SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Myrkytä, silvo ja steriloi

STEVE SAILER   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Mikään ei ilmennä aikamme hulluutta paremmin kuin terapeuttien, ammattikasvattajien, sosiaalityöntekijöiden ja toimittajien vuodesta 2013 jatkuneet kiihkeät vaatimukset myrkyttää, silpoa ja steriloida tyttöjä, jotka ovat diagnosoineet itsellään uuden sosiaalisen median välityksellä tarttuvan hysterian, joka tunnetaan nyt nimellä nopeasti puhjennut sukupuolidysforia (NPSD).

Niinpä Abigail Shrierin, Wall Street Journaliin kirjoittavan freelance-toimittajan, Irreversible Damage: The Transgender Craze Seducing Our Daughters on yksi viime vuosien arvokkaimmista (kuten myös järkevimmistä ja eläväisimmistä) kirjoista. Shrier on äärimmäisen terävä, muttei akateeminen: hän neuvoo viisaan juutalaisen äidin näkökulmasta vanhempia, jotka aikamme mielipuolisuuden takia menettävät mahdollisuutensa saada lastenlapsia.

Ennen kuin älypuhelimet ja woke-kulttuuri auttoivat tekemään transsukupuolisuudesta murrosikäisten tyttöjen uusimman muotihullutuksen (joka on osittain korvannut aiemmat teinivillitykset kuten anoreksian, viiltelyn ja valemuistot), psykologia tunsi vain kaksi sukupuolidysforian päätyyppiä (siis tilan, jossa yksilö on tyytymätön fyysiseen sukupuoleensa).

Lapsuudessa puhkeava sukupuolidysforia: äärimmäisen feminiininen pikkupoika tai äärimmäisen poikamainen pikkutyttö väittää olevansa vastakkaista sukupuolta. Vaikka tila on harvinainen, vanhemmat eivät voi jättää sitä huomiota; esimerkiksi mainitun kaltainen poika haluaa noin kolmivuotiaasta saakka välttämättä pukea nukkeja. Useimmista kasvaa biologiseen sukupuoleensa tyytyväisiä homoseksuaaleja, vaikkakin jotkut heistä vaativat aikuisena päästä sukupuolenvaihdosleikkaukseen.

Myöhemmin puhkeava sukupuolidysforia: tätä vain miehillä esiintyvää vitsausta ruokkii miehen kiihottuminen ajatuksesta, että häntä pidetään naisena. Vaikka lehdistö ei juuri asiasta puhu, se todennäköisesti selittää useimmat niistä kuuluisista tapauksista, joissa huippuälykkäät ja lapsia siittäneet miehet julistautuvat naisiksi. Ei ole kyse siitä, että he olisivat aina tunteneet olevansa tyttöjä samalla kun he ovat menestyneet jollakin leimallisen maskuliinisella uralla, kuten huippu-urheilijana tai avaruuspohattana. Kyse on fetissistä.

Kiintoisaa on, että tällainen häiriötila näyttää olevan yleisin nerokkailla, epämääräisen autistisilla, epämiellyttävillä miehillä. Esimerkiksi matemaatikko Ted Kaczynski, paremmin tunnettu Unabomberina, halusi sukupuolenvaihdosleikkaukseen kun autogynefiiliset fantasiat ottivat hänet valtaansa tutkijakoulutuksen aikana. Mutta sitten hän muutti mielensä ja alkoi sen sijaan tappaa ihmisiä.

Ellei kulttuurimme suosisi valehtelijoita ja sensoreita, useammat tietäisivät totuuden myöhään puhkeavasta sukupuolidysforiasta, mikä olisi säästänyt monet amerikkalaiset perheet paljolta murheelta viimeisten noin kuuden vuoden aikana. Mutta harva haluaa sanoa vastaan ultra-aggressiivisille kypsän iän sukupuolidysfoorikoille. He ovat ylivertainen esimerkki Nassim Nicholas Talebin kuvailemasta pienen vähemmistön diktatuurista, jossa suvaitsemattomin voittaa.

