Asianajaja Matti Wuoren ihmeelliset ihmisoikeusseikkailut

TEEMU KESKISARJA

–

Jouduin jälkikasvun kanssa katsomaan Napoleon-elokuvaa, joka oli paska, mutta ei hätää, kolmetuntisen pelastivat taskulamppu ja ostos viereisestä Suomalaisesta Kirjakaupasta: Kaarlo Tuorin Matti Wuori – Tapauskertomuksia Suomesta.

Ainutkaan asianajaja Suomessa ei ehtinyt sananvapaus-, kansalaistottelemattomuus-, ympäristö- ja ihmisoikeusjuttuihin niin uranuurtavasti kuin Matti Wuori (1945–2005). Wuoren panos yhdistää esimerkiksi näitä:

Sikamessias. Vuonna 1969 oli näyttelyssä esillä kuvataiteilija Harro Koskisen possuja, nykynäkökulmasta lähes herttaisia. Kristilliset piirit nostivat älämölöön jumalanpilkasta. ”Salama-sodan jatkosota” kytkeytyi 1960-luvun kirjasensuuriin ja mielleyhtymien tasolla myöhempiin Muhammed-selkkauksiin.

Aseistakieltäytymiseen yllytykset. Aatteiden yhteentörmäys, joka muokkasi 1970-lukua ”pasifismin vuosikymmeneksi”.

Šaahimielenosoitukset 1970. Suomen säyseät radikaalit kerrankin heittäytyivät hankaliksi kadulla ja hyppivät kyttien silmille Pariisin, Prahan ja Amerikan kampusten tyyliin.

Jakomäen pankkiryöstö ja ”Mikkelin pamaus” 1986. Periaatteessa puhki tutkittu murhenäytelmä, mutta kirja avaa oikeudellisen ulottuvuuden virkavallan epäonnistumiseen, joka johti kahteen turhaan hengenmenoon.

Islantilaisen valaanlihan konttien pysäytys Helsingin satamassa, Greenpeace ja Kessin erämaan hakkuut. Matti Wuori oli terävimmillään aktivismin ja luonnonsuojelun liitoskohdissa. Oikeusistuimissa hän loi ”perustamismyyttejä”, joita vihreä liike tarvitsi Koijärven jatkeeksi.

Avaintapauksia oli paljon useampiakin. Wuori osui sinne missä sattui ja tapahtui, vaikkei hän sopinut perinteisen huippujuristin kuosiin.

Oikeustieteen ”opetus 1960-luvulla oli täysin järjetöntä” ja vailla yhteyttä elävään elämään. ”Se koulutti todellisuudesta vieraantuneita lakimiehiä virka-Suomeen”, Wuori totesi. Hän valmistui yliopistosta myöhässä ja väkinäisesti, ei pyrkinyt oppituoleille vaan haki haasteita yhteiskunnan marginaalista.

Matti Wuori – Tapauskertomuksia Suomesta -kirjantekijä Kaarlo Tuori on kärkikaartin oikeusoppinut ja Wuoren pitkäaikainen ystävä. Tuori piirtää kuvan paitsi asianajajasta myös lasinkallistajasta ja Dunhillia polttelevasta boheemista, jolta syöpäleikkaus pilasi puheäänen muttei sanoja.

Kirjaidea toimii sikälikin, että oikeudenkäynneistä jäi arkistoihin käteenkäypiä lähdekokonaisuuksia. Tutkimuksissa on alku, keskikohta ja loppu, toisin kuin esimerkiksi pimeissä henkirikoksissa.

Wuori ei välttämättä voittanut juttujaan, mutta hänen argumentaationsa oli kauaskantoista. Maailman muuttuminen nakersi pykäliä ja viranomaisten uskottavuutta.

Wuoren mukaan ”anarkistinen teko päivässä pitää mielen virkeänä”. Keskiluokkainen konservatiivi kai väittäisi vastaan, että laki on tehty noudatettavaksi eikä rikottavaksi. Asia ei ole noin yksiselitteinen. Lainsäädännön ulokkeet ja joskus ytimetkin kaipaavat koettelua ja hajottamista. Se ei käy päinsä pelkästään parlamentarismin puitteissa ja komiteoissa ja valiokunnissa, jotka ovat auttamatta verkkaisia ja vanhoilleen luutuneita.

Jos kaikki alamaiset olisivat kumartaneet 1800–1900–luvuilla esivaltaa, kansalaisyhteiskunnan synty olisi kestänyt ikuisuuden. Oikeusvaltio on myös laittomuuksilla pystytetty. Kasakoiden kivittämisellä, metsäkoneisiin kahliutumisella tai liikenteen sekaan pyllähtämisellä on tietty oikeutus. Demokratia ei ole koskaan valmis. Suoralle toiminnalle säilyy rooli rakentamisessa.

Matti Wuori määritteli kansalaistottelemattomuuden: ”valmiutta rikkoa tarvittaessa lakeja ja muita sääntöjä, jos – ja vain siinä määrin kuin – se on välttämätöntä jonkin huomattavan, usein korvaamattoman arvon pelastamiseksi peruuttamattomalta tuholta.”

Tämä pätee yhteen jos toiseenkin 2020–luvun kohtalonkysymykseen.

Kaarlo Tuorin vahvassa teoksessa limittyvät historia, oikeustiede ja filosofia. Matti Wuori halveksi valtiouskoa. Suomessa asuu poikkeuksellisen valtiouskovainen rahvas. Nöyristely (ehkä puoliääneen kyräilyn kera) on perisuomalainen asenne. Enemmistö uskoo – tai uskottelee itselleen – että korkea esivalta kyllä tietää paremmin. Wuori otti suosikkiaforisminsa Samuli Paroselta: ”On parempi sietää laitonta kuin laillista väkivaltaa. On parempi torjua sitä laillisesti kuin laittomasti.”

–

Kaarlo Tuori: Matti Wuori – Tapauskertomuksia Suomesta (Teos, 2023)

–

–