Avaruusluksushomokommunismi: tilannekatsaus 2021

JARNO ALANDER

Skotlantilaisen Iain M. Banksin (1954-2013) Kulttuuri-sarja lienee puhtain vasemmistolainen päiväuni täydellisestä yhteiskunnasta, mitä tieteiskirjallisuudessa on nähty. Kymmenen romaania kattava sarja kertoo tähtienvälisestä, teknisesti ylivertaisesta utopiasta, jolla ei ole uskontoa, ei lakeja, ei johtajia eikä hierarkioita. Sillä ei varsinaisesti ole edes nimeä, mutta tarpeen tullen sitä kutsutaan yksinkertaisesti Kulttuuriksi. Sen miljardit kansalaiset elävät ikuisesti yltäkylläisyydessä, josta kaikki puute, vaivat ja ikävyydet on pysyvästi poistettu.

Koska työnteolle ei ole tarvetta, Kulttuurin kansalaisilla on loputtomasti aikaa perehtyä toinen toistaan eksoottisimpiin harrastuksiin sekä tietenkin seksiin, joka sekään ei menetä viehätystään vaikka sitä harrastaisi loputtomiin – sen varmistavat kehomodifikaatioiden, erilaisten huumeiden ja virtuaalitodellisuuden tarjoamat loputtomat vaihtoehdot.

Kulttuurin kansalaisten päättymättömän lekottelun ja huvittelun mahdollistavat Mieliksi kutsutut, älyltään ja kyvyiltään lähestulkoon jumalalliset keinoälyt. Mielet rakentavat ympärilleen valtavan kokoisia avaruusaluksia ja muita rakennelmia, jotka toimivat paitsi Mielten kehoina myös Kulttuurin kansalaisten asuinpaikkoina. Miksi Mielet tuhlaisivat suunnattomista resursseistaan ja toimintakyvystään edes murto-osaa ihmiskunnan hemmottelemiseen, Banks ei oikein osaa selittää, mutta toisinaan sarjassa puhutaan ohimennen kaiken elämän kunnioittamisesta ja arvostamisesta.

Banksin luomassa maailmankaikkeudessa on tietysti myös muunlaisia sivilisaatioita, lajeja ja vaihtoehtoisia näkemyksiä universumista ja elämän tarkoituksesta. Nämä ovat poikkeuksetta Kulttuuria alemmalla kehityksen ja ymmärryksen asteella. Banks tosin harvoin esittää niitä puhtaan negatiivisessa valossa, vaan hänen tarinoissaan seikkailee useita Kulttuurin jäseniä, jotka kokevat jonkinlaista myötätuntoa tai yhteenkuuluvuutta primitiivisempien olentojen kanssa. Kulttuurin laajemmassa piirissä moinen tulkitaan yleensä jonkinlaiseksi hieman perverssiksi fetisismiksi.

Himovasemmistolaisella Banksilla oli pakkomielle kidutukseen, raiskauksiin, totalitarismiin ja ulosteisiin. Näissä aiheissa Banks kieriskelee antaumuksella kuvatessaan eksoottisten sivilisaatioiden vähemmän pittoreskeja piirteitä. Tätä jatkuu usein hämmästyttävän pitkään ja jopa tarinoiden sisäisen logiikan kustannuksella, mutta poikkeuksetta lopussa odottaa deus ex machina: Kulttuurin ylivoimaiset sota-alukset peittävät taivaan ja jälleen yksi sotaisa, patriarkaalinen, kehittymätön sivilisaatio on assimiloitu suureen tähtienväliseen kollektiiviin.

Tietyissä vihervasemmistolaisissa piireissä ollaan pidetty itsestään selvänä, että historia etenee vääjäämättömästi, kuin kiskoilla tai liukuhihnalla kohti jotakin Banksin utopiaa muistuttavaa. Suuren päämäärän saavuttamiseksi kansallisvaltiot ja niiden väliset rajat on hävitettävä, otettava käyttöön perustulo ja hylättävä uskonnot – islamia lukuun ottamatta tietenkin. Jatkumon ääripäässä odottaa jonkinlainen hyväntahtoinen maailmanlaajuinen hallinto ja valuutoista luopuminen – rahallehan ei enää ole tarvetta kun kaikki saavat kaiken haluamansa ilmaiseksi.

Useimmat meistä luultavasti ymmärtävät, miksi joku voi pitää tällaista maailmaa tavoittelemisen arvoisena, vaikkei haaveeseen yhtyisikään. Tärkeämpi peruste vasemmiston tavoitteiden vastustamiselle on tietenkin se, ettei niitä ole oikeasti mahdollista saavuttaa, mutta yrittäessä syntyy korvaamatonta vahinkoa. Ja juuri nyt, vuonna 2021, utopia liukuu yhä kauemmaksi häkellyttävällä vauhdilla. Kun katsoo miten kansantaloudet ympäri maailmaa tekevät kuolemaa samalla kun ääririkkaiden promillen murto-osa rikastuu rikastumistaan, on vaikea olla tekemättä johtopäätöstä että avaruusluksushomokommunismin sijaan olemme matkalla kohti uusfeodalismia.

Mutta vaikka Kulttuurin kaltainen teknoutopia ei näillä näkymin ole toteutumassa, Iain M. Banks onnistui kuitenkin jossain. Hän nimittäin on luonut teoksissaan vertauskuvan, ei vihervasemmiston tulevaisuudesta vaan nykyisyydestä.

