestä runouden, kaikki se viiltely, kuola ja piina joka edeltää viimeistä korahdusta. Paras siis olla joko lyhytsanainen tai rikas.

Inho ei kohdistu pelkästään vanhempien sukupolven tyyliin, vaan koko sen maailmankatsomukseen, joka modernin sodan lihamyllyn läpi puristuneesta Ferdinandista tuntuu toivottoman sievistelevältä. Porvarillisilla ihanteilla kuten siveydellä ja säästäväisyydellä ei ole käyttöä, kun kuolema voi tulla minä hetkenä hyvänsä mistä syystä tahansa ja kaikki on kaupan, jos vastineeksi saa lämpimän aterian, seksuaalista tyydytystä tai vähän maanpäällistä jatkoaikaa. Elämän raadollisuutta ja sattumanvaraisuutta ilmentää Ferdinandin potilastoverin Cascaden kohtalo: Cascade tienaa toimimalla vaimonsa sutenöörinä, kunnes vaimo ilmiantaa hänet itseaiheutetusta vammasta ja hänet teloitetaan.

Kakofonia Ferdinandin kallon sisällä on modernin maailman ääni: sodan, kapitalismin, teollisuuden lakkaamaton kumu. Niin kauas kuin yötä riittää toi sodan melun rinnalle tehdastyön melun, joka yhtä lailla rikkoo yksilön mielen ja riisuu hänet ihanteista paljaaksi. Kiintoisa vertailukohta Célinelle on Ernst Jünger, toinen merkittävä 1900-luvun kronikoitsija, joka Célinen tavoin koki maailmansodan rintamamiehenä ja kuvasi teoksissaan materiaalitaistelua ja raskasta teollisuutta maailmankuvaa peruuttamattomasti mullistavina ilmiöinä. Jünger etsi modernista maailmasta sankaruutta ja toivoi sotilaan ja tehdastyöläisen suistavan tieltään sovinnaisen, mukavuudenhaluisen pikkuporvarin. Céline puolestaan hylkäsi kaiken herooisuuden ja kuvasi niin itsensä kuin muut nälän, pelon ja himon ajamina eläimellisinä olentoina.

Sodan Ferdinand on oikeastaan myöhemmän Célinen kyyninen projektio. Kului toistakymmentä vuotta ennen kuin Céline alkoi kirjoittaa sotakokemuksistaan, ja fiktiivinen omakuva eroaa huomattavasti siitä, mitä todellisesta kersantti Destouchesista tiedetään. Niinä kolmena kuukautena, jotka Céline ehti rintamalla viettää, hän oli kaikesta päätellen rohkea ja määrätietoinen sotilas. Hän haavoittui, koska tarjoutui epäröivien jalkaväkimiesten puolesta viemään käskykirjettä vihollisen tulen alla olevaa reittiä pitkin. Tästä hänet palkittiin kunnialegioonan mitalilla ja croix de guerre -ansiomerkillä. Sairaalassa Céline kieltäytyi nukutuksesta luodin poiston aikana, luultavasti koska pelkäsi uupuneiden ja ylityöllistettyjen armeijan kirurgien amputoivan hänen kätensä päästäkseen helpommalla.

Joka tapauksessa ensimmäinen maailmansota teki Louis Destouchesista Louis-Ferdinand Célinen, vaikka kehitys olikin romaaneissa esitettyä verkkaisempi. Se oli peruskokemus, josta kumpusi joukko eurooppalaisen kirjallisuuden raivokkaimpia ja nihilistisimpiä tekstejä. Niihin kuuluu myös Sota, jossa juhlapuheissa vaiettu todellisuus ryöppyää esiin groteskien henkilöhahmojen, ruumiineritteitä tihkuvien kielikuvien ja rivologisten seksikuvausten muodossa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat melkein kokonaan sotilassairaalaan ja sitä ympäröivään pikkukaupunkiin. Miljöövalinta korostaa, että kauhu, tuska, löyhkä ja lika eivät katoa vaikka taistelu hetkeksi taukoaisikin. Hengenvaara vaanii armeijan tutkintakomitean ja epäpätevien lääkäreiden hahmossa, ja öisin osastolla kiertää nymfomaaninen hoitajatar, joka intoutuu tyydyttämään tarpeitaan kuolemaa tekevien potilaiden kanssa.

Céline on liioittelun nero, joka aloittaa todellisesta ja päätyy fantasiaan. Suoran omaelämäkerrallisina tai muutenkaan realistisina hänen kirjojaan ei tule pitää; metodina on pikemminkin todellisuuden tarkastelu voimakkaan suurennuslasin läpi, sen tiettyjen puolien paisuttaminen tolkuttomiin mittasuhteisiin, jotta jokin banaalit tosiseikat ylittävä olennaisempi totuus nousisi esiin. Rajanveto havainnon ja harhan välillä ei kiinnosta Célineä. Sota sisältää useita unenomaisia jaksoja, joista mieleenpainuvimpia on kertoja-päähenkilön vaellus niityllä kuolleiden asetovereidensa kanssa. Selittämättä jää, onko Ferdinand todella noussut haavoittuneita kuljettavasta junasta niitylle, vai onko koko episodi vain tulehduksen aiheuttamaa kuumehouretta.

Pohjimmiltaan Sota on vihainen ja anarkistisen hauska ylistys ihmisen elinvoimalle ja elämänhalulle. Olosuhteiden painajaismaisuus saa Ferdinandin takertumaan vimmaisesti elämään, ryystämään sen ydinmehuja. Itse olemassaolon kauhu ajaa häntä eteenpäin, aina äärimmäiselle reunalle saakka jonka tuolla puolen on pelkkää pimeyttä. Heittäytyminen suodattamattomaan elämään on paitsi oikeus myös velvollisuus, sillä mitä ikinä tekeekin, ei ainakaan pidä vetää verhoja todellisuuden eteen kuten koko muu maailma tuntuu tekevän. Nihilismin alta paljastuu vitalismi ja puolueettoman todistajan eetos.

–

Louis-Ferdinand Céline: Sota. Suomentanut Ville Keynäs. Siltala, 2024.

–

–