Ukrainan sodan kokonaiskuva

JARKKO PESONEN

–

Hyökkäys Ukrainaan ei ollut Vladimir Putinin sattumanvarainen päähänpisto, hulluksi tulleen diktaattorin järjetön raivonpurkaus, vaan sen taustalta löytyvät syvät Venäjän historiaan, panslavismiin, talouteen ja suurvaltapolitiikkaan liittyvät syyt. Olipa mitä mieltä tahansa Euroopan Unionin toimivuudesta, länsimaisesta elämäntavasta tai Yhdysvaltojen kansainvälisestä politiikasta, on kuitenkin selvää, että nykyinen Venäjä ei ole yhdenkään olemassaoloaan ja vapauttaan arvostavan eurooppalaisen kansan ystävä. Se on sellaiselle suora uhka ja vihollinen. Uhkaa vastaan ei voi puolustautua, ellei ymmärrä vihollista, sen motiiveja ja toimintatapoja, vaan tyytyy yksinkertaisimpiin selityksiin. Tässä kirjoituksessa pyrin koostamaan yhteen sen, mitä tiedetään Ukrainan hyökkäyksen syistä ja seurauksista, sekä mitä johtopäätöksiä tapahtumista tulisi tehdä.

–

Venäjän geopoliittinen ajattelu 2000-luvulla

Nykyisen Venäjän geopoliittisista intresseistä puhuttaessa ei voi olla nostamatta esiin miestä nimeltä Aleksandr Dugin, jota on pidetty putinismin yhtenä pääideologina. Hän on entinen kansallisbolshevikki ja nykyinen ”neljännen aatesuunnan” edustaja, joka yhdistelee ajattelussaan slavofiliaa, kansallissosialismia, ortodoksista mystiikkaa ja kaipuuta Venäjän suuruuden aikaan – ilmentyipä se sitten tsaarin valtana tai Neuvostoliiton mahdin vuosina. Duginin mukaan ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet Venäjän keisarikunnan rajat ovat sen ”luonnolliset” rajat ja näihin palaamista maan tulisi tavoitella keinoja kaihtamatta.

Vuonna 1997 julkaistussa kirjassaan Geopolitiikan perusteet Dugin visioi, että Saksaa tulisi tukea ottamaan valta-asema keskisessä euroopassa, ja samalla vahvistaa Moskovan-Berliinin akselia. Ranskan kuuluisi olla Saksan rinnalla ja ruokkia näissä maissa anti-atlanttista näkemystä. Iso-Britannia tulisi leikata irti eurooppalaisesta poliittisesta ja taloudellisesta yhteistyöstä. Yhdysvalloissa tulisi ruokkia rotusotaa epävakauttamaan maata. Itä-Euroopassa valtaa tulisi jakaa Venäjän ja Saksan kesken. Suomen kohtalona olisi jako Karjalan tasavallan ja Murmanskin piireihin. Kiinaa vastaan tulisi luoda etupiiripuskuri Tibetistä Mantsuriaan. Georgiasta Abhasia ja Etelä-Ossetia tulisi saada Venäjän hallintaan. Ukraina tulisi kertakaikkisesti hävittää itsenäisenä maana ja kansana, jolla on mitään kulttuurista tai poliittista merkitystä.

