Kulttuurisota ja kansallinen yhtenäisyys

MIKAEL RAUHALAHTI

–

Kun vertaa Suomen ja Yhdysvaltain vuoden 2024 presidentinvaalien ilmapiirejä, ei voi olla toteamatta: Suomi on yhteiskuntana paljon terveempi kuin Yhdysvallat. Suomessa kilpailuasetelmassa olivat muiden muassa Jussi Halla-aho ja Li Andersson, mutta ideologisista erimielisyyksistään huolimatta he kykenivät ottamaan toisistaan mittaa asiallisella tyylillä. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa loanheitto ja demonisointi ovat asioita, joilla voi saavuttaa hyvin vähän, ja selvästi politiikan laitojakin edustavat ovat vähitellen oivaltamassa sen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa suuri osa kansasta tuntuu olevan sitä mieltä, että presidentinvaaleissa on kysymys hyvän ja pahan välisestä lopunajan taistelusta. Politiikka ja etiikka ovat erottamattomasti sulautuneet yhteen, ja viholliset haetaan oman maan sisältä. Tilanne alkaa muistuttaa viidensadan vuoden takaista uskonpuhdistuksen repimää Saksaa, mutta ideologiat ovat ottaneet uskonnon paikan elämää suurempana kysymyksenä, jonka suhteen ei suostuta tekemään myönnytyksiä. Puolueet ja poliitikot ovat lähes luopuneet oman linjan ja tulevaisuusvision markkinoimisesta ja keskittyvät lokaamaan vastapuolta, koska sellainen viesti myy paremmin.

Sekä radikaaleille vallantavoittelijoille että politiikan penkkiurheilijoille ideologinen paatos on kaviaaria, käytännön ratkaisut kaurapuuroa. Ne yhdysvaltalaiset, jotka eivät halua ottaa osaa tähän kulttuurisotaan, eivät ryhmity käytännönläheiseksi keskilinjan puolueeksi, vaan jättävät äänestämättä. Vuoden 2020 vaaleissa, joissa tunteet kävivät äärimmäisen kuumina ja joissa äänestysaktiivisuus nousi korkeimmaksi sataan vuoteen, vain kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista äänesti. Se on monta prosenttiyksikköä vähemmän kuin edes Suomen presidentinvaalien aneemisella toisella kierroksella, josta kirjoittaessaan toimittajat tuskailivat ehdokkaiden välisten erimielisyyksien ja konfliktien puutetta.

Selvästi ulkoisella vihollisella on kansallista yhtenäisyyttä lisäävä vaikutus. Ukrainan sodan kiihtyminen vuonna 2022 aiheutti Suomessa pienimuotoisen talvisodan hengen elpymisen, mikä leimasi vuoden 2024 presidentinvaaleja. Vastaavalla tavalla Yhdysvalloissa kylmän sodan jälkeen kiihtynyt kulttuurisota jäi 2000-luvun alussa muutamaksi vuodeksi taka-alalle terrorismin vastaisen sodan vuoksi. Harmillinen paradoksi on, että hyvät ajat saavat pienet ongelmat tuntumaan suurilta. Hyvinvoinnin paraneminen ja entisaikojen ihmisoikeusaktivistien kaikkien tavoitteiden saavuttaminen ovat saaneet yhä triviaalimmat asiat nousemaan kiivaiden debattien aiheiksi, jotka jakavat kansalaisia eri leireihin. Viidenkymmenen vuoden takaiset vasemmistoradikaalit eivät olisi voineet kuvitellakaan, että heidän seuraajansa pitäisivät kolmannen sukupuolen virallistamista yhtenä keskeisimmistä ideologisista tavoitteista. He olivat yleisesti varsin amerikkalaisvastaisia ja olisivat epäilemättä olleet aika masentuneita, jos olisivat tienneet, että 2000-luvun Suomessa monet vasemmistolaiset imitoivat Yhdysvaltain kulttuurisotaa saadakseen jotain tekemistä hivelemään ideologista hermoa. Pankit ovat jääneet kansallistamatta ja työttömyys poistamatta, mutta uuden polven vasemmistoradikaalit ratkovat innolla sellaisiakin ongelmia, joita tuskin kukaan pitäisi ongelmina, jos niistä ei olisi sellaisia tekemällä tehty. Niin käy, kun henkilöillä, joille ideologia on elämän suuri intohimo, ei ole mitään järkevää tekemistä. Ihmisoikeusaktivismista on tullut lifestyleä, jossa aktivistien kokemus taistelusta ihmisoikeuksien puolesta vaikuttaa olevan tärkeämpi asia kuin itse ihmisoikeudet.

