Nationalismista ja itseisarvosta

OLLI HUOVINEN

–

Nationalismi jaetaan perinteisesti liberaalinationalismiin, kulttuurinationalismiin ja etnonationalismiin. Liberaalinationalismi pitää kansakuntaa määrittävinä tekijöinä arvoja. Tietyn arvokokonaisuuden omaksunut voi liittyä kansakuntaan riippumatta kulttuurista tai etnisyydestä. Kulttuurinationalismissa kansakunta määritetään yhteisen kulttuurin kautta. Kansakuntaan liittyminen vaatii siis kulttuurin syvällisen omaksumisen. Etnonationalismissa kansakunta määritellään biologisesti yhteisen perimän kautta, joten siihen liittyminen ei ole mahdollista, ellei kandidaatti ole perimältään tarpeeksi lähellä kansaa.

Kansakunnan määrittelyn lisäksi nationalismin laji myös kertoo siitä, mitä pidetään itseisarvona. Kysymys on siitä, mikä kansakunnassa on arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Liberaalinationalismissa itseisarvona pidetään tiettyjä moraalisia arvoja, kulttuurinationalismissa kulttuuria ja etnonationalismissa perimää.

Liberaalinationalismi pyrkii nimensä mukaisesti yhdistämään liberalismin ja nationalismin. Aate on tavallaan kompromissi, joka tunnustaa ihmisen tarpeen suuremmalle yhteisölle. Tähän yhteisöön eli kansakuntaan voi liittyä hyväksymällä liberaalit arvot ja instituutiot.

Tämä nationalismin laji on länsimainen ja lähinnä amerikkalainen ilmiö. Amerikkalainen liberaalinationalisti pitää maataan hyvänä sen arvojen vuoksi, ja uskoo virheellisesti kaikkien muidenkin pitävän näistä arvoista. Nämä liberaalit arvot ovat kehittyneet tietyssä kulttuurissa ja historiallisessa kontekstissa. Tämä konteksti on anglosaksinen kulttuuri, jonka sisällä liberaalinationalismin arvomaailma pitkälti luotiin. Nämä arvot ovat sidoksissa kulttuuriin, eikä niiden säilyttäminen vaikuta mahdolliselta kulttuurin muuttuessa kokonaan toiseksi. Jos liberaalinationalisti haluaa arvojensa säilyvän, täytyy hänen säilyttää myös kulttuuri ja olla siis pragmaattisista syistä kulttuurinationalisti.

Kenties ajatus liberaalien arvojen ylivertaisuudesta ja universaaliudesta juontaa juurensa niin sanottuun historian loppuun. Ajatus historian lopusta voidaan jäljittää ainakin Hegeliin ja Marxiin asti. Kumpikin katsoi omalla tavallaan, että historia on prosessi, jolla on tietty suunta ja päätepiste. Hyvin karkeasti sanottuna Hegel katsoi historian olevan jonkinlaista hengen kehittymistä ja vapauden lisääntymistä. Marxille historia oli materiaalisten eli taloudellisten olosuhteiden kehitystä, joka johtaisi lopulta kommunistiseen yhteiskuntaan. Historia on osoittanut empiirisesti, että samanlaiset materiaaliset olosuhteet voivat johtaa hyvin erilaisiin yhteiskuntiin. Kiinan nousu vaikuttaa lisäksi osoittavan, että vapauden sijaan kehitys etenee kohti kollektivismia.

Kulttuurinationalismissa kansakunnan sitoo yhteen yhteinen kulttuuri, ja tätä pidetään itseisarvona. Usein tunnistetaan tietyt kulttuuriset ominaispiirteet, jotka ovat keskeisiä. Kieli on yksi tärkeimmistä asioista, ja usein sen säilyttämisen katsotaan olevan välttämätöntä. Kielellä on myös esteettistä arvoa, mikä näkyy erityisesti runoudessa. Myös arkisemmalla tapakulttuurilla voi katsoa olevan itseisarvoa. Esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa laajaa arvostusta nauttii saunakulttuuri.