Vaikka kaikki Duginin visiot eivät sellaisenaan toistukaan Putinin politikaassa, ei voi olla huomaamatta näiden ajatusten konkretisoitumista venäläiseen ulkopoliittiseen käytäntöön. Saksa on viime vuosikymmenet ollut jatkuvasti liukumassa kohti vahvempaa riippuvuutta Venäjästä, mikä näkyy yhtäältä venäläisen energian tuonnin kasvuna ja toisaalta Saksan toistuneena vastahankaisuutena osallistua Venäjän vastaisiin pakotteisiin. Bundeswehr on pitkään alirahoitettuna päästetty rappiolle ja osittaista energiaomavaraisuutta tarjonnut ydinvoima ajettu alas. Britit tekivät Brexitin ja riippumatta siitä, onko se hyvä vai huono asia briteille ja missä määrin Venäjällä on ollut vaikutusta tapahtuneeseen, sopii se täysin duginilaiseen visiooon. Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa ovat ravistelleet Black Lives Matter -liikkeen mellakat ja QAnon-liikkeen toimintaan kytkeytyvä Capitol Hillin vallankumousyritys – joka tosin käytännössä muistutti lähinnä huonoa sketsiä. Vain vähän ennen Ukrainan invaasiota huomion sai kanadalainen polttoaineen hintaa ja koronarajoituksia vastustanut Freedom Convoy -mielenosoitus, joka sellaisenaan yritettiin kopioida Suomeen. Voidaan kysyä, kuinka mielekäs kyseinen kapina on tilanteessa, jossa koronarajoituksista on jo päätetty luopua, ellei taustalla ole ulkopuolisen toimijan rohkaisua. Georgian vuoden 2008 sodan lopputulos vastaa täysin Duginin ajatusta ja Ukrainassakin toimitaan samansuuntaisesti. Itäistä Eurooppa ei ole jaettu eikä Suomea pilkottu, mutta huomaamme kuitenkin Venäjän pyrkimysten laveasti mukailevan Duginin tavoitetteita. Hajaannuksen ja eripuran ruokkimista siellä missä vastustaja on vahva, ja heikkojen alueiden sulauttamista omaan valtapiiriin. Hajoita ja hallitse.

Taloudellisia syitä Ukrainan operaatioille on haettava Venäjän talouden rakenteesta. Maasta puuttuu lähes täysin korkeampi teknologinen tuotanto ja talouden perusteet lepäävät matalan jalostusasteen raaka-aineiden viennissä. Ensi sijassa öljy ja maakaasu, vähäisempänä turve, puu ja kaivannaiset. Euroopassa näitä raaka-aineita on riittämättömästi kattamaan omaa tarvetta, joten riippuvuus Venäjästä on ollut energiataloudellinen pakko. Tulonlähteensä pysyvyyteen Venäjä on uskonut voivansa luottaa, eikä kiirettä infrastruktuurin kehittämiselle ole kilpailun puuttuessa juuri ollut. Vuosikymmen sitten tämän vakaaksi ja luotettavaksi uskotun talousjärjestelyn ympärille nousi kuitenkin uhkakuva: Ukrainan itä- ja länsiosissa sekä Krimin niemimaan läheisillä aluevesillä on suuria öljy- ja liuskekaasuesiintymiä. Näiden suoraan hyödyntämiseen Ukrainalla itsellään ei ole kykyä, mutta jos maa alkaisi lähentyä länttä, voisivat ulkopuoliset toimijat päästä niihin käsiksi. Näin oli myös käymässä, ja ennen Krimin miehitystä öljy-yhtiöt Exxon ja Shell alkoivat kiinnostua näistä luonnonvaroista. Kaasun ja öljyn saanti Ukrainan alueelta tulisi halvemmaksi kuin niiden tuominen kaukaa Siperiasta, ja samalla Venäjän energiapoliittinen vipuvarsi Euroopan asioihin katkeaisi. Talouden perusteiden murentuminen ja painostuskeinon katoaminen saatiin Krimin valtauksella ja Donbassin ”separatisalueiden” jäätyneen konfliktin luomisella toistaiseksi pysäytettyä. Samalla estettiin myös Ukrainan mahdollisuus hakeutua Naton jäseneksi. Aivan samalla tavalla tehtiin Georgiassa kuusi vuotta aiemmin.