Reaktiolla on myös vastareaktio. Suomalaisen politiikan kansallismielisellä laidalla ainakin Sinimusta Liike ja Valta kuuluu kansalle ovat lähteneet vasemmistoradikaalien leikkiin mukaan ja omalta osaltaan luovat tänne yhdysvaltalaisia kulttuurisodan rintamalinjoja, jotka asettavat suomalaiset toisiaan vastaan. Kansankokonaisuuden ihanne on jäänyt toiseksi sille, että radikaalit pääsevät kalistelemaan sapeleita keskenään ja keräämään selkääntaputuksia kannattajiltaan.

Oikeaan kansallismielisyyteen kuuluu, että muiden suomalaisten kanssa tavoitellaan sopua. Luulisi, että kaikkia ideologioita edustavat suomalaiset haluaisivat ratkaista pitkäaikaistyöttömyyden ja julkisen talouden alijäämän kaltaiset arvoneutraalit ongelmat. Sellaisten yhteisten tavoitteiden päälle voisi rakentaa tuntemusta siitä, että olemme kaikki samassa veneessä ja kannamme kortta samaan kekoon. Mutta eiväthän radikaalit innostu moisesta kaurapuurosta, kun tarjolla on kulttuurisodan kaviaariakin. Kulttuurisota on oire myös siitä, että minkään laidan radikaaleilla ei ole ratkaisuja oikeisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Kun niiden edessä kädet on nostettu pystyyn, huomio pyritään siirtämään enemmän tunteita kuohuttaviin asioihin. Tavallaan kulttuurisota on sirkushupia kansalle, jolle ei ole varaa tarjota enempää leipää.

–

Nationalismin kaksi eri muotoa

Nationalismi syntyi vastustamaan itsevaltaisia dynastioita, jotka eivät hallinneet alamaistensa hyväksi. Alun perin siihen kuului erottamattomasti sellaisia asioita kuin äänioikeus ja sananvapaus, jotka nykyään lasketaan klassisen liberalismin perusarvoiksi. Olihan nationalismi silloin kapinallishenkinen ja kansalähtöinen aate, joten kansan oikeudet olivat siinä keskeisiä. 1800-luvun loppua kohden valtansa horjumisesta huolestuneet dynastiat päättivät viisaimmaksi ottaa nationalismin omaksi välineekseen, minkä vuoksi monissa maissa nationalismi alkoi erkaantua klassisesta liberalismista ja sulautua yhteen imperialismin kanssa. Siitä syntyi ristiriita, joka vaivaa poliittis-ideologista keskustelua tänäkin päivänä: nationalismilla on kaksi muotoa, joiden historiat juontavat samaan aatteelliseen lähtökohtaan mutta jotka ovat sisällöllisesti toistensa vastakohtia.

Pienten kansojen suosima nationalismin muoto perustuu haluun olla itsenäinen isoista kansoista ja isojen kansojen suosima muoto perustuu haluun alistaa pienempiä kansoja. Esimerkiksi suomalainen ja venäläinen nationalismi ovat tavoitteiltaan täydellisessä ristiriidassa, joten niiden välistä nollasummapeliä ei voi ratkaista molempia tyydyttävällä tavalla. Imperialismiin sulautunutta nationalismin muotoa voi pitää aatteen kieroutuneena muotona siksikin, että se on hylännyt varhaiselle nationalismille ominaisen kansalähtöisyyden. Kansallisilla intresseillään valloituksiaan perustelevat suurvaltajohtajat nostavat valtion tärkeydessä kansan yläpuolelle ja luovat sille päämääriä, jotka eivät liity mitenkään kansan intresseihin. Venäjän valloituksista Ukrainassa ilmeisesti on jotain abstraktia hyötyä Venäjän valtiolle, jolla on kyltymätön tarve levittäytyä, mutta itse venäläisille niistä on vain haittaa. Ukrainan hallitsema Mariupol oli venäläisille hyödyllisempi kuin Venäjän hallitsema Mariupolin raunio.