Tieteen kannalta aivan uusi ilmiö on puolestaan se, että yhä useammat alakuloiset nuoret tytöt julistautuvat transsukupuolisiksi. Vuonna 2018 Lisa Littman julkaisi ensimmäisen tutkimuksen uudesta varhaisen sukupuolidysforian muodosta, jossa nuoret tytöt lukio- tai nettikavereineen päättävät, etteivät he olekaan murrosikäisiä, koska… öh… koska he ovat tutkiskelleet onnettoman mielialansa syitä verkossa ja huomanneet olevansa poikia.

Mielisairauksien täsmällisillä ilmentymillä on tapana kytkeytyä kiinteästi aikaan ja paikkaan. Kukaan ei esimerkiksi enää kärsi neurasteniasta, mutta 125 vuotta sitten se oli muodikasta. Psykiatri Edward Shorter on esittänyt uskottavan teorian, että psyykkisesti kärsivät ihmiset etsivät tilaansa enemmän tai vähemmän sopivaa ”oirevarantoa” ja omaksuvat sitten minkä tahansa leiman, jonka senhetkinen kulttuuri siihen lyö.

Vain häviävän pieni osa amerikkalaisista teinitytöistä luuli olevansa poikia ennen kuin media alkoi hehkuttaa transsukupuolisuutta vuoden 2013 tienoilla. Tyytymättömät varhaismurrosikäiset tytöt etsivät verkosta jotakin selitystä tyytymättömyydelleen, ja huomasivat joukolla että päivän sana oli transsukupuolisuus.

Kuten Shrier myötäelävästi toteaa, on luonnollista että monet tytöt tuntevat epäluuloa naiseksi kasvamista kohtaan. ”Murrosikä on helvettiä”, hän selittää – kuukautisvuoto, lihaskivut, maanis-depressiivisyyttä muistuttavat mielialanvaihtelut, huomionkipeys ja ei-toivotun huomion pelko, sekä kiduttava itsetietoisuus.

Harvat NPSD:stä kärsivät haluavat oikeasti olla miehiä, naiseus vain pelottaa heitä. ”He pakenevat naiseudesta kuin palavasta talosta, mieli keskittyneenä pakenemiseen eikä mihinkään tiettyyn pakosuuntaan.”

Jotkut NPSD:stä kärsivät ovat poikatyttöjä, mutta monet muut ovat aina olleet hyvin tyttömäisiä. Useimmiten he ovat vain tyttöjä, jotka huomaavat etteivät he sosiaalisessa elämässään pääse koulun suosituimpien joukkoon.

Sekä Littman että Shrier ovat havainneet, että nopeasti puhjenneesta sukupuolidysforiasta kärsivien tyttöjen vanhemmat tulevat yleensä ylemmistä yhteiskuntakerroksista. Littmanin tutkimuksen mukaan 91% heistä on valkoisia, 95%:lla heistä on jonkinlainen akateeminen koulutus ja 86% kannattaa homoavioliittoja (minulla tosin on hämärä käsitys että tämä mielipide, kuten useimmat huonot ideat, on leviämässä alaspäin). Kyseessä on uusi anoreksia, jälleen yksi mielisairaus joka tyypillisesti vaivaa asiantuntijaluokan lapsia. Kenties se liittyy jotenkin ylemmän keskiluokan itsepintaiseen haluun kasvattaa tyttäristään kirurgeja, asianajajia ja armeijan upseereita.

Shrier tarjoaa kaksi kiinnostavaa poliittista spekulaatiota NPSD:n vetovoimasta:

Joskus mietin, onko tämä [vanhempien] avomielisyys riistänyt heidän tyttäriltään kapinan jota nämä niin kiihkeästi näyttävät haluavan. Jos he olisivat vastustaneet raivokkaasti vaikkapa tyttärensä liittymistä Gay-Straight Allianceen keskikoulussa […] kenties heidän tyttärensä olisivat julistautuneet voittajiksi itsenäisyystaistelussaan.

