Valtakunta (Prologi)

SAMPSA RYDMAN

–

(Kirjoitus on prologiluku Sampsa Rydmanin kirjasta ”Valtakunta – Vaihtoehtoinen historia”. Kirja ilmestyi 5.3.2024 ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.)

–

Mitä tehdä, kun yksi maailman voimakkaimmista valtioista on kansanmurhia hautova diktatuuri, joka ei pysy sanassaan ja pyrkii laajenemaan väkivaltaisesti naapurimaihin?

Tämä pulma nousi jälleen politiikan keskiöön helmikuussa 2022. Vaikka historia ei koskaan toistakaan itseään täsmälleen samanlaisena, yhtäläisyydet vuoteen 1939 olivat ilmeiset kaikille vähänkään lähimenneisyyttä tunteville.

Neuvostoliiton romahdus ja sitä seurannut alennustila oli eversti Vladimir Putinille ja monille venäläisille samanlainen syvästi traumaattinen kokemus, kuin Saksan keisarikunnan romahdus ja sitä seurannut anarkia oli korpraali Adolf Hitlerille ja monille saksalaisille. Kummankin pyrkimys palauttaa menetetty suurvalta-asema aseellisesti herätti samanlaisia reaktioita: ylistystä kotimaassa (ainakin niin kauan, kun menestystä tuli nopeasti ja pienin tappioin), epäuskoa ja pelonsekaista myöntyväisyyttä ulkomaissa.

Kumpikin diktaattori pelkäsi, että kulutustavaroiden tuotannon vähentäminen ja elintason lasku vaikuttaisi heidän kansansuosioonsa, ja oli haluton mobilisoimaan talouttaan totaaliseen sotaan ennen kuin sota alkoi mennä huonosti. Kummallakin diktaattorilla riitti länsimaissa ymmärtäjiä ja myötäjuoksijoita, ja naapurimaissa halukkaita maanpettureita, jotka toivoivat hyötyvänsä diktaattorin voitosta ja olivat valmiita avustamaan siinä.

Muissa maissa poliittisia päättäjiä ahdisti eniten sekä ennen että nyt se polttavin kysymys: Syttyykö uusi suursota Euroopassa? Mistä olemme valmiita luopumaan, jotta rauha säilyisi? Onko moraalisesti kestävämpää ryhtyä itse sotaan, kuin antaa periksi tai katsoa muualle? Rauhan ja puuttumattomuuden puolesta tuntui puhuvan sekä 1939 että 2022 sama asia: ilmasta tuleva uhka – eksistentiaalinen tuho sellaisessa mittakaavassa, ettei sitä ole koskaan aiemmin koettu.

Vuonna 2022 se johtui Venäjän ydinaseista, joilla Vladimir Putin uhkasi länsimaita, mikäli hän ei saa tahtoaan läpi. Vuonna 1939 pelättiin samalla tavalla ilmapommituksia. Lentokoneet olivat kehittyneet ensimmäisen maailmansodan jälkeen jättiharppauksin, mutta pommikoneiden todellista tuhovoimaa ei oltu päästy testaamaan käytännössä. Italialainen sotateoreetikko Giulio Douhet kehitti kirjassaan Il dominio dell´aria (1923) teesin, jonka mukaan lentopommitukset olivat seuraavan suursodan voiton avain – jopa siinä määrin, että pommikoneet tekisivät perinteiset asevoimat tarpeettomiksi. [1]

Tämän douhetismiksi kutsutun doktriinin mukaan seuraava sota tulisi olemaan totaalinen sota, jossa etulinjaa on koko vihollisen kansa: Siihen tuli kohdistaa terroripommituksia. Raskaiden pommikoneiden uskottiin olevan haavoittumattomia, kuten Iso-Britannian pääministeri Stanley Baldwin sanoi 10. marraskuuta 1932 parlamentin alahuoneelle pitämässään puheessa: “The bomber will always get through”. Pommituslentolaivastot olivat tuomiopäivän ase; pelote, joka käytettynä johtaisi molemminpuoliseen tuhoon.