Imperialistisella nationalismilla on hyvästä syystä huono maine. Se tahraa myös kansalähtöisen nationalismin maineen. Kuitenkin juuri kansalähtöisen nationalismin periaatteiden mukaisesti muun muassa Suomi on rakennettu kansalaisten yhteiskunnaksi, ei hallitsijan nautinta-alueeksi, jonka väestö on alamaisia, hallitsijan omaisuutta. Kaikella nationalismilla on niin tahriintunut maine, että siitä on tullut kulttuurisodan sytyke, kansallisen yhtenäisyyden tuottajan sijaan sen murentaja. Suomessa jopa puolue, jonka virallinen nimi on Kansallinen Kokoomus, piti vuonna 2017 nationalismia niin pahasti arvopohjansa vastaisena, että se sen takia sanoi hallitusyhteistyön irti Jussi Halla-ahon johtoon siirtyneiden Perussuomalaisten kanssa. Muutamaa vuotta aiemmin samalla Kokoomuksella ei ollut ylittämättömiä arvopohjaongelmia Kataisen hallitukseen osallistuneen Paavo Arhinmäen johtaman Vasemmistoliiton kanssa. Räikeät erimielisyydet talous-, sosiaali- ja turvallisuusasioissa eivät estäneet Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton hallitusyhteistyötä, koska nehän ovat vain kaurapuuroa, kun taas arvopohja on kaviaaria.

Sisällissodan jälkeen Suomen politiikassa omaksuttiin linja, jonka tarkoitus oli eheyttää traumatisoitunut kansakunta ja saada syntyneet haavat parantumaan. Eräät nationalismin tavoitteita parhaimmin edistäneet suomalaiset olivat Kaarlo Juho Ståhlberg, Kyösti Kallio ja Väinö Tanner, jotka tekivät parhaansa lopettaakseen koston kierteen ja suunnatakseen suomalaisten katseet yhteiseen tulevaisuuteen. Sosiaalidemokraatit luopuivat vallankumouksellisuudesta ja hyväksyttiin poliittiseksi yhteistyökumppaniksi, minkä eheyttävän vaikutuksen hedelmä oli työväestön osallistuminen taisteluun isänmaan puolesta talvisodassa. Ståhlbergiä rankaistiin kansallisen eheytystyön vuoksi, kun hänet kyyditettiin Helsingistä Joensuuhun vuonna 1930. Tanner puolestaan sai Venäjän bolševikkidynastian leppymättömän vihan niskoilleen, koska Otto Wille Kuusinen, ehkä täysin aiheellisesti, piti häntä syypäänä kommunistisen Suomen jäämiseen haaveeksi. Tanner tuomittiin sotasyylliseksi vuonna 1946, vaikka hän oli ollut huomattavasti vähemmän sotaisa kuin monet syyttämättä jääneet. Oikea rikos oli kansallinen eheytys, joka oli osoittautunut ylittämättömäksi esteeksi Venäjän imperialistisille pyrkimyksille.

Kansallisen eheytyksen linja jatkui toisen maailmansodan jälkeen menestyksellä. Kommunistien johtama Suomen Kansan Demokraattinen Liitto hyväksyttiin hallitusyhteistyöhön vuonna 1966 ja syleiltiin kuoliaaksi. 1930-luvulla kommunistipuolueen kieltäminen ei ollut hävittänyt kommunismia, mutta hyvinvointivaltio hävitti sen 1980-luvun loppuun mennessä. Vennamolainen maalaispopulismi hyväksyttiin hallitukseen vuonna 1983 ja tehtiin nopeasti hampaattomaksi. Kokoomus, joka oli Neuvostoliiton painostuksen takia ollut oppositiossa suurimman osan kylmän sodan ajasta, hyväksyttiin sosiaalidemokraattien hallituskumppaniksi vuonna 1987 ja Vasemmistoliitonkin kumppaniksi vuonna 1995. Suomen Kristillinen Liitto otettiin hallitukseen vuonna 1991 ja Vihreä liitto vuonna 1995. Timo Soinin johtamat vennamolaista aateperintöä korostaneet Perussuomalaiset hyväksyttiin hallitusyhteistyöhön vuonna 2015, mutta ei ilman vasemmiston paheksuntaa. Konsensushakuisuus oli politiikan kaurapuuroa puhtaimmillaan, ja monet kansalaiset turhautuivat siitä, että politiikassa ei ollut todellisia vaihtoehtoja, mutta ainakin se esti Yhdysvaltain politiikassa tyypilliset kansallista ilmapiiriä myrkyttävät riidat. Kansallisen eheytyksen linjalta Suomi poikkesi vuonna 2017, koska kulttuurisota oli hiipinyt sisään politiikkaan ja saanut perinteisten valtionhoitajapuolueidenkin edustajat kokemaan, että oli tärkeämpää taistella pahuutta edustavia suomalaisia vastaan kuin varjella yhtä sopuisan yhteiskunnan tärkeimmistä tukipilareista, jonka pystyssä pitäminen oli ollut monien politiikan suurmiesten elämäntyö. Kansallisen yhtenäisyyden repiminen rikki oli Sipilän hallituksen ja sen vasemmisto-opposition lahja sata vuotta täyttävälle Suomen tasavallalle.

