Eksotiikka ja rasismi

LAURI STARK

–

Rasismin alati muuttuva määrittely on edennyt pisteeseen, jossa asian pähkäily ei yksinkertaisesti maksa vaivaa. Ymmärrän, että moni haluaa sivuuttaa koko käsitteen osana vihollisen kielipeliä. Seuraavan pohdintani kannalta on kuitenkin oleellista muotoilla jokin määritelmä. Olkoon siis näin: rasismia on essentiaalisten rotuerojen olettaminen, sekä moraalis-esteettisten arvostelmien johtaminen niistä. Tätä voi verrata eksotiikkaan, joka on käytännössä asia. Erona on se, että rasismin lähtökohtana ovat inho ja epäluulo, eksotiikka taas kumpuaa uteliaisuudesta ja ihailusta. Näitä tekijöitä voisi äkkiseltään pitää toisensa kumoavina, mutta todellisuudessa kyse on saman mitalin kääntöpuolista. Ei yhtä ilman toista.

Tällainen dualismi on sisäänrakennettu liberalismiin. Liberaali puhuu toiseudesta aina ylistävään sävyyn. Ruoho on aidan takana vihreämpää ja meillä olisi muukalaisilta opittavaa. Vokotteleva suomalaismies on sika, mutta samaa harrastava ulkomaalainen hurmuri. Ruokammekin on huonoa, kaukomailla osataan sentään kokata. Ennen kaikkea vieras on autenttinen ja alkuperäinen, me olemme epäaitoja varkaita. Mutta samalla kun toiseus pyhitetään virallisessa liturgiassa, nousee vastareaktio. Se kumpuaa huonoista kokemuksista, se nousee peloista ja huhuista. Sama systeemi, joka affirmoi toiseuden mutta sallii vain myönteiset tunteet sitä kohtaan, mahdollistaa laajamittaisen, joskin tukahdutetun rasismin.

Jollain tapaa systeemi on tietoinen ristiriitaisuudestaan. Siksi meille propagandistisella vimmalla toistetaan, kuinka maahanmuuttajatkin ovat vain ihmisiä: ”He ovat aivan kuten mekin”. Tämä kuitenkin vain lisää viestin dissonanssia. Samalla kun on kiire ihailla muukalaista koko toiseudessaan, pyritään eksotiikka kumoamaan rituaalinomaisilla muistutuksilla universaalista ihmisyydestä. Osaltaan kyse on ad hoc -taktiikasta, mutta on mahdotonta välttyä ajatukselta että mukana olisi silkkaa pahantahtoista strategiaa valtaväestön demoralisoimiseksi. Kun yhtäältä on sallittua vain muukalaisten ihailu ja toisaalta sekin on arveluttavaa toiseuttamista, herää avuttomuuden tunne. Vähemmistön edustaja on koskematon, hänen edessään voi vain vaieta. Kun muistetaan äärivasemmiston keskuudessa vallitseva väistämisvelvollisuus (enemmistö antaa ”tilaa” vähemmistön edustajalle), on selvää että tämä on toivottu lopputulos. Enemmistön epätoivo ei ole valitettava seuraus vaan tavoite.

Sama logiikka pätee myös rasismiin. Yhteiskunnassa, jossa rasismi on valtavirtaa, tulee eksotiikasta kielletty hedelmä. Kuten muukalaisviha on oman järjestelmämme piilotajunta, muodostuu toiseudesta vastaavanlainen varjo rasismille. Suvaitsevainen liberalismi vahvistaa ihailullaan etnisten ryhmien erot, rasismi tekee saman inhollaan. Kun on valtavirtaa vierastaa ja hyljeksiä muukalaisia, herää lopulta väistämätön kysymys: ”Mikä heissä on niin erikoista, että kaikki vihaavat heitä?” Uteliaisuus johdattaa toisinajattelijat tutustumaan ja näkemään itse. Jopa tavalliset kansalaiset saattavat kokea odottamatonta iloa myönteisten kohtaamisten kautta. Kun odotukset ovat matalalla, pienetkin mukavat kokemukset jäävät mieleen. Tässä rasismi ja eksotiikka muistuttavat jälleen toisiaan, sillä ei-valkoisia ei kummassakaan pidetä juuri minään. Valtaväestöltä odotetaan tiettyjä perusasioita, mutta muukalaisten kohdalla moinen on ylellisyyttä.

Tilanne on perustavalla tavalla parantumaton. Niin kauan kuin liberaalia hegemoniaa kestää, se ei löydä tasapainoista suhdetta itsensä ja fetisoidun toiseuden välille. Yhtäältä muukalainen on yksi meistä ja toisaalta ihailtu, autenttinen toinen. Ne, jotka eivät niele juupas-eipäs -leikkiä, tekevät omat johtopäätöksensä. Rasismista tulee väistämätön vaihtoehto ja toisinajattelun edellytys. Mutta kun heiluri aikanaan heilahtaa ja paradigma vaihtuu, ei ongelma katoa mihinkään. Rasismista kumpuava yksioikoinen vieraan torjunta ei sekään löydä tasapainoa. Vaikka vierasrotuisesta maalattaisiin millainen karikatyyri ja eläin, vahvistettaisiin siinä silti perustava ero ja siten uteliaisuuden ja ihailun edellytykset.

Ongelmaa voidaan yrittää kiertää mitä moninaisimmilla tavoilla, humanismista kommunismiin. Mutta yhteiseen ihmisyyteen tai luokkaintresseihin vetoaminen ei poista itse eroja, joista reaktiot kumpuavat. Tasa-arvostakin jotkut unelmoivat, mutta periaatteen tasolla se redusoisi kaikki yhdentekeväksi massaksi ja käytännön tasolla se on mielikuvituskonsepti kuten yksisarvisetkin. Identiteetti on perustava osa ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen elämää ja siten myös ristiriidat. Helpointa olisi kenties suhtautua niin rasismiin kuin eksotiikkaan valideina tapoina ajatella. Sillä mitä muuta rasismi pohjimmiltaan on kuin itsesuojeluvaistoa? Mutta kuten tiedetään, voi sekin mennä liiallisuuksiin. Jos on ymmärrettävää ja jopa suotavaa olla epäluuloinen tuntematonta kohtaan, on väärin kohdella tätä kaltoin. Myös eksotiikka on inhimillinen tarve, olemmehan luonteeltamme uteliaita ja mukautuvaisia. Ja kuitenkin, siinä missä vieraanvaraisuus on hyve, on vieraskoreus aivan muuta. Virhe on määritellä nämä asennoitumistavat ennalta hyviksi tai pahoiksi, sillä kumpaakin tarvitaan tilanteen mukaan.

–

–

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.