Juuri Iso-Britanniasta douhetismi oli löytänyt hedelmällisen kasvuympäristön. Se johti RAF:n pommitusvoimien luomiseen, mutta myös kannusti poliitikkoja välttämään sotaa viimeiseen asti, mikä johti tuhoisaan myöntyväisyyspolitiikkaan Hitlerin kanssa.

Demokraattiset länsimaat eivät reagoineet Reininmaan miehittämiseen 1936 eivätkä Itävallan liittämiseen Saksaan 1938 (Anschluss), kuten ne eivät reagoineet Putinin hyökkäykseen Georgiaan 2008 tai Krimin liittämiseen Venäjään 2014. [2]

Hitler ymmärsi hyvin ns. salamitaktiikan, jota kommunistit ja Putin myöhemmin käyttivät menestyksekkäästi: Vihollinen kukistetaan pieni pala kerrallaan. Itävallan jälkeen Hitler teki päätöksen Tšekkoslovakian tuhoamiseksi, mutta ulospäin hän puhui vain rauhasta ja Tšekkoslovakian saksalaisvähemmistön sorrosta. [3] Vladimir Putin seurasi tässäkin viiksekkään oppi-isänsä pelikirjaa. Hitlerin tavoitteena tuskin oli sota koko maailmaa vastaan – kuten ei varmasti Putininkaan – vaan romuttaa Versaillesin sopimus ja laajentaa Saksan “elintilaa” vähän kerrallaan yhdistelemällä sopivia annoksia väkivaltaa ja väkivallan uhkaa.

Hitler ajatteli Tšekkoslovakian valtausta nopeana ja harmittomana sotaretkenä, jolla hän osoittaisi maailmalle Saksan uuden asemahdin kyvyn. Kansallissosialistien propagandakoneisto esitti Tšekkoslovakian sudeettisaksalaiset vainottuna vähemmistönä ja rohkaisi paikallisia separatisteja järjestämään välikohtauksia. Tšekkoslovakian presidentti Beneš ryhtyi kukistamaan päättäväisesti sudeettisaksalaisten kapinaa, mutta tässä vaiheessa Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlain puuttui asiaan ja ilmoitti Benešille, etteivät Englanti ja Ranska tulisi apuun, mikäli Beneš ryhtyisi sotaan sudeettialueiden vuoksi.

Sekä Ranska että Iso-Britannia pelkäsivät sotaa enemmän kuin tappiota. Erityisesti Ranskan pääministeri Daladier oli huolissaan takeista, jotka hän oli itse antanut Tšekkoslovakialle, nyt kun näytti siltä, että Ranska joutuisi oikeasti vastaamaan niistä. Tšekkoslovakian ahdinko rohkaisi myös Puolaa ja Unkaria esittämään omia aluevaatimuksiaan. Hitler uskoi koko valtion romahtavan paineen alla. Kun näin ei käynyt, Hitler suostui välittäjänä toimineen Mussolinin ehdottamaan huippukokoukseen Ranskan, Iso-Britannian, Italian ja Saksan välillä Münchenissä 29. syyskuuta 1938. Tšekkoslovakiaa ei paikalle edes kutsuttu.

Münchenissä Hitlerin ei tarvinnut esittää enää vaatimuksia; hänelle tarjottiin kaikki mitä hän halusi. Chamberlain ei matkustanut Saksaan hakemaan oikeutta sudeettisaksalaisille tai auttamaan ranskalaisia syömään lupauksensa. Douhetin logiikan mukaisesti Chamberlain meni Müncheniin pelastamaan britit ilmapommituksilta. Hitler puolestaan lupasi, että “tämä oli hänen viimeinen aluevaatimuksensa Euroopassa”, mitä hän ei luonnollisestikaan aikonut kunnioittaa. Tilaisuus tuli vain kuusi kuukautta myöhemmin. Slovakia julistautui itsenäiseksi, Unkari miehitti karpaatit ja Saksan armeija sai marssia Prahaan ilman vastarintaa.