Puheissaan Venäjä toistelee käsitystään Naton laajenemisen aiheuttamista turvallisuushuolista. Itämeren ja Mustanmeren väliseltä alueelta Venäjän sydänmaille puuttuvat laajat vesistöt, vuoristot ja muut luonnolliset esteet, jotka voisivat estää vihamielistä armeijaa vyörymästä lännestä. Näin historiassa on toistuvasti tapahtunutkin joko ratsain tai panssarijoukoin, eikä se voi olla vaikuttamatta Venäjän turvallisuusajatteluun. Jos edessä on hyökkäyssodalle suotuisia laajoja aroja, peltoja ja tasankoja, on sinänsä ymmärrettävää, että hakee toimilleen oikeutusta kansallisista uhkakuvista. Todellisuudessa Venäjän johto ei tietenkään pelkää, että Nato aloittaisi äkkiarvaamatta hyökkäyssodan, vaikka kotoisatkin putinistit toistuvasti jakavat kuvaa kartasta, jossa Venäjä on Nato-tukikohtien ”saartama”. Rauhan aikana näissä tukikohdissa ei koskaan ole ollut niin suurta joukkomäärää, että ne voisivat aiheuttaa realistista huolta hyökkäyksestä. Eurooppalaisilla mailla ei myöskään ole ollut mitään aluevaatimuksia tai aikeita kaataa Venäjän hallinto sotavoimin. Jos Venäjän turvallisuushuoli Natosta olisi aito, ei se Ukrainan hyökkäyksen edellä olisi tyhjentänyt Nato-maiden raja-alueita kerätessään sotavoimaa Ukrainan rajalle. Esimerkiksi Norjan rajalla Petsamossa toiminut 200. jalkaväkiprikaati lähetettiin Ukrainan sotaan ja se on lähes tuhoutunut siellä. Myös Suomen päättäjät muistuttelevat, että Suomen rajoilla on tällä hetkellä rauhallista. Kuinka muutenkaan voisi olla, kun siellä normaalisti olevat joukot on viety valloittamaan Kiovaa.

Venäjän todellinen huoli, johon se voi demokratiaa teeskentelevänä maana vedota, on pelko niin sanotun värivallankummouksen toteutumisesta omassa maassa. Jos 40 miljoonan asukkaan Ukrainan sallitaan lähentyä Eurooppaa ja vaurastua luonnonvaroilla, joiden kaikki tuotto ei menekään oligarkkien irstailuun datsoillaan ja jahdeillaan, saattavat 140-miljoonaisen veljeskansan edustajat Venäjän puolella ryhtyä esittämään Kremlin kannalta epämiellyttäviä kysymyksiä. Tulee muistaa, että Putinin maailmankuvassa vuosi 1991 oli Venäjälle katastrofi. Autoritaarinen valta romahti ja seuraasi hajaannuksen ja sekasorron aika. Ajatusta uudesta glasnostista ei saisi päästää itämään venäläisten mieliin.

Miksi Ukrainan hyökkäys tapahtui juuri nyt? Miksi Venäjä ei tyytynyt pitämään yllä jäätynyttä konfliktia, kuten se on tähän asti tehnyt? Vaikka ratkaisulle on myös edellä mainittuja koko Venäjää koskevia syitä, on 24.2. alkanut hyökkäys ensisijaisesti Putinin henkilökohtainen sota.

Putin on pitkän aikaa tottunut voittoihinsa. Georgia on laitettu kuriin, al-Assad pidetty vallassa, Krim valloitettu ja Valko-Venäjällä Lukashenka on saatu kytkettyä täysin Kremlin talutusnuoraan. Venäjän omat oppositiovoimat on onnistuneesti murskattu ja Venäjälle vihamielisiä toimijoita murhattu joutumatta siitä edesvastuuseen. On tehty selväksi, että Venäjää tulisi kunnioittaa ja pelätä aivan samalla tavoin kuin Neuvostoliittoa kunnioitettiin ja pelättiin aikanaan. Kuitenkin Kiovassa presidenttinä on koomikko, suoranainen pelle, joka kehtaa soittaa suutaan Putinille ja kieltäytyy alistumasta Venäjän tahtoon. Tämä on todennäköisesti loukannut Putinia henkilökohtaisesti. Lisäksi Putinin ikä alkaa olla niissä lukemissa, että tehokasta työaikaa ei hänellä maailmanpolitiikan mittakaavassa ole enää paljon. 200 miljardin dollarin omaisuutta ei elinaikanaan ehdi mitenkään tuhlata, ja Venäjän taloudelliset ja yhteiskunnalliset kehitysprojektit ovat hitaita. Niistä myös puuttuu se veren ja ruudin tuoksu, joka ympäröi jokaista historian suurmiestä. Jos Putin haluaa heidän joukkoonsa, on hänen siis toimittava nyt. Ukrainan palauttaminen uudelleen nousevan Venäjän imperiumin yhteyteen olisi mitä näyttävin ja uljain päätös hänen hallitsijakaudelleen.