Kuten aiemmin tuli ilmi, arvot liittyvät tiivisti kulttuuriin. Tietyssä kulttuurissa voidaan esimerkiksi arvostaa rehellisyyttä ja suorapuheisuutta, ja jossain toisessa sen sijaan tärkeämpänä pidetään sosiaalisen koheesion säilyttämistä.

Kulttuurinationalismi pyrkii luomaan maan, jossa valtakulttuurin edustajat tuntevat olevansa kotonaan. Kansalla on yhteinen kieli, yhteiset rituaalit ja yhteinen tapakulttuuri. Vieraiden kulttuurien tuominen tähän yhteisöön rikkoo harmonian. Se on kuin omaan kotiin tuodut vieraat, jotka tekevät asiat eri tavalla, arvostavat eri asioita ja puhuvat eri kieliä. Tällöin oma koti ei enää tunnu kodilta. Se tuntuu basaarilta.

Kulttuuri on jatkuvassa muutoksessa, ja ilman muutosta on mahdotonta pärjätä muuttuvassa ympäristössä. Kaikki kulttuuripiirteet eivät ole hyviä. Esimerkiksi perinteinen eurooppalainen kunniakulttuuri ja erityisesti kaksintaistelut olivat turmiollisia kansallisen edun kannalta. Ei ole kansakunnan edun mukaista menettää parasta yläluokkaista ainestaan kaksintaisteluissa. Kulttuuri muuttui ja asioita alettiin hoitaa oikeuslaitoksen kautta.

Kulttuurin muutosta voidaan ajatella kulttuurievoluutiona. Ympäristön muuttuessa valintapaine pakottaa muuttamaan tai eliminoimaan haitalliseksi muuttuneet kulttuuripiirteet. Teollisen vallankumouksen myötä läntiseen kulttuuriin tuli suuria muutoksia. Vanhaa kuoli ja uutta tuli tilalle. Tämä oli välttämätön vastaus muuttuvaan ympäristöön. Jos jokin kansa ei olisi tähän suostunut eikä olisi teolliseen vallankumoukseen sopeutunut, olisi se ollut selkeästi heikommassa asemassa teollistuneisiin kansakuntiin verrattuna.

Esimerkki kulttuurin jähmettymisestä on aikoinaan Egyptiä hallinnut mamelukkihallinto. Mamelukit olivat alun perin muslimien orjasotilaita, jotka myöhemmin ottivat vallan Egyptissä ja muodostivat sitä hallitsevan sotilaskastin. He eivät modernisoineet armeijaansa, sillä tuliaseiden laaja käyttöönotto olisi ollut uhka ratsuilla ja jousilla käytävään taisteluun koulutetulle sotilaseliitille. Tuliaseita halveksuttiin ja niitä pidettiin kunniattomina.

Lopulta mamelukkien valtakunta kaatui, kun he eivät pystyneet haastamaan Osmanien valtakunnan musketeilla ja tykeillä varustettua modernia armeijaa. Viime hetken yritykset armeijan modernisoimiseksi epäonnistuivat. Tarinan opetus on se, että haluttomuus muutoksiin ja kulttuurin jähmettyminen voivat johtaa katastrofiin.

Vastakkaisena esimerkkinä voi pitää Japania. Japani oli pitkään suljettu yhteiskunta, jossa vakiintunutta sosiaalista järjestystä ylläpidettiin muun muuassa rajoittamalla tuliaseiden tuotantoa. Politiikan tarkoitus oli ylläpitää samurai-soturiluokan valta-asemaa, ja estää ulkomaalaisten vaikutteiden kuten kristinuskon leviäminen maahan. Japanissa kuitenkin tajuttiin karusti eurooppalaisen sotateknologian voima, kun amerikkalaisen Matthew Perryn johtama laivasto-osasto pakotti Japanin avaamaan satamansa läntiselle kaupalle.