Daladierin ja Chamberlainin pelokas myöntyväisyys Münchenissä muistuttaa meidän aikojemme Macronin ja Scholzin matelevaisuutta Putinin edessä, halua ymmärtää Venäjän vaatimuksia ja lapsellista toivoa, että olisi vielä joku tapa palauttaa status quo, jatkaa kuten ennenkin. Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin rohkeus oli sen sijaan kuin peili, johon eurooppalaiset poliitikot pakotettiin katsomaan ja pohtimaan, oliko vielä mahdollista katsoa itseään silmiin.

Kenties Beneš ei ollut veistetty samasta puusta kuin Zelenskyi, mutta Hitlerin petos Münchenissä oli samanlainen peili Daladierille ja Chamberlainille. Kun Hitler seuraavana vuonna hyökkäsi Puolaan, Ranska ja Iso-Britannia eivät uskoneet voivansa tehdä suuriakaan Puolan auttamiseksi, mutta tiesivät että sodan julistaminen Saksalle oli ainoa moraalisesti kestävä ratkaisu. Kun sota alkoi sitten keväällä 1940 mennä liittoutuneiden kannalta huonosti, poliitikot alkoivat jälleen ajatella rauhan mahdollisuutta. Olihan huonokin rauha parempi, kuin douhetilaisten ilmapommitusten aiheuttama totaalinen tuho?

Winston Churchillin sota-ajan hallitus oli toukokuussa 1940 vakavassa kriisissä. Iso-Britannian siirtoarmeija oli loukussa Dunkerquessa ja Ranskan armeija luhistumistilassa. Ranskan hallitus oli pyytänyt sähkeitse Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltia ehdottamaan Mussolinia jälleen välittäjäksi. Iso-Britannian ulkoministeri Halifax ryhtyi samaan aikaan keskusteluihin Italian suurlähettilään Giuseppe Bastianinin kanssa yleisen rauhankonferenssin järjestämiseksi. Halifax piti itseään realistina, joka halusi pelastaa sen mitä vielä pelastettavissa oli. Churchillin mielestä hän oli tappiomielialan lannistama pessimisti. Kun Halifax vaati virallisesti rauhantunnustelujen aloittamista Hitlerin kanssa, Churchillillä oli hallituksessa takanaan vain hyvin niukka enemmistö.

Pelastaisiko Halifax brittiläisen imperiumin, jonka Churchill veisi tuhoon ja turmioon? Oliko natsien kukistaminen tärkeämpää kuin rauha? Churchillin kanta oli lopulta painavampi ja hän jäi historiankirjoihin pääministerinä, joka voitti Hitlerin ja pelasti Ison-Britannian sen suurimman hädän hetkellä, mutta noina kriittisinä maantantai-iltapäivän tunteina 27. toukokuuta vuonna 1940 kukaan ei voinut tietää, kumpi tulisi olemaan oikeassa.

Tätä kirjoittaessa Ukrainan sota on edelleen käynnissä ja sen lopputulos on yhtä lailla hämärän peitossa. Olemme samassa veneessä Churchillin ja Halifaxin kanssa. Eurooppa on jakautunut kahtia. Rauhasta puhuvat ne, jotka ovat valmiita hylkäämään Ukrainan, neuvottelemaan Putinin kanssa ja tunnustamaan Venäjän geopoliittisen etupiirin, joko opportunistisista syistä tai fait accompli. Sitten ovat ne, jotka Churchillin tavoin eivät voi luvata muuta kuin verta, hikeä ja kyyneliä – epämukavuutta ja suuria kustannuksia Euroopan uudelleenaseistamiseksi ja Venäjän lyömiseksi.