Ensimmäisen Kulttuuri-romaanin Consider Phlebas (1987, suomennettu vuonna 1994 nimellä Muista Flebasta) päähenkilö on Bora Horza Gobuchul -niminen muotoaan muuttava palkkasoturi. Tarina alkaa, kun Horza jää erään Kulttuuria alemman sivilisaation, Sorpenin gerontokratian, vangiksi. Hänet tuomitaan kuolemaan vakoojana, ja teloitusmenetelmä on puhdasta Banksia: Horza teljetään gerontokraattien palatsin kellarissa sijaitsevaan sammioon, jonne kaikki palatsissa tuotetut ulosteet päätyvät.

Horza kuitenkin onnistuu pakenemaan, ja tarinan käänteiden myötä haaksirikkoituu saarelle Vavathchin kiertorenkaalla. Saarella asustelevat Banksin hienoin luomus tieteiskirjailijana ja täydellinen allegoria 2020-luvun vihervasemmistosta: Syöjien kultti ja heidän johtajansa Fwi-Song.

Syöjät ovat maailmanlopun kultti, joiden palvontamenot keskittyvät kaiken syötäväksi kelpaamattoman syömiseen ja kelvollisesta ravinnosta kieltäytymiseen. Poikkeuksen muodostaa heidän johtajansa Fwi-Song, joka on ihmissyöjä. Hän on muodottomaksi lihonut ”lihapyramidi”, jota hänen kuolemaisillaan olevat opetuslapsensa kantavat paikasta toiseen valtavassa kantotuolissa. Fwi-Song syö elävältä pakoa yrittävät seuraajansa ja muut saarelle sattumalta päätyneet. Omia hampaita hänellä ei ole, mutta hän käyttää tarkoitukseen useita erilaisia tekohampaita: raateluhampaita, piikkimäisiä, talttamaisia ja niin edelleen. Fwi-Songin aiemmat ammattiurat markkinanarrina ja mahtavan avaruusmuukalaisen lemmikkieläimenä ovat päättyneet epäonnisesti, ja hän onkin asettunut tyytyväisenä odottamaan Vavatchin kiertorenkaan tuhoutumista. Sillä välin hän viihdyttää itseään kokeilemalla miten järjettömiin tempauksiin hän kykenee seuraajansa kiihottamaan.

Vaikka Syöjien saarta ympäröivissä vesissä on runsaasti kalaa ja äyriäisiä ja Syöjät kykenevät pyydystämään niitä, he syövät niistä vain ne osat jotka muut heittäisivät pois: kalojen sisälmykset ja äyriäisten kuoret. Ruokavaliota täydentävät puiden kaarna, tuhka, hiekka ja Fwi-Songin ulosteet. Ei liene tarpeen erikseen korostaa, että he ovat sanoinkuvaamattoman surkeita, pahoinvoivia ja sairaita.

Fwi-Songin rooliin sopisi oikeasti kuka hyvänsä johtava vihervasemmistolainen poliitikko, mutta itse näen aina Syöjien henkihieverissä paikasta toiseen kuljettamassa kantotuolissa vihreiden puheenjohtaja Maria Ohisalon. Hän kykenee toki halutessaan kävelemään itse eikä muutenkaan muistuta fyysisesti Banksin kuvausta Fwi-Songista, mutta jotain huomattavan samankaltaista omia seuraajiaan syövässä kulttijohtajassa ja Ohisalossa puolen miljoonan asuntolainoineen ja öljypohatta-aviomiehineen on.

Myös yhtäläisyydet heidän seuraajiensa välillä käyvät vuosi vuodelta selvimmiksi – sillä erotuksella, että vihervasemmistolaisten pahoinvointi on henkistä. He torjuvat kaiken todellista ja kestävää onnea tuottavan, ja mitä suuremmalla todennäköisellä jokin johtaa kärsimykseen, ongelmiin, köyhyyteen ja riistetyksi ja pahoinpidellyksi tulemiseen, sitä varmemmin he suunnistavat sitä kohti.

Mutta kuten sanotaan, jokainen vertauskuva hajoaa, jos sitä venyttää liian pitkälle. Banksin romaanissa Fwi-Song kuolee kun hän yrittää syödä Horza Gobuchulin. Muodonmuuttajana Horza kykenee erittämään sormensa täyteen myrkkyä, joka surmaa sitä tekohampaillaan jauhavan ja sen mauttomuudesta valittavan Fwi-Songin. Horza pakenee Vavatchin kiertorenkaalta evakuointisukkulalla ja Syöjät menehtyvät kun kiertorengas tuhoutuu idiralaisten, Kulttuurin kanssa sodassa olevan autoritaarisen muukalaisrodun hyökkäyksessä.

Todellisuudessa tuho epäilemättä odottaa vihervasemmiston rivikannattajaa, mutta johtajisto toki voi paeta itse aiheuttamaansa tuhoa. Näille ihmisille olisi hienoa yrittää puhua järkeä, mutta jos he kykenevät selittämään kulttuuriin vetoamalla parhain päin jopa pikkulasten joukkoraiskaukset tai selittämään että turvapaikanhakija leikkasi nuoren naisen pään irti koska rakasti häntä niin paljon, mitä toivoa heillä enää voi olla? Tämä on henkinen vastine tuhkan, kalan sisälmysten ja ulosteiden syömiselle.

Päätän tilannekatsauksen tähän. Utopiaa ei taida tulla, mutta globaalin eliitin meille kaavailemasta maailmasta ei jätteitä ja ulosteita puutu. Kannattaa kuitenkin miettiä tarkkaan ovatko ne syömisen arvoisia, kun joku seuraavan kerran sellaista väittää.