Suomalaisen kulttuurisodan huipennus oli vuoden 2019 eduskuntavaaleissa, joissa puolueet oikealta vasemmalle ryhmittyivät yhteiseen rintamaan Perussuomalaisia vastaan. Sen jälkeen tapahtui muutos, jonka seurauksena Perussuomalaiset ja Kokoomus mahtuvat taas samaan hallitukseen. Ilmeisesti ainakin keskustaoikeistolaiset valtavirtapoliitikot ymmärsivät, että nationalismi voi olla myös rakentava voima. Taistelevathan Venäjän ja Ukrainan sodassa imperialistinen nationalismi ja kansalähtöinen nationalismi, ja Perussuomalaiset on osoittanut, kummalla puolella se on.

Tietenkin Perussuomalaisilla on oma vastuunsa kansallista yhtenäisyyttä heikentävässä kulttuurisodassa. Sen jäsenet ovat hutkineet vastustajiaan vailla huolta toiminnan kielteisestä vaikutuksesta yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, koska heille itselleen siitä on ollut hyötyä. Tähän liittyykin Perussuomalaisten keskeinen dilemma, jonka se kohtaa nyt päästyään ainakin toistaiseksi pois pannasta keskustaoikeistolaisten puolueiden osalta. Ottaako se keskeisimmäksi tavoitteekseen Suomen poliittis-ideologisen valtavirran kampeamisen kansallismielisempään suuntaan vai kansallisen yhtenäisyyden varjelemisen kulttuurisodalta? Kumpikin olisi nationalistisen aatteen mukainen valinta, mutta ne ovat toisensa poissulkevia. Kapinallinen muutosvoima herättäisi kiukkua ja pelkoa osassa kansaa, mutta onnistuessaan siirtäisi politiikan valtavirtaa Perussuomalaisten suuntaan. Sen sijaan kaurapuuronmakuinen yleispuolue, joka keskittyisi suomalaisia yhdistäviin eikä erottaviin asioihin, estäisi Suomea suistumasta syvemmälle kulttuurisotaan, mutta olisi vaarassa muuttua uudeksi Siniseksi tulevaisuudeksi, joka ei saavuttaisi aatteellisella rintamalla mitään.

Ongelman ydin saattaa olla itse poliittisessa järjestelmässä, koska kilpailu äänistä kannustaa puolueita ja poliitikkoja haastamaan toisiaan. Se, joka provosoi äänestäjiä tehokkaimmin, kerää eniten irtopisteitä, mutta vaaliehdokkaan hyötyessä yhteiskunnallinen ilmapiiri kärsii.

Miten poliittista järjestelmää voisi uudistaa siten, että konflikti ei enää olisi sen keskeinen piirre, mutta erilaiset ajatukset kuitenkin pääsisivät kilpailemaan parhaimmuudesta? Suoraan demokratiaan en usko kuin korkeintaan poliittista järjestelmää täydentävänä menetelmänä. Kansahan voi erillisissä kansanäänestyksissä päättää sekä alentaa veroja, lisätä julkisia menoja että lopettaa julkisen velkaantumisen. Lisäksi sellaiset asiat kuin sosiaali- ja terveyspalveluiden, hallinnon ja verotuksen uudistukset ovat niin monimutkaisia, että vain asiantuntijat niitä ymmärtävät, eikä niitä siksi voi typistää kyllä–ei-kysymykseksi, joka alistettaisiin kansanäänestykseen.