–

Strategia Ukrainan lyömiseksi

Ukrainan rajoille kerätyt joukot oli sotaharjoitusten varjolla kasvatettu hyökkäyskokoon kuukausien aikana. Oli varauduttu massiiviseen mutta lyhytkestoiseen taisteluun. Hyökkäyksessä pyrittiin käyttämään tutuksi tulleita keinoja Neuvostoliiton aikaisten kansannousujen tukahduttamisesta Yhdysvaltojen Irakissa käyttämään taistelutapaan. Lamautetaan ensin ohjus- ja ilmaiskuin Ukrainan ilmapuolustus, viestintä ja tärkeät sotilastukikohdat. Tiputetaan maahanlaskujoukot ottamaan Hostomelin lentokenttä haltuun samalla kun panssareilla vyörytään pääkaupunkiin molemmin puolin Dnepriä. Lyödään vihollinen hajaannukseen ja epätietoisuuteen, joiden vallassa se on kykenemätön järjestäytyneeseen vastarintaan. Hyökkäävän kärjen perässä seuraavat huolto-osastot, jotka pitävät yksiköiden taistelukyvyn yllä operaation loppuun asti. Ukrainan armeija antautuisi tai perääntyisi epäjärjestyksessä ja maan johto pakenisi ulkomaille. Kiovaan asetettaisiin venäjämielinen hallitus, kuten siellä oli ollut ennen vuoden 2014 kansannousua.

Länsimailta odotettiin pakotteita ja paheksuntaa, mutta niiden merkitys tulisi olemaan rajallinen ja väliaikainen. Tästä olettamuksesta kirjoitin jo toisena sotapäivänä. Maata ei tarvitsisi varsinaisesti miehittää, sillä vaihtunut hallitus nujertaisi nationalistiset voimat itse. Tämä strategia oli toiminut aiemmin Tshetsheniassa. Erityisesti pitäisi varoa raskasta voimankäyttöä Donbassissa, jotta Itä-Ukrainan Venäjälle myötämieliset alueet myös pysyisivät sellaisina.

”Sotilaallista erikoisoperaatiota” oli perusteltu Ukrainan demilitarisoinnilla ja denatsifikaatiolla. Tämä olisi tarpeen lopettamaan väitetty venäjänkielisten kansanmurha Ukrainassa. Niinpä operaation päätteeksi riittävä määrä ”natseja” olisi pidätettävä ja tuomittava joko täysin tekaistuilla tai asiayhteydestään irroitetuilla video- ja kuvatodisteilla. Kertomukset Azov-pataljoonan käsissä kidutetuista lapsista pyhittäisivät Putinin toimet maassa. Maa puhdistettaisiin tällä verukkeella kaikesta kansallismielisyydestä ja pakotettaisiin alistumaan Venäjän vallan alle. Todennäköisesti uusi hallinto piankin hakisi jäsenyyttä Euraasian unionissa.

–

Katastrofi

Suunnitelma näytti varmasti tekijöidensä silmissä loistavalta ja ongelmattomalta, mutta sisälsi tyypillisiä ja pahoja virheitä. Samoihin virheisiin on aikaisemmin sortunut niin Kreml itse kuin monet Venäjälle hyökänneetkin.