Reaktiona tälle nöyryytykselle vanha hallinto kumottiin ja Japanista luotiin nopeasti moderni keskusjohtoinen eurooppalaistyylinen kansallisvaltio. Japanissa omaksuttiin onnistuneesti länsimainen tiede, teknologia ja hallintorakenteet, mutta samalla japanilaisen kulttuurin omaperäisyys onnistuttiin säilyttämään. Muutaman vuosikymmenen kuluttua Japanin modernisaatiokehityksen alkamisesta onnistui maa lyömään Venäjän keisarikunnan vuoden 1904–1905 sodassa. Tätä voi pitää varsin onnistuneena esimerkkinä kulttuurievoluutiosta. Vaihtoehto olisi ollut nöyrtyminen länsivaltojen tahtoon kuten Kiinalle kävi.

Muutos on välttämätöntä kansakunnan menestykselle. Keskeinen kysymys on, mikä on kulttuurissa olennaista ja mikä erottaa sen muista kulttuureista ja tekee siitä säilyttämisen arvoista. Kulttuuripiirteitä täytyy arvottaa, jotta voisi tietää mitä puolustaa ja minkä voi antaa mukautua muuttuvaan ympäristöön. Vaikka paljon on muuttunut, voidaan yhä tunnistaa läntisen sivilisaation alkujuurilta tiettyjä meille asti säilyneitä asioita. Esimerkiksi totuuden ja tiedon arvostus on ollut osa lännen traditiota jo ainakin Sokrateen ajoista lähtien. Jokaisella kansakunnalla on lisäksi omat kulttuuriset erityispiirteet.

Biologia ja kulttuuri eivät ole erillisiä asioita. Ihminen ei ole tyhjä taulu, joka voidaan mielivaltaisesti täyttää. Eri kansakuntien keskimääräiset osittain geneettisesti määräytyvät luonteenpiirteet ja älykkyysosamäärät eroavat toisistaan. Tämä ei voi olla vaikuttamatta kulttuuriin. Esimerkiksi älyllisesti huomattavasti eurooppalaista matalammalla tasolla oleva väestö tuskin luo filosofiaa tai tiedettä arvostavan kulttuurin, joka kykenisi merkittäviin suorituksiin näillä aloilla.

Kulttuurin muodostavan väestön geneettiset ominaispiirteet eivät tietenkään täysin määritä kulttuuria. Kyseessä on monimutkainen dynamiikka perimän, historian ja ympäristön välillä. Tietynlaisen kulttuurin pakottaminen luonteeltaan toisenlaiselle väestölle ei kuitenkaan onnistu. Tästä kertovat lukuisat turhat yritykset pakkoassimiloida erilaisia värillisiä vähemmistöjä eurooppalaiseen kulttuuriin. Väestön vaihtaminen toiseen tulisi siis väistämättä muuttamaan myös kulttuuria.

Johtopäätöksenä kulttuurinationalistin täytyy kulttuurinsa säilyttämiseksi säilyttää myös sen luonut etninen ryhmä hallitsevana enemmistönä maassaan. Tällöin hänen kannattamansa politiikka on pragmaattisista syistä samanlaista kuin etnonationalistilla. Väestön säilyttämisellä on välinearvoa perimmäisen tavoitteen eli kulttuurin säilyttämisen vuoksi.

Sitten tulemme etnonationalismiin. Etnonationalismi pitää etnistä eli biologista ryhmää säilyttämisen arvoisena. Etnisyyden käsite kattaa yleensä perimän lisäksi kielen ja kulttuurin, mutta perimän säilyttäminen yhtenä komponenttina on yksi etnonationalismin tavoitteista ja usein niistä keskeisin.

Seuraavaksi täytyy tarkastella, mikä tietyssä biologisessa ryhmässä on arvokasta. Se tuskin on DNA:n sisältämä informaatio, jota voisi kuvata myös esimerkiksi kirjoittamalla DNA:n emäsparijaksot tietokantaan. Se ei myöskään ole DNA:n fyysinen rakenne tai sen proteiinisynteesin avulla rakentamat proteiinit. Perimästä nousevaa fenotyyppien kirjoa moni voi jo esteettisesti arvostaa. Tietyt ulkonäölliset piirteet eivät kuitenkaan itsessään ole nationalismin kovaa ydintä.