–

Lottokratia

Antiikin Ateenassa käytettiin edustuksellisen demokratian muotoa, jossa ei järjestetä vaaleja ja jossa vaaleihin liittyvä konfliktihakuisuus ei ole välttämätön piirre. Sitä kutsutaan lottokratiaksi ja demarkiaksi, ja se toteutetaan siten, että parlamentin jäseniä eivät valitse kansalaiset, vaan heidät arvotaan sattumanvaraisesti kansan joukosta. Äkkiseltään saattaa vaikuttaa siltä, ettei se ole demokratiaa ollenkaan, koska valinnan tekee kohtalo eikä kansa. Kuitenkin arpomalla valitussa parlamentissa todennäköisesti ovat edustettuina poliittiset näkemykset samoilla voimasuhteilla kuin vaaleilla valittavassa eduskunnassa. Vaikka vallankäyttäjien valintaprosessi ei olisi demokraattinen, poliittiset päätökset tuskin olisivat sen kauempana kansan tahdosta kuin vaalidemokratiassakaan, mahdollisesti päinvastoin. Seuraavaksi pohdin lottokratian hyviä ja huonoja puolia verrattuna vaalidemokratiaan.

Lottokratian vahvuuksia ovat ainakin seuraavat:

• Se on tasapuolisempi ja paremmin edustava kuin vaalidemokratia, jossa itse vallankäyttäjien valinnan prosessi suosii tietynlaisia ihmisiä, usein sellaisia, joilla on vallanhimon ja narsismin kaltaisia poliitikolle huonoja ominaisuuksia.
• Se ei mahdollista poliittisia broilereita. Kukaan ei voi rakentaa elämäänsä poliittisen uran varaan, joten vallankäyttäjillä väistämättä on kokemusta ja näkemystä politiikan ulkopuolelta.
• Poliitikkojen ei tarvitse välittää uudelleenvalinnasta, joten heillä ei ole kannustinta lykätä vaikeita ratkaisuja tai harrastaa pölhöpopulismia.
• Poliitikot eivät valikoidu pääasiassa puolueaktiivien joukosta, minkä vuoksi he todennäköisemmin ovat itsenäisiä ajattelijoita kuin puoluejohtajien päättämien poliittis-ideologisten pakettien edistäjiä.
• Koska vain pieni vähemmistö kansasta on ideologisia kiivailijoita, poliitikoiksi päätyy pääasiassa pragmaatikkoja, jotka ovat kiinnostuneempia asioiden hoitamisesta kuin ideologian edistämisestä.
• Puolueet joutuvat ottamaan roolin pelkkinä ajatuspajoina. Niillä ei ole kannustinta vedota vain omalla kannallaan olevaan kansan vähemmistöön, vaan parlamentin enemmistöön. Tämä pakottaa ne kilpailemaan järkevillä argumenteilla ja hyvin mietityillä ratkaisuilla eikä tunteisiin vetoamisella, muiden haukkumisella, jälkiviisastelulla, ongelmilla märehtimisellä ja puoluejohtajan ulkonäöllä. Puolueet eivät voi runnoa läpi yleisen edun vastaisia asioita, kuten puolueaktiivien kokouspalkkioautomaateiksi suunniteltuja hallintoportaita. Myös poliittiset virkanimitykset loppuvat. Yhden asian puolueet voivat menestyä, jos niiden asia on järkevä, mikä kannustaa kansalaisia ruohonjuuritason poliittiseen aktiivisuuteen. Sen sijaan pelkkää ideologista paatosta tai protestihenkeä tarjoavat puolueet eivät saa edes häiriötä aikaan. Tämä kaikki johtaa hyvähenkiseen poliittiseen kulttuuriin, joka heijastuu yhteiskuntaan yleisemminkin ja parantaa kansallista yhteishenkeä.
• Kun ei ole vaaleja, suuryritykset, eturyhmät ja pahantahtoiset ulkomaat eivät voi arvioida, ketkä henkilöt ovat tärkeitä päättäjiä tulevaisuudessa, ja kampanjoita rahoittamalla värvätä heitä jo vuosia etukäteen etujensa ajajiksi.

