Yukio Mishima: mies ja myytti

TAPIO LINNA

–

(Tänään, 25.11.2020 tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun japanilainen kirjailija Yukio Mishima teki julkisen rituaali-itsemurhan Japanin asevoimien päämajassa. Sen kunniaksi julkaisemme uudelleen Tapio Linnan vuonna 1999 Näköpiiri-lehdessä ilmestyneen artikkelin, joka käsittelee Mishiman elämää ja henkilöä. Jotkut kirjoituksessa mainitut asiat ovat muuttuneet sitten kirjoittamisajankohdan. Mishiman tuotantoa käsitellään nykyään paljon japanilaisissa lehdissä, ja hänen teostensa pohjalta on tehty mm. televisiosarjoja. Ensimmäinen japanilaisen kirjoittajan tekemä Mishima-elämäkerta, Naoki Inosen ”Persona: Mishima Yukio den” ilmestyi itse asiassa jo ennen Linnan kirjoitusta, vuonna 1995. Kokonaisuudessaan artikkeli on kuitenkin yhä ajankohtainen, ja kuuluu ensimmäisiin suomenkielisiin Mishima-yleisesityksiin.)

– 

Yukio Mishima on yksi modernin kirjallisuuden klassikoista, mutta samalla kiistelty ja arvoituksellinen hahmo, jonka sanomisia ja tekemisiä sekä niiden tarkoitusperiä on selitelty eri tavoin jo lähes puolen vuosisadan ajan. Toiset näkevät hänet sankarillisena, profeetallisena, lähes yli-inhimillisenä nerona, jonka toimintaa tavallisten kuolevaisten on mahdotonta ymmärtääkään. Toisille hän on – joskin eittämättä lahjakas – niin silti suuruudenhullu ekshibitionisti, jolla oli vaarallisia poliittisia ambitioita, ja jonka he mielellään unohtaisivat täysin. Nyt kun ensi vuonna tulee kuluneeksi 75 vuotta hänen syntymästään ja 30 vuotta hänen dramaattisesta kuolemastaan, on tullut aika raottaa Mishimaa ympäröivää salaperäisyyden verhoa. Joskaan Mishiman kirjojen synkkä estetiikka ei ehkä avaudu kaikille helposti, hänen taiteensa arvoa ei ole missään vaiheessa kyseenalaistettu. Vuosikymmenien jälkeen uusien sukupolvien on myös ehkä helpompi nähdä hänen maailmankatsomuksellisen sanomansa olennaisin sisältö ja ymmärtää hänen usein vähälle huomiolle jäänyttä kulttuurikritiikkiään.

Marraskuussa 1970 Japani ja koko sivistynyt maailma kohahti, kun se sai kuulla tunnetun kirjailijan Yukio Mishiman vallanneen Japanin puolustusvoimien päämajan ja ottaneen sen komentajan panttivangikseen. Kaikki tämä oli ollut täysin odottamatonta.

Marraskuun 25. päivän aamuna Mishima ja neljä muuta hänen perustamansa puolisotilaallisen Tatenokai-järjestön miestä pyytävät päästä puolustusvoimain komentajan puheille ja sitten välittömästi sisääntulomuodollisuuksien jälkeen vangitsevat hänet. Pelkästään samuraimiekoin aseistautuneet kapinalliset kutsuvat paikalle lehdistön ja vaativat koko varuskunnan ryhmittämistä pääesikunnan esipihalle kuulemaan Mishiman komentajanhuoneen parvekkeelta pitämää puhetta. Sitä ennen sotilaat yrittävät ensin vapauttaa komentajansa väkivalloin. Mishima ja hänen lähin miehensä Morita estävät kuitenkin kaikki sisääntuloyritykset miekoillaan pyrkien kuitenkin välttämään kuolonuhreja. Seitsemän sotilaan haavoituttua sisääntunkeutumisyrityksessä, sotilaiden esimies päättää toistaiseksi alistua kaappaajien ehtoihin. Puolen päivän aikaan saavat aukiolle kokoontunut 800 miehen varuskunta ja lehdistön edustajat kuulla Mishiman puheen, jossa tämä vaatii amerikkalaismallisen perustuslain kumoamista ja keisarinvallan palauttamista. Sotilaat kuitenkin kieltäytyvät kuuntelemasta häntä ja vaientavat hänet huudoillaan. Muutaman minuutin kuluttua Mishima palaa sisälle komentajan huoneeseen, jossa hän suorittaa samuraiperinteen mukaisen itsemurhan (seppuku) avaten tikarilla vatsansa. Morita seuraa Mishiman esimerkkiä. Koko selkkaus on ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