Toisaalta geeniperimän itsensä säilyttämistä ja jatkamista voi pitää itseisarvona. Tämä on helppo ymmärtää vertaamalla tilannetta vastaavaan ilmiöön yksilötasolla. Oman lapsen saamista pidetään yleisesti arvokkaampana ja toivottavampana kuin adoptiota. Omaa geeniperimää lapsessa ja oman sukulinjan jatkumista pidetään arvokkaana. Ihmisillä on vahva preferenssi toimia jälkeläistensä intressien edistämiseksi. Kansaan sovellettuna tämä tarkoittaa, että kansa mielletään laajennetuksi perheeksi ja sen geenien olemassaolon jatkumista pidetään arvokkaana. Evoluutiobiologian termein voitaisiin sanoa, että on yksilön geneettinen intressi edistää kansakunnan lisääntymistä.

Mikään ei tietenkään estä pitämästä itseisarvona useita eri asioita. Vallitsevia arvoja, laajempaa kulttuuria ja perimää voi kaikkia pitää säilyttämisen arvoisina samanaikaisesti. Käytännössä tämä lienee yleisintä, ja edellä totesin perimän olevan vain yksi etnisyyden komponentti. Näiden asioiden pohtiminen kuitenkin kirkastaa ja kehittää omaa ajattelua.

Yhteenvetona voi sanoa, että arvojen ja kulttuurin säilyttäminen vaatii kansan säilymistä. Vaikka itse perimää ei pitäisi itsearvona, etnisen valtaväestön säilyttäminen liittyy muihin arvostuksen kohteisiin. Arvot eivät säily ilman kulttuuria ja kulttuuri ei säily ilman perimää.

Henkilökohtaisesti katson, että arvokasta on se, mikä nousee eurooppalaisesta perimästä. Valkoisella iholla ja eurooppalaisilla kasvonpiirteillä on ensinnäkin esteettistä arvoa. Tärkeintä on kuitenkin se, että tästä perimästä nousevat luonteenpiirteet ja niiden mahdollistama kulttuuri loivat maailman hienoimman sivilisaation. Aatehistoria, filosofian historia ja tieteen historia ovat pitkälti lännen historiaa. Platon, Shakespeare ja Newton ovat kaikki tämän perimän, kulttuurin ja sivilisaation lapsia. Ihmiskunnan korkeimmat saavutukset ovat lännen saavutuksia.

Eurooppalaisuutta leimaa faustilainen henki. Termi tulee vanhasta saksalaisesta tarinasta, jossa oppinut Faust myi sielunsa paholaiselle vastineeksi tiedosta. Faustilainen henki on ajanut eurooppalaisia filosofeja, tiedemiehiä ja tutkimusmatkailijoita etsimään totuutta todellisuuden luonteesta ja sen laeista sekä purjehtimaan kauas merten taakse täyttämään kartan tuntemattomat alueet. Tämä henki loi tieteellisen ja teollisen vallankumouksen ja antoi lännelle hetkeksi myös geopoliittisen maailmanherruuden siirtomaaimperiumeineen.

Länsimainen sivilisaatio voi elää ja saavuttaa uusia korkeuksia vain, jos sen luonut eurooppalainen väestö ja sen muinaisesta kreikasta asti kantautuva perintö säilyy. Kuten Dominique Venner kirjoitti, Euroopalla on Homerokseen asti ulottuva yhteinen muisti. Tämän muistin säilyttäminen vaatii eurooppalaisten kansojen säilyttämistä. Vain tietynlaista perimää ja siten kansanluonnetta edustava väestö voi imeä itseensä läntisen perinnön ja tuntea sen omakseen.

–

–