Lottokratian heikkouksia ovat ainakin seuraavat:

• Vaaleissa äänestäjät yleensä äänestävät vähintään yhtä fiksua ehdokasta kuin he itse ja äänestämättä jättävät ovat keskimäärin vähemmän fiksuja kuin äänestävät. Tämän takia vaalidemokratiassa keskimääräinen poliitikko on edes vähän fiksumpi kuin keskimääräinen kansalainen. Lottokratiassa poliitikot sen sijaan ovat yhtä keskinkertaisia kuin kansalaisetkin.
• Kansalaisten ja poliitikkojen yhteenkuuluvuuden tunne kärsii siitä, että poliitikot eivät toimi kansalaisten mandaatilla.
• Lottokratiassa poliitikoille ei pääse kertymään poliittista kokemusta. Parlamentti saattaa olla suurimman osan ajasta lähes lamaannuksissa, kun jäsenet vasta opettelevat työskentelyn perusteita.
• Iso osa kansasta ei ole lainkaan kiinnostunut politiikasta ja vielä isompi osa ei vaivaudu pohtimaan yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti. Vaaleissa parlamenttiin valitaan ihmisiä, joilla vähintään on poliittista kiinnostusta ja mielipiteitä. Sen sijaan lottokratiassa parlamentti koostuu kansan tavoin pääosin ihmisistä, jotka ovat joko pihalla tai täysin vailla mielenkiintoa. Se väistämättä johtaa vallan liukumiseen virkamiehille.
• Poliitikkojen arvonnassa on helpompaa käyttää huomaamatta jäävää vilppiä kuin vaaleissa. (Toisaalta arvonta on huomattavasti pienempi operaatio kuin vaalit, minkä vuoksi arvontavilpin ehkäisy esimerkiksi ulkomaalaisten tarkkailijoiden avulla ei ole yhtä vaivalloista kuin vaalivilpin ehkäisy.)
• On riski, että parlamentaarikot, jotka eivät ole saaneet valtaansa näkemystensä perusteella, pääsevät yhteisymmärrykseen siitä, että vallan tulee aina kuulua heille, ja muuttavat perustuslakia.

Seuraavaksi hahmottelen lottokraattisen järjestelmän, jonka tarkoitus on säilyttää vahvuudet ja karsia heikkoudet. Hahmotelma on tarkoitettu Suomeen ja muunlaisessa maassa tulisi mahdollisesti olla toisenlaisia piirteitä.

Joka vuosi arvotaan nuhteettomien ja mieleltään terveiden täysi-ikäisten kansalaisten joukosta esimerkiksi 300 valitsijaa. Kunkin on aktiivisesti otettava tehtävä vastaan, muutoin tilalle arvotaan uusi henkilö. Puolen vuoden kuluttua arvonnasta, jotta heillä on aikaa valmistautua, he kokoontuvat viikon tai kahden mittaiseen seminaariin, jossa he keskustelevat asiantuntijoiden sekä puolueiden, eturyhmien ja kansalaisjärjestöjen edustajien kanssa yhteiskunnallisista asioista ja tutustuvat toisiinsa ja toistensa poliittisiin näkemyksiin. Seminaarin päätteeksi he valitsevat siirtoäänivaaleilla omasta keskuudestaan 30 tehtävään halukasta henkilöä, joista tulee kuuden vuoden kaudeksi parlamentin jäseniä. Tämä karsii tyhmimmät, epäpätevimmät, laiskimmat, vähiten kiinnostuneet ja luonteeltaan hankalimmat pois. Valittujen kausi parlamentissa alkaa puolen vuoden kuluttua, jotta heillä on taas aikaa valmistautua.

Näin muodostetaan parlamentin alahuone. Se koostuu 180 jäsenestä, joista 30 vaihtuu joka vuosi. Tällöin uusia ajatuksia ja näkökulmia tulee koko ajan sisään, mutta alahuone ei koskaan ole täynnä täysiä keltanokkia, jotka vasta opettelevat parlamenttityön käytännön asioita. Parlamentti myös toimii kaiken aikaa, kun puolestaan vaalidemokratiassa sen toiminta aina lamaantuu vaalien vuoksi vähintään moneksi kuukaudeksi.