Mishiman hautajaisiin osallistui kymmenentuhatta ihmistä, mutta virallinen Japani on Mishiman kuoleman jälkeen suhtautunut häneen kuin epähenkilöön. Japanissa hänestä ei ole tähän päiväänkään mennessä kirjoitettu elämänkertaa. Hänen viimeisimpiä töitään ei ole arvosteltu lehdissä. Julkisesti hänestä ei mielellään puhuta lainkaan. Tietty vaivautuneisuus ja varauksellisuus suhteessa Mishimaan on nähtävissä myös länsimaissa. Hänen julkista toimintaansa ja esiintymistään on usein pidetty jonkinlaisena roolileikkinä. Mishima itse näki asian juuri päinvastoin:

Ihmiset luulivat minun pelleilevän, mutta itse asiassa ilmaisin omaa todellista luonnettani. Se, mitä pidettiin minuna, olikin pelkkää pelleilyä.

–

Lapsuus

Omaelämäkerrallisessa romaanissaan Erään naamion tunnustuksia Yukio Mishima kuvaa lapsuuttaan. Mishima, oikealta nimeltään Kimitake Hiraoka, syntyi 14. Tammikuuta 1925 Tokiossa. Hänen isänsä oli valtion virkamies ja samurai-sukua. Mishiman ollessa vain muutaman viikon ikäinen, isoäiti kaappasi hänet itselleen. Poika joutui viettämään melkein koko lapsuutensa sairaan isoäitinsä huoneessa aina teini-iän kynnykselle asti. Kenties juuri tästä syystä Mishimasta kasvoi sisäänpäinkääntynyt, lähes autistinen lapsi, joka lohduttautui lukemalla isoäitinsä kirjoja, mm. Oscar Wildea ja Hans Christian Andersenia.

Mishiman opinahjona oli tunnettu yläluokkaisten lasten Gakushuin koulu. Hänen ensimmäiset kuusi kouluvuottaan olivat piinallisia. Heiveröisenä ja sosiaalisesti kyvyttömänä hän koki asemansa syrjityksi luokkatovereidensa parissa, mitä ei lainkaan helpottanut se, että hänen isoäitinsä ei sallinut hänen leikkivän muiden lasten kanssa tai kyläilevän heidän luonaan. Jos lähtökohdat eivät olleetkaan parhaat mahdolliset, Mishima valmistui lopulta luokkansa priimuksena. Hän sai kunnian osallistua seremoniaan, jossa itse keisari lahjoitti hänelle tunnustukseksi hopeisen kellon.

Sodan syttyessä Tyynellä merellä Mishima oli 16-vuotias. Mishima kuvaili myöhemmin innostuksella tilannetta sekä mahdollisuuttaan kuolla kunniakkaasti taistelussa keisarin ja isänmaan puolesta. Hän muisteli näitä vuosia elämänsä parhaina yrittäen aina paneutua sen ajan henkeen.

Niin paljon kuin sota ja kunniakkaan kuoleman mahdollisuus monen hänen ikäisensä pojan tavoin Mishimaa kiehtoivatkin, hän tunsi epävarmuutta ja levottomuutta ratkaisun hetkien lähestyessä. Sodan viimeisinä kuukausina hän meni armeijan lääkärin luo ja teeskenteli sairastavansa tuberkuloosia, minkä vuoksi hänet vapautettiin asevelvollisuudesta. Mishiman elämäkerran kirjoittaja Henry Scott Stokes arvelee tämän katuneen menettelyään koko elämänsä. Stokesin mielestä hän koki kunnian hetkensä ikäänkuin lipuneen ohi.