Tulevaisuus on tuntematon maa, mutta myös historia on täynnä loputtomia mitä jos? -kysymyksiä. Yhtäläisyydet nykypäivän ja 30-luvun kriisien välillä veivät ajatukseni takaisin pohtimaan vaihtoehtohistoriaa, jonka aloitin 25 vuotta sitten: Mitä olisi käynyt, jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan? Puhtaasti sotilaalliselta kannalta se oli mahdotonta. Saksa ei ollut varustautunut pitkäaikaiseen sotaan. Sen sotakoneisto oli täysin riippuvainen öljyn, kumin ja muiden strategisten raaka-aineiden tuonnista. Hitlerin täydelliset virhearviot ulkopolitiikassa olivat johtaneet hänet tavoitellun liiton sijasta sotaan Ison-Britannian ja koko maailman kanssa. Saksa ei koskaan voinut voittaa Neuvostoliittoa niin kauan kuin Yhdysvaltain teollinen mahti oli sen takana.

Jäi kuitenkin yksi pelottava mahdollisuus. Vaihtoehtoisissa historiankuluissa on yleensä se vika, että niissä keskitytään tarkastelemaan sotilaallisia vahvuuksia, ei poliittisia heikkouksia. Mitä jos 27. toukokuuta 1940 Ison-Britannian pääministerinä ei olisi ollut Winston Churchill, vaan varakreivi Halifax? Ehkäpä toisen maailmansodan merkittävin päätös tehtiinkin Downing Street 10:n kabinetissa kahdeksaatoista päivää aiemmin. Chamberlainin eroon johtanut keskustelu tunnetaan hyvin, vaikka se dramaattinen versio, jonka Churchill itse antoi muistelmissaan, onkin ristiriidassa kaikkien muiden ensi käden lähteiden kanssa.

Lähes kaikki muut paitsi Halifax itse halusivat hänet pääministeriksi; juuri kukaan ei halunnut pääministeriksi Churchilliä. Kaikesta poliittisesta paineesta ja taivuttelusta huolimatta Halifax onnistui lopulta kieltäytymään kunniasta, mutta on myös mahdollista ajatella, että Halifax olisi voinut antaa paineen alla periksi.

–

Sampsa Rydmanin ”Valtakunta” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Viitteet:

[1] Douhet oli tietenkin väärässä, koska hän ei ajatellut ilmatorjunnan kehittymistä. Toisen maailmansodan kokemukset opettivat, että siviiliväestöön kohdistuneet terroripommitukset ainoastaan lujittivat vastarintaa eivätkä suinkaan luhistaneet sitä, kuten Douhet oli olettanut.

[2] Reininmaan miehitys oli Hitlerin koepallo: Miten ensimmäisen maailmansodan voittajamaat reagoisivat Versaillesin sopimuksen törkeään rikkomiseen? Hitler sanoi Paul Schmidtin mukaan myöhemmin, että nuo 48 tuntia olivat hänen elämänsä stressaavimmat, sillä vuonna 1936 Saksan pieni ja heikosti varustettu armeija ei olisi kyennyt taistelemaan. Saksan sotaministeri Werner von Blomberg oli antanut määräyksen vetäytyä välittömästi, mikäli ransakalaiset asettuisivat vastustamaan miehitystä ja Hitlerin hämäysyritys epäonnistuisi. Reininmaa vakuutti Hitlerin siitä, että länsimaat olivat pohjimmiltaan heikkoja ja epäröiviä. Toisaalta Hitler pystyi Reininmaan avulla väittämään, että hänen varovaiset esikuntaupseerinsa olivat olleet toistuvasti väärässä, kun hän itse taas oli ollut koko ajan oikeassa.

[3] Tšekkoslovakiassa asui ensimmäisen maailmansodan rajajärjestelyjen ansiosta yli kolme miljoonaa sudeettisaksalaista, jotka muodostivat 23 % koko maan väestöstä ja kolmanneksen Böömin ja Määrin asukasluvusta. Sudeettialueilla oli myös suurin osa maan luonnonvaroista, teollisuudesta ja puolustuslaitoksista, joten Tšekkoslovakian presidentti Beneš tiesi vallan hyvin, että niiden luovuttaminen johtaisi todennäköisesti koko valtion luhistumiseen. Se olisi myös Chamberlainin pitänyt tietää.

–

–