Ensimmäinen virhe: vihollisen aliarviointi. Ukrainan ei odotettu kykenevän tehokkaaseen vastarintaan. Ukrainaa oli Putin itse pilkannut heikoksi ja kyvyttömäksi natsijutkujen narkkarihallinnoksi, joka on kaapannut vallan kansalta, joka oikeasti haluaisi kuulua Venäjän yhteyteen. Tähän propagandaan Venäjän sodanjohto oli ilmeisesti itsekin alkanut uskoa. Vihollisen aliarvioiminen on yleinen mutta katastrofaalisen paha virhe, joka helposti johtaa muihin virheisiin. Niin tässäkin tapauksessa. Ukrainan asevoimat eivät ole antaneet periksi, vaan taistelleet raivoisasti. Ukrainan kansa ei hyökkäyksen alettua ryhtynyt tekemään kukkakimppuja vaan polttopulloja.

Toinen virhe: oman voiman yliarvioiminen. Venäjän asevoimat ovat määrällisesti murskaavan ylivoimaiset suhteessa Ukrainan voimiin. Niillä on risteilyohjuksia, ilmaylivoima, uudempia panssarivaunuja ja lihaksiaan pullistelevia maahanlaskujoukkoja. Käytännössä risteilyohjusten osumatarkkuus oli kuitenkin riittämätön lamauttamaan Ukrainan ilmapuolustusta tai viestintäyhteyksiä. Kymmeniä hävittäjiä on ammuttu alas sekä ilmatorjuntatulella että ilmataisteluissa. Ukraina on saanut panssarintorjuntaohjuksia, jotka tuhoavat uusimmatkin vaunut. Maahanlaskujoukot ovat romantisoidusta mainestaan huolimatta lähinnä psykologinen ase ja häviävät joutuessaan taisteluun raskaammilla aseilla varustettua armeijaa vastaan. Alkuvaiheessa Hostomelin kentälle tiputetut VDV-supersankarit lyötiin ja myöhemmin myös maahanlaskujoukkojen kenraali pääsi ikuisuuslaatikkoon saatuaan päähänsä ukrainalaisen tarkka-ampujan luodin.

Kolmas virhe: lännen vastatoimien aliarviointi. Samoin kuin Ukrainan kyvyn puolustautua, aliarvioi Venäjä myös lännen halukkuuden tukea Ukrainaa. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden oli käsittämättömän typerästi julistanut, että maa ei missään olosuhteissa lähetä joukkojaan Ukrainaan ja jos amerikkalaisia siviilejä maahan jää, ovat he oman onnensa nojassa. Emmanuel Macron esitti, että Naton laajentumattomuudesta tehtäisiin Venäjälle mieleinen julkilausuma, ja Suomessakin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana tuolloin toiminut Mika Niikko komppasi Twitter-viestissään asiaa. Tämä sopi täydellisesti Venäjän näkemykseen läntisen maailman haluttomuudesta sotilaalliseen puuttumiseen. Uskottiin, että Ukrainan valtaus hajottaisi jo ennestään erimielistä länttä ja saisi sen kumartelemaan räyhäävän idän karhun edessä. Lopulta länsimaat ilmeisesti itsekin yllättyivät yksituumaisuudestaan ja halustaan aseistaa Ukrainaa.