Hän miettii myös, yrittääkö tämä lähes tyystin valkoinen tyttökohortti kerätä monimuotoisuuspisteitä koulumaailmassa. Koska he ovat valkoisia,

He toisin sanoen kuuluvat kenties panetelluimpaan etniseen ryhmään nykypäivän kampuksilla. Mitä asialle voi tehdä? […] ”Kaikista uhristatuksen arvomerkeistä voi käytännössä saada vain transsukupuolisuuteen liittyvän,” Heather Heying […] huomautti minulle. ”Pitää vain julistaa olevansa ’trans’, ja simsalabim, olet trans. Siten voi nousta edistyksellisyyden portaita ja saada uskottavuutta intersektionaalisen maailmankatsomuksen piirissä.”

Tytöt voivat antaa itsestään muodikkaan ja rohkean vaikutelman julistautumalla transsukupuolisiksi, vaikka he oikeasti vain pelkäisivät naiseutta. (Tietenkin he voisivat myös julistautua lesboiksi, mutta naisten homoseksuaalisuus alkaa mennä pois muodista.)

Transsodan syihin saattaa kuulua myös kaikkialla läsnäoleva pornografia, jolla voi olla osansa seksuaalisessa laskusuhdanteessa: tämän päivän nuorista ilmeisesti tuntuu, ettei amatöörien pidä kokeilla seksiä kotona vaan jättää se Pornhubin ammattilaisille.

Lisäksi sosiaalinen media on nostanut kauneusstandardit musertavalle tasolle. Muinaiset esivanhempamme eivät eläneet ympäristössä, jossa taskupuhelimet esittelevät jatkuvalla syötöllä photoshopattuva kuvia maailman kauneimmista ihmisistä ja sosiaalisessa mediassa piikitellään jokaisesta henkilökohtaisesta puutteesta.

Puberteetin jarrutuslääkkeiden (joita on käytetty seksuaalirikollisten kemialliseen kastraatioon) kasvanut kysyntä kytkeytyy yhteiskuntamme vaatimukseen, että ylemmän keskiluokan tytöt keskittyvät ”hitaaseen elämänsykliin”. Nykyään uskotaan laajalti, että pahinta mitä tyttärelle voi tapahtua on tulla raskaaksi jollekin paikalliselle luuserille, ja että parasta hänelle on lykätä äitiyttä suunnilleen 35-vuotiaaksi.

Vaikka ”sukupuolten liikkuvuudesta” puhutaan paljon, transsukupuolisuusmania ajaa lapsia kohti seksuaalista jähmeyttä ja frigiditeettiä. Vaikka terapeutit markkinoivat puberteetin jarrutushoitoja pelkkinä kehityksen ”taukoina”, eräässä kliinisessä tutkimuksessa 100% potilaista siirtyivät myöhemmin sukupuolenvaihdoshormoneihin ja jotkut heistä myös kammottaviin kirurgisiin operaatioihin. Kun tälle tielle lähtee, on vaikea pysähtyä.

Lopputulos on usein hedelmättömyys. Transideologia muistuttaa läheisesti vuosisadan takaisia rotuhygieenisiä sterilointeja, tosin nyt yhteiskunnan ylemmät kerrokset suorittavat niitä itselleen.

Monilla perinteisillä kulttuureilla on keinoja, joilla varhaismurrosikäiset tytöt voivat ikään kuin vaimentaa seksuaalisuutensa muutamaksi vuodeksi ennen kuin he myöhäisessä teini-iässä astuvat yhteiskuntaan hurmaavina nuorina naisina ja valmiina kosiskeltaviksi. Kenties murrosikäiset tytöt eivät tarvitse gender-ideologiaa vaan viipyilevää asennetta sukupuolisuuteen, jotta he voivat paeta sosiaalisen median valokeilasta kunnes ovat valmiimpia. Niinpä Shrierin ensimmäinen neuvo on:

Älkää ostako lapsellenne älypuhelinta.

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Sarastuksessa on julkaistu useita hänen artikkeleitaan. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt Taki’s Magazinessa 17.3.2021.

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: