Sukellus tyhjyyteen

TIMO HÄNNIKÄINEN

Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan dokumenttielokuva Lost Boys ehti pyöriä lyhyen aikaa teattereissa viime syksynä ennen kuin koronarajoitukset lopettivat jälleen näytännöt. Kuluvan vuoden maaliskuussa alkuperäistä seitsemän minuuttia lyhyempi versio esitettiin Yle Teemalla, ja Yle Areenalla se ehti olla katsottavissa kymmenen päivää ennen kuin se päätettiin poistaa.

Ylen kanaville tarkoitetusta versiosta tekijät olivat poistaneet joitakin eksplisiittisiä seksijaksoja, päihteiden käytön kuvauksia ja dialoginpätkiä. Tämä ei lopulta Yleisradiolle riittänyt, vaan elokuvan ikärajaluokitusta päätettiin nostaa 18 vuoteen, jolloin sitä ei voinut enää esittää Areenassa. Perusteluna oli ahdistus. Kovien huumeiden käyttöä kuvaava elokuva oli herättänyt aikuisissa katsojissa niin suurta ahdistusta, että he olivat jättäneet katsomisen kesken. Erityisen ahdistavaksi Lost Boysin teki sen lajityyppi eli dokumentti, jossa kuvataan todellisia tapahtumia.

Ylen ratkaisusta voidaan päätellä, että nimenomaan aikuisilla katsojilla on vaikeuksia kestää todellisuuden raadollisempien puolien esittämistä. Aiemmin ikärajoilla oli tarkoitus suojella nuoria katsojia, yhtenä aikuisuuden tunnusmerkkinä taas pidettiin kykyä käsitellä todellisuutta sellaisenaan ja sietää sen aiheuttamaa ahdistusta.

Ristiriitaista kyllä, poistamisen perusteluna mainittiin myös huumeiden käytön ihannointi. Tällä viitataan ilmeisesti jaksoihin, joissa päähenkilöt piikittävät hyväntuulisina heroiinia ja vertailevat käsivarsiensa ”mansikoita” eli neulanpistojen aiheuttamia verenpurkaumia. Mutta totuus on, ettei yksikään narkomaani ota annostaan pahoilla mielin. Päinvastoin, se on ainoa hetki jolloin elämä hymyilee hänelle. Lost Boys kuitenkin esittää päähenkilöiden elämäntavan seuraukset yhtä suodattamattomina, joten heidän iloonsa ei voi täysin rinnoin yhtyä.

Kaiken kaikkiaan Lost Boys ja sitä edeltänyt Reindeerspotting kuuluvat rehellisimpiin, vähiten romantisoituihin huumekuvauksiin. Niiden tasolle nousee vain Jerry Schatzbergin fiktioelokuva Paniikki piikkipuistossa (1971), joka kuvasi oman aikansa vastakulttuurin kemiallista kääntöpuolta ja esitettiin kokonaan leikkaamattomana vasta vuonna 2002. Näitä elokuvia katsomalla on mahdoton innostua kokeilemaan kovia huumeita. Se, että ne lähestyvät aihettaan naturalistisen elokuvataiteen eivätkä valistuksellisen tietoiskun keinoin, ei muuta tätä seikkaa.

Lost Boysin merkitys ei kuitenkaan rajoitu siihen, mitä se sanoo huumeaddiktiosta. Kaikessa mosaiikkimaisuudessaan se on ytimekäs kuvaus siitä elämys- ja nautintokeskeisestä kulttuurista, jonka äärimmäinen edustaja länsimainen narkomaani on.

Joonas Neuvosen edellinen ohjaustyö, vuonna 2010 ilmestynyt Reindeerspotting, tallensi yksityiskohtaisesti nuorten rovaniemeläisnistien arkea, jonka ainoana kiintopisteenä oli Subutexin hankkiminen tavalla tai toisella. Kamera seuraa 19-vuotiasta Jania baareihin, varastettuihin autoihin ja suttuisiin kerrostaloasuntoihin. Lopulta päädytään Ranskaan, Italiaan ja Espanjaan, joiden elämänmenoa Jani lähtee ihmettelemään markettimurrossa saaliiksi saadun 5000 euron turvin. Kengännauhabudjetilla ja käsivarakuvauksella on tavoitettu todellisuuspakoisen elämän täydellinen näköalattomuus, mutta samalla elokuvassa on jotain perin kotoista. Se on modernia folklorea siinä missä kertomukset rantojen miehistä. Se esittää sellaisenaan kaupunkielämän osan, jonka kaikki havaitsevat mutta josta ei tehdä draama- tai realitysarjoja.

