Uskomaton yhteenlasku

TENHO KIISKINEN

–

Saan ihottumaa pelkästä ajatuksesta, että minun täytyisi lukea markkinataloudesta jälleen yksi uusi vuodatus, joka sanoo että leikkiraha on pahasta. Ajatushistorian harrastajaksi itseään kutsuva Seppo Oikkonen toistaa kirjassaan kliseen siitä, miten filosofit ovat ekonomisteja pätevämpiä puhumaan taloudesta, sillä he ovat ajattelussaan vähemmän harhaisia, mutta näkemys rahan maagisesta alkuperästä on sikäli tuore, ettei syvyyspsykologinen tulkinta saa koskaan huomiota valtamediassa.

Taloususkonto: talousteokratian lyhyt historia ei varsinaisesti arvostele mitään tiettyä koulukuntaa tai esitä yksityiskohtaista vaihtoehtoa velkatalouden ja leikkirahan hulluudelle, vaan se pyrkii osoittamaan, että talouteen liittyvät opinkappaleemme ovat pohjimmiltaan uskonnollisia. Raha on ”kaikkivoipaisuuskuvitelma”, jonka avulla ihminen uskottelee itselleen, että hän voi hallita kaikkea. Rahasta on tehty jopa itsenäinen toimija, jolla on oma tahto, vaikka todellisuudessa raha on vain sopimus ja vaihdon väline, jota ei voi olla ilman ihmisten välistä luottamusta. ”Yksityinen” raha on yhtä sula mahdottomuus kuin yksityinen kieli. Tässä mielessä taloustiede ei ole tiede ollenkaan, vaan se edustaa eräänlaista älyllisessä kehityksessään pysähtynyttä tiedonalaa ja infantilismia, joka otetaan vakavasti vain siksi, että se on nähnyt paljon vaivaa matkiessaan ”oikeita” luonnontieteitä ja oppinut käyttämään hienoa kieltä. Oikkosen mielestä ihminen on lajikehityksensä alkuhämärässä ollut kiiltäviin esineisiin mieltynyt harakka ja merirosvo, joka hautaa aarrearkun, sillä kulta ei voi tajunnassamme olla pelkkä metalli, jolla on vaihtoarvoa, vaan se on aina jotakin enemmän: kuvitelma ehdottomasta ja täydellisestä vallasta:

Luulenpa että kaikki addiktiot palaavat jollakin tavalla perusturvallisuuden puutteeseen ja häiriöihin – joten en pidä myöskään mitenkään ihmeellisenä sitä jos rahanhimo näyttäytyy samanlaisena aktivoitumisena aivoissa kuin vaikkapa viinanhimokin… Rahan kaikkivoipaisuuskuvitelma lumoaa ymmärryksemme.

Etsimme rahassa lopulta riippumattomuutta, sillä satujen ja myyttien pauloissa elävä mielemme uskoo yhä jollakin perustavalla tavalla, että rikkaus tekee koskemattomaksi. Se ei voi tietenkään olla totta, sillä jokainen meistä vanhenee, sairastuu ja saa oppia, että elämä ilman rakkautta on tyhjä ja tarkoitukseton. Mutta miten ihmisharakka on päätynyt tilanteeseen, jossa hänen tietokoneensa siirtävät kuvitteellisia summia tililtä toiselle samalla kun muut rikkovat itsensä oikeissa töissä? Jos ymmärrän Oikkosen sanoman oikein, hän puhuu kahdesta vallankumouksesta. Ensimmäinen alkoi noin neljäsataa vuotta sitten, kun filosofi René Descartes keksi, että hänen on pakko olla olemassa. Oivallus ei synnyttänyt mitään sen vähäisempää kuin uuden ajan eurooppalaisen ajattelun:

Kartesiolainen paradigma, eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden vastakkainasettelu, tuotti uudella ajalla Subjektin puolella lisääntyvän individualismin, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratian, Objektivoituvan todellisuuden puolella vastaavasti empirismin, luonnontieteet, tekniikan sekä teollisen hyvinvoinnin. Huomatkaa, että talousajattelu ei kuulu uuden ajan ajatusvoittojen joukkoon.

Oikkonen ei mainitse esimerkiksi Englannin mainion vallankumouksen (1688-1689) kaltaista rajapyykkiä, jota taloustieteilijä Daron Acemoglu ja yhteiskuntatieteilijä James A. Robinson ovat luonnehtineet ”demokratian peruuttamattomaksi voitoksi yksinvaltiudesta”, mutta antaa ymmärtää olevansa samaa mieltä. Mainio vallankumous oli kauppiasluokan voitto kuninkaan mielivallasta ja sillä on ollut suunnattoman suuri vaikutus niin oikeuslaitoksen kuin yleisen oikeustajun kehitykseen. Demokratia ja kansallisvaltio eivät muutenkaan ole mikään pikkujuttu:

(-) Kansallisvaltio on nimenomaan individualistisen yksilöidentiteetin projektio kokonaisen kansan tasolla… Demokratia sellaisena kuin se meille näyttäytyy ei ole pelkästään hallintomuoto, vaan historiallinen ilmiö, nimenomaan eurooppalaiselle uudelle ajalle ominainen ajatusmuoto, jossa hallintojärjestelmä on vain pintaa ja todellisena sisältönä ovat individualistiset yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä tasa-arvoisuus… Kansallisvaltio ja demokratia ovat nimenomaan historiallinen yksilöoikeuksien manifestaatio… Demokratia oli aluksi laiton kapinaliike sääty-yhteiskunnassa vallinneita syntyperään perustuvia erioikeuksia ja epätasa-arvoa vastaan.

Sitten on aika kelata nauhaa. Oikkonen hyppää lempiaiheestaan kartesiolaisuudesta aikaan jolloin Richard Nixon sai tuta, ettei hänkään ole koskematon. Watergate-skandaali kaatoi Tricky-Dickin jotakuinkin samaan aikaan, kun kansainvälinen pankkijärjestelmä murrettiin täysin tietoisena siitä, että kultakannasta luopuminen tarkoittaisi myös jonkinlaisen kasinotalouden syntymistä. Bretton Woods -järjestelmä, jossa rahalla pelaaminen edellytti takeita, haudattiin syistä, jotka ovat jääneet osin epäselviksi, mutta se oli joka tapauksessa toinen vallankumous, jota Oikkonen käsittelee. Hän ihmettelee, miten nopeasti kaikki on tapahtunut. Puoli vuosisataa on riittänyt siihen, ettei mikään enää kannata.

Seppo Oikkonen on äksy vanha herra, joka saarnaa romahduksen puolesta, mutta ehkä juuri toivon menettäminen on tehnyt hänestä rennomman. Taloususkonto koostuu miehen viime vuosien keskeisistä blogikirjoituksista, jotka on täydennetty runsailla viitteillä, ja luvut ovat täynnä toinen toistaan merkittävämpiä havaintoja niin nykyisyydestä, menneisyydestä kuin ”ikuisesta ihmisestä”, jota Oikkonen on aina yrittänyt jäljittää. Hän kiukuttelee tapansa mukaan hauskasti (”Wokeltamisen professuuri odottaa perustamistaan.”). Kyse saattaa olla hyvin epätavanomaisesta analyysista, mutta Oikkonen ei ole pessimisminsä kanssa niin kaukana valtavirrasta kuin luulisi.

–

Seppo Oikkonen: Taloususkonto. Talousteokratian lyhyt historia. Books on Demand, 2024. 112 s.

–

–