Neljäs virhe: taloudellisten sanktioiden vähättely. On totta, että aiemmat Venäjän vastaiset pakotteet eivät ole juuri jarruttaneet Putinia. Siten hänelle lienee syntynyt harhakuvitelma, että niiden vaikutus jäisi vähäiseksi nytkin. Taloudelliset pakotteet eivät toimi, jos vain osa maista noudattaa niitä. Uskottiin, että länsimaalaisten opportunismi, pelkuruus ja eripuraisuus saisivat pakotteet vuotamaan riittävästi. Kaiken varalta oli kerätty 600 miljardia dollaria vastaava sotakassa, jonka turvin sanktioiden yli voidaan elää ilman sisäpoliittisia ongelmia, jotka talouden kurjistumisesta voisivat seurata. Huomaamatta jäi kuitenkin se, että sotakassan varoista suurin osa oli länsimaisina arvopapereina, jotka jäädytettiin heti sodan alussa. Lisäksi pakotteet eivät näy pelkästään päivittäistavarakaupassa, vaan nykyisessä laajuudessaan halvaannuttavat koko Venäjän talouden. Lueteltakoon muutamia esimerkkejä. Lentokiellon vuoksi venäläiset eivät enää voi matkustaa länteen ja vaikka lentokieltoa ei olisi, on Aeroflotin laivasto pian pysyvästi maassa. Tähän on syynä se, että puolet koneista on leasing-sopimuksella hankittuja ja kyseiset sopimukset mitätöityvät 30 päivän kuluessa. Loput koneista jäävät kentille kun niiden huolto Saksassa ei enää onnistu, ja vaikka venäläiset yrittäisivät hankkia pikavauhtia omaa huolto-osaamista, ei heille enää myydä varaosia. Tavallisen venäläisen kohdalla tilanne on sama tietokoneisiin tarvittavien komponenttien ja esimerkiksi autojen tarvitsemien varaosien suhteen. Romahtaneen ruplan myötä yhä harvemmalla olisi niihin edes varaa. Talous on nykyisellään niin pitkälle globaalisti verkottonut, etteivät reaalisosialismissa kasvaneet päättäjät ehkä kyenneet asiaa ymmärtämään, ja seurausten laajuus ja syvyys oli heille shokki. Tätä kirjoittaessa Moskovan pörrssiä ei edelleenkään ole uskallettu avata, sillä markkinoiden aukeamista seuraisi välitön romahdus.

Viides virhe: yllätysedun menettäminen. Suunniteltu sotatoimi edellytti yllätyksellisyyttä, jotta tuliylivoima saisi Ukrainan puolustuksen sekasortoon. Yllätysedusta suurin osa oli kadonnut, sillä Yhdysvaltain tiedustelu oli varoittanut Venäjän hyökkäävän lähipäivien aikana. Vaikka hyökkäystä edeltävänä aikana toivottiin Venäjän vain uhittelevan, antoi tilanteen kuukausia kestänyt kiristyminen Ukrainan asevoimille mahdollisuuden valmistautua parhaansa mukaan.

Kuudes virhe: roudasta rospuuttoon. Historiaa lukeneet muistavat kuvat operaatio Barbarossasta ja mutaan juuttuneista Wehrmachtin vaunuista, jotka huoltolinjojen katketessa on hylätty niille sijoilleen. Vaikka modernit panssarivaunut ovat kehittyneet toisen maailmasodan ajoista, ovat ne edelleen samojen fysiikan lakien alaisia ja ne voivat jäädä kiinni roudasta sulavaan maahan. Tämä sitoo hyökkäykset tieverkkoon ja estää siitä riippumattomat taktiset manööverit. Vaikka joillakin alueilla panssarivaunut voisivat edetä paremmin, ovat ne edelleen riippuvaisia ammus-, polttoaine- ja muonatäydennyksistä. Ne kulkevat kumipyörillä ja aktiivinen panssaritaistelu vaatii valtavan huolto-organisaation pysyäkseen liikkeessä. Venäjän huoltosaattueet ovat seisoneet päiväkausia paikallaan alttiina Ukrainalaisten hyökkäyksille. Tuhansiin sotilaisiin ja ajoneuvoihin nousevat tappioluvut ovat pökerryttävän suuria.

Seitsemäs virhe: usko terroriin. Kun sota ei näytä sujuvan odotusten mukaan, herää hyökkääjällä kiusaus demoralisoida vihollisen siviiliväestö ja asevoimat siirtymällä totaalisen sodankäynnin keinoihin. Tuolloin ei hyökätä vain asevoimia ja hallintoa vastaan, vaan koko yhteiskuntaa ja kansaa vastaan. Pommittamalla siviilikohteita ja jyräämällä mummoja panssareilla kuvitellaan kansan alistuvan. Historian esimerkit osoittavat päinvastaista. Vihollisen raakuus sisuunnuttaa puolustajan taistelemaan vieläkin kovemmin, sillä hyökkääjä on tuolloin osoittanut, ettei sille kannata antautua.