Lost Boys tekee rajun irtioton kotimaisesta ja koko länsimaisesta elämänmenosta. Sen alussa Jani pääsee vapaalle jalalle vuosien vankilakierteen jälkeen ja suuntaa Neuvosen ja ystävänsä Antin kanssa Thaimaahan juhlimaan. Bangkokissa eläminen on halpaa, joten rahat voi keskittää olennaiseen eli huumeisiin ja ilotyttöihin. Mutta juhlat venyvät ja käyvät yhä huuruisemmiksi. Seurue siirtyy Kambodžaan, missä Antti katoaa ja Jani kuolee väkivaltaisesti hämärän tapahtumaketjun päätteeksi. Seuraa Akira Kurosawan Rashomonia muistuttava palapelin kokoaminen, kun Neuvonen yrittää selvittää ystäviensä kohtalon. Todistajat puhuvat ristiin ja syyttävät toisiaan, ja käy yhä epäselvemmäksi mitä todella tapahtui ja kuka puhuu totta.

Elokuva on edeltäjäänsä mutkikkaampi ja kaoottisempi, ja visuaaliselta ilmeeltään aivan erilainen. Sen kollaasimainen ilmaisu lainaa Gaspar Noén kokeellisista elokuvista. Tyyli ilmentää päähenkilöiden irtoamista tutusta miljööstä, jossa todellisuuspaollekin oli hallittavat puitteet. Kaakkois-Aasia on jotakin muuta: kovemman rikollisuuden, suurempien riskien ja paranoian alue.

Thaimaa ja Kambodža eivät Lost Boysissa näyttäydy mystisenä itänä, josta voi löytää itsensä. Ne edustavat länsimaisen hedonismin viemäriä, jonne kadotaan. Korruption takia se jolla on rahaa on aina lain oikealla puolella. Länsimainen narkomaani voi elää herroiksi niin kauan kuin rahaa riittää, sen jälkeen todellisuus rikollisjengeineen ja kovaotteista huumesotaa käyvine poliiseineen alkaa tunkeutua fantasiaan. Dokumentti kuljettaa katsojaa läpi Bangkokin ja Pnom Penhin käsittämättömän saastaisten slummien, huorakorttelien ja sekasortoisten katujen, joiden jalkakäytävillä ihmiset nukkuvat. Rahaton addikti on sosiaalisen hierarkian pohjalla.

Keskushenkilö Jani on lapsenomaisessa huolettomuudessaan kiistämättä sympaattinen. Hänestä ei saa kulttihahmoa, pyhimysmäistä ongelmanuorta, mutta uhri hän selvästikin on. Jää vain epäselväksi, minkä vuoksi uhraus suoritetaan. Janilla ei ole idealistisia eikä selviä henkilökohtaisiakaan päämääriä, hän elää sattuman varassa ja kuolee yhtä sattumanvaraisesti.

Nykyään on tapana kauhistella, miten sodissa haaskataan nuorta elämää. Mutta sodassa kaatuvan nuorukaisen voi ainakin olettaa kuolevan jonkin puolesta ja saavan osakseen tiettyä kunnioitusta jälkeenpäin. Jani on osa toisenlaista suuren mittakaavan haaskausta. Hän ei kuole minkään edestä eikä hänen nimeään kaiverreta muistomerkkiin. Hän kuolee, koska on ottanut kirjaimellisesti modernin elämän ytimessä piilevän lupauksen huolettomasta elämästä, joka tarjoaa keskeytyksettä uutuudenviehätystä ja mielihyvää. Hän lukeutuu valtavirtaisen kulttuurin kollateraalisiin tuhoihin. Janin uhri ei ole niinkään turha kuin tyhjä.

Uhrauksen tyhjyyttä alleviivaa elokuvan lopetus. Ohjaaja Neuvonen kääntää koko asetelman ylösalaisin esittämällä itsensä jonkinlaisena kuolemanenkelinä, joka on vähintäänkin alitajuisesti osaltaan vaikuttanut tapahtumien lopputulokseen. Hän on kyllästynyt holhoamaan yhä arvaamattomammin käyttäytyvää ystäväänsä ja päättänyt jättää tämän oman onnensa nojaan. ”Totuus on, että halusin hänen kuolevan”, hän sanoo Janista.

Lopun tunnustus sinetöi Lost Boysin tinkimättömän asenteen. Tekijät väistävät moralisoinnin ja lataavat koko energiansa ilmaisuun. Heillä on rohkeutta olla tekemättä Janista varoittavaa esimerkkiä ja elokuvastaan huumevalistusta. Sen sijaan he esittävät mahdollisimman paljaan kappaleen elämää ja tulevat samalla paljastaneeksi muutakin. Lost Boys sukeltaa tyhjyyteen olematta tyhjä.