Parlamentilla on myös 36 jäsenen ylähuone. Joka vuosi parlamentti valitsee siirtoäänivaalilla kautensa päättävistä 30 alahuoneen jäsenestä kuusi ylähuoneeseen kuuden vuoden kaudelle. Tämän vuoksi ylähuone koostuu sekä parlamenttityössä kokeneista että muiden luottamuksen ansainneista henkilöistä. Mahdollisuus tulla valituksi ylähuoneeseen, samoin kuin ylähuoneen jäsenten erittäin korkea palkkiotaso, kannustaa alahuoneen jäseniä hoitamaan työnsä mahdollisimman hyvin ja sopuisasti muiden kanssa. Ylähuoneen jäsenet työskentelevät samoissa valiokunnissa ja keskustelevat samassa täysistunnossa kuin alahuoneen jäsenet, mutta he äänestävät erikseen. Kummankin huoneen on hyväksyttävä lait ja budjetit, että ne menisivät läpi. Parlamentin puhemiehistö ja valiokuntien puheenjohtajat valitaan ylähuoneen jäsenistä, jotta vastuullisimmat tehtävät kuuluvat kokeneimmille ja luotetuimmille jäsenille.

Hallitus voitaisiin muodostaa joko parlamentin jäsenten keskuudestaan valitsemista henkilöistä tai vaalilla, jossa kuka tahansa nuhteeton kansalainen voisi asettua ehdolle ja valinnan tekisi parlamentti. Jälkimmäinen olisi todennäköisesti parempi, koska sillä tavoin varmistettaisiin, että hallitukseen pääsisivät kansakunnan lahjakkaimmat yksilöt. Nykypäivän hallitukset, jotka koostuvat niin suurelta osin epäpätevistä poliittisista broilereista, ovat saaneet minut kaipaamaan entisaikoina poikkeustilanteissa käytettyjä teknokraattihallituksia.

Tällainen lottokraattinen järjestelmä olisi vielä keskustahakuisempi kuin monipuoluedemokratia, jossa lähes kaikki puolueet tavoittelevat suosiota mahdollisimman monelta äänestäjältä. Keskustahakuisuus epäilemättä tuntuu vastenmieliseltä kaikista, jotka haluavat radikaaleja muutoksia ja ideologista päätöksentekoa. Historia kuitenkin osoittaa, että radikaalisuudella on helpompi rikkoa kuin rakentaa ja että ideologian laittaminen käytännönläheisyyden edelle johtaa useimmiten ongelmiin, joiden kanssa saatetaan joutua elämään vuosikymmentenkin jälkeen. Lisäksi on hyvä muistaa, että poliittisen keskustan sisältö on aina muuttunut. Puolen vuosisadan takainen poliittinen keskusta oli nykyiseen verrattuna taloudellisesti vasemmistolainen ja sosiaalisesti erittäin konservatiivinen. Pidän hyvin todennäköisenä, että lottokratia, joka kannustaisi puolueita panostamaan käytännölliseen eikä ideologiseen puoleen, lopettaisi kulttuurisodan ja johtaisi terveen järjen kukoistukseen. Poliittisen keskustan sisältö alkaisi silloin vastata yhteiskunnan tarpeita eikä enää tekisi myönnytyksiä äänekkäimmille ideologisille moralisteille.

Tärkeä huomio myös on, että hahmottelemani lottokratia toimisi hyvin vain väestöllisesti yhtenäisessä valtiossa. Monietnisessä ja -kulttuurisessa yhteiskunnassa kukin poliitikko on ensisijaisesti väestöryhmänsä eikä yhteiskunnallisten näkemystensä edustaja. Käytännönläheinen politiikka, joka tähtää suurimpaan mahdolliseen yhteiskunnalliseen hyötyyn, ei voi toimia yhteiskunnassa, jossa erilliset väestöryhmät kyttäävät epäluuloisesti toisiaan. Silloin mistä tahansa yhteiskuntapoliittisesta ratkaisusta löydetään ryhmäintressien kannalta ongelmallisia piirteitä. Parhaimmin haurasta yhteiskuntarauhaa eivät varjele ratkaisut, jotka ovat useimmille yksilöille parhaita, vaan kaikille ryhmille tasapuolisen huonoja.

–

–