Kahdeksas virhe: välinpitämättömyys omista joukoista. Suomen talvisotaan Neuvostoliitto pakotti ukrainalaisia miehiä huonoissa varusteissa taistelemaan tuntemattomasta syystä. Seurauksena oli katastrofaalinen epäonnistuminen. Näitä yli 80 vuoden takaisia virheitä näyttää Venäjä toistavan Ukrainassa. Vangiksi jääneiden venäläissotilaiden kuulusteluissa toistuvat samat teemat. He luulivat lähteneensä harjoitukseen, mutta joutuivatkin sotaan, eivätkä oikein itsekään tiedä miksi ovat hyökkäämässä veljeskansansa maahan. Yhteydenpito kotiin oli estetty ja monilla ensimmäinen tilaisuus puhua kotiväelle tuli vasta vangiksi jäämisen jälkeen. Operaatioon oli varattu vanhaksi mennyttä taistelumuonaa ja se loppui kesken. Monet eivät edes tienneet missä olivat ja mitä heidän oli tarkoitus siellä tehdä ja minne edetä. On liikkunut huhuja, että sotilaat ovat alkaneet kapinoida kieltäytyessään ampumasta siviilikohteita ja jopa karanneet joukoista. Ja tässä vaiheessa taistelu on kestänyt vasta viikon.

–

Näkymiä tulevaan

Putin on hävinnyt Ukrainan sodan. Hän voi yhä väkivoimin pyrkiä kukistamaan Kiovan ja miehittämään maan, mutta se on käsittämättömän verinen ja kallis tehtävä. Ukrainalaisten luottamus Venäjään on tuhottu sukupolvien ajaksi, ja jos maa miehitetään väkisin, seuraa loputon sissisota miehittäjää vastaan.

Ainoa keino palauttaa edes kylmän neutraalit välit Ukrainaan ja länsimaihin olisi Putinin syrjäyttäminen ja tuomitseminen sotarikollisena sekä sotakorvausten maksaminen Ukrainalle. Tämä on epätodennäköistä, sillä omaehtoisesti Putin ei väisty ja kaikki metkut tunteva entinen KGB:n upseeri on haastava kohde mille tahansa syrjäyttämisyritykselle. Taloudelliset pakotteet eivät todennäköisesti siis poistu, ja Venäjän yhteiskunnallinen murentuminen ja sekasorto ovat edessä.

Suomelle ja Euroopalle tämä merkitsee uutta, vähemmän miellyttävän aikakauden alkua. Energia ja ruoka eivät ennestäänkään ole olleet halpoja ja hinnat tulevat vain nousemaan. Toisaalta on jo nyt nähty, että tämä sota on saanut meidät heräämään horroksesta ja huomaamaan mitkä asiat elämässä ovat oikeasti niin tärkeitä, että niiden puolesta kannattaa vaikka taistella henkensä uhalla.

–

Mitä voi itse tehdä?

1.) Älä lamaannu. Elämme Euroopassa historiallisesti merkkittävimpiä aikoja sitten toisen maailmansodan ja katastrofiuutisten tulva voi tuntua pökerryttävältä. Meidän on kuitenkin säilytettävä oma toimintakykymme, huolehdittava itsestämme, lapsistamme ja töistämme. Sukupolvet ennen meitä ovat selvinneet suurista koettelemuksesta, joten niin selviämme mekin.

2.) Anna apua ukrainalaisille. Monet ovat jo ilmoittautuneet tarjoamaan kotinsa majoitukseen pakolaisille ja lahjoittaneet rahaa ja varusteita. Näin tuleekin toimia, sillä nyt saapuvat pakolaiset ovat pääasiassa naisia ja lapsia. Näiden perheiden miehet käyvät kotimaassaan sankarillista taistelua ylivoimaista vihollista vastaan.

3.) Älä hyökkää venäläisiä ihmisiä vastaan. Hyvin harvat Suomessa asuvat venäläiset hyväksyvät Putinin sodan Ukrainaa vastaan. Monilla heistä on ystäviä ja sukulaisia molemmilla puolin. On säilytettävä mahdollisuus siihen, että Venäjän kansa nousisi presidenttiään vastaan, mutta se on epätodennäköisempää jos alamme toimia kuten Kremlin propaganda esittää meidän toimivan.

4.) Varaudu. Todennäköisyys sodan syttymiseen Suomessakin on viime viikkoina kasvanut suurimmaksi sitten toisen maailmansodan lopun. Varaa kotiisi ruokaa, paristoja, valaisimia ja vettä. Pidä autosi tankki täyteen tankattuna, jotta saat perheesi tarvittaessa turvaan. Pidä huolta kunnostasi, ettet kriisitilanteessa aiheuta tarpeetonta taakkaa muille. Seuraa uutislähteitä, ettet tule yllätetyksi jos tilanne muuttuu myös omassa maassamme. Verkostoidu tiiviimmin ystäviesi, sukulaistesi ja naapureidesi kanssa. Pidä hallussasi käteistä rahaa, jotta voit ostaa välttämättömiä tarvikkeita silloinkin kun pankkikortit lakkaavat toimimasta. Liity reserviläisjärjestöön ja pidä yllä maanpuolustustaitojasi.

5.) Ohjeita niille, jotka harkitsevat lähtemistä Ukrainaan. On luonnollista, että tilannetta mediasta seuraava turhautuu siihen, ettei voi vaikuttaa tarpeeksi asioihin. Tuolloin saattaa tulla mieleen ajatus lähteä Ukrainaan ja liittyä maan vapaaehtoisjoukkoihin. Tiedän omasta lähipiiristäni yhden henkilön, joka näin on tekemässä ja tuen häntä täysin päätöksessään. Toinen tuntemani henkilö on toiminut pitkään maailmalla ammattisotilaana ja hän osasi antaa elintärkeitä neuvoja matkalle. Hänen huomionsa on syytä jakaa myös lukijalle.

Ukrainan vapaaehtoisjoukot eivät harjoittele yhdessä riittävästi ennen siirtymistä kentälle ja siten miehet eivät täysin tunne toisiaan, eivätkä voi tietää miten hyvin kaveriin voi luottaa. Pysyykö kaveri hereillä vartiossa tai osaako antaa tarvittaessa ensiapua? Sotilaallinen kokemus voi olla heikko, joten kaikkien muiden hengen vaarantavien virheiden todennäköisyys on kasvanut.

Missään tapauksessa ei tule välittää tietoa missä on, keiden kanssa ja mitä tekemässä. On myös mahdollista, että matalin kriteerein kasattuun joukkoon liittyy moraalittomia henkilöitä, joiden motiivi on muu kuin Ukrainan auttaminen. Jos he syyllistyvät sotarikoksiin, voi joutua myös itse juridiseen vastuuseen.

Jokaisen matkaan lähtevän tulee osata perustaidot haavoittuneen taistelutoverin auttamisesta.

Ukrainaan lähtevien ei muutoinkaan kannata omalla nimellään ja naamallaan asioista huudella, sillä tämän päivän sotasankari voi olla huomisen sotarikollinen tai suojelupoliisin seurattavien listalla.

–

Lopuksi
Elämme poikkeuksellisia aikoja ja poikkeukselliset ajat vaativat meiltä poikkeuksellisia tekoja. Se maailma, johon olimme tottuneet on mennyt ja eikä palaa lähitulevaisuudessa. Meidän on sopeuduttava ja muututtava. Sodalla ja kärsimyksellä on kaikesta huolimatta hopeareunus, sillä se selkeyttää maailmankuvamme, repii pois elämän päälle kasaantuneen tarpeettoman rihkaman ja paljastaa sen, mikä on aidosti tärkeää ja merkityksellistä.

Kunnia Ukrainalle, kunnia sankareille.

–

–