Halusin kuolla muukalaisten keskellä huoletta, pilvettömän taivaan alla. Jos tämä olisi ollut totta, enkö olisi valinnut armeijan? Miksi valehtelin, rehti ilme kasvoillani, että olin kuumeillut jo puoli vuotta, että olkapäähäni koski, syljin verta, että edellisenä yönäkin olin ollut hiestä märkä? Miksi juoksin niin lujaa lähtiessäni kasarmilta?

–

Menestyksen vuosia

Sodan päätyttyä Mishima suoritti isänsä mieliksi loppuun yliopistotutkintonsa, mutta pääasiassa omistautui kirjoilleen ja kirjoittamiselle. Vuonna 1946 Yasunari Kawabata, joka myöhemmin sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon, alkoi tukea Mishimaa. Kawabatan avulla Mishiman ura lähti nousuun. Erään naamion tunnustuksia julkaistiin hänen ollessaan 24-vuotias. Siitä tuli heti suurmenestys, joka teki Mishimasta kirjallisuuden tähden.

Kaikkien Mishiman teosten läpi kulkeva aihe on kauneuden salaperäisyys ja uhkaavuus. Romaanissa Kultainen temppeli päähenkilö rakastelee tyttöä ensimmäistä kertaa, mutta silloin, kuten aina hänen elämänsä ratkaisevilla hetkillä, hänet valtaa näky kultaisesta temppelistä.

Ensiksi se oli pieni kuin miniatyyrimaalaus, mutta hetkessä se kasvoi, kunnes se täydellisesti hautasi alleen minua ympäröivän maailman ja täytti sen jokaisen mutkan ja kolon, aivan kuin kerran näkemäni Kultaisen temppelin pienoismalli, joka myöskin oli sulkenut sisäänsä kaiken muun. Se täytti maailman kuin ääretön musiikki, ja tämä musiikki sinänsä riitti täyttämään koko maailman tarkoituksen. Kultainen temppeli, joka joskus näytti olevan täysin välinpitämätön minua kohtaan ja kohoavan ilmaan ulkopuolellani, oli nyt kokonaan nielaissut minut ja päästänyt minut sisäänsä. Täysihoitolan tyttö muuttui tomuhiukkaseksi. Sikäli kuin Kultainen temppeli oli torjunut tytön, myös minä estyin löytämästä elämää. Miten ihmeessä olisin voinut ojentaa käteni elämää kohden, kun kauneus näin kiehtoi minut?

Eurooppalainen kirjallisuus vaikutti Mishimaan. Hän oli tutustunut laajasti saksalaiseen, ranskalaiseen ja englantilaiseen kirjallisuuteen, joita kaikkia hän luki alkukielellä tehden paljon muistiinpanoja.

Mishima myös ihaili länttä ja halusi sen tunnustusta. Hän kultivoi suhteitaan Japanissa oleskeleviin länsimaalaisiin saadakseen kirjojaan käännetyksi. Korkeinta kaipaamaansa tunnustusta, Nobelin kirjallisuuden palkintoa, hän ei kuitenkaan koskaan ehtinyt saada. Vuonna 1968 sen sai hänen maanmiehensä Kawabata. Mishima oli tuolloin ehdolla palkinnon saajaksi, mutta viime hetkellä hänen vanha ohjaajansa pyysi hänen tukeaan ja Yukio luopui kisasta. Palkinnon sai vanha mies, koska Mishima vielä ehtisi, yleisesti ajateltiin.

Mishiman länsimaiden ihailu ei ollut varauksetonta. Hän paheksui länsimaista materialismia, jonka hän näki uhkana japanilaisuudelle.

”Tällainen taloudellinen vauraus tympäisee, ja luo valtavan henkisen tyhjiön, varsinkin älymystön keskuudessa. Mutta muidenkin, myös nuorempien keskuudessa”, Mishima totesi eräässä englanninkielisessä tv-haastattelussa. ”Nykyään me olemme aina tyytymättömiä, emmekä voi uskoa tätä taloudellista vaurautta todeksi. Meillä on vanha samurai-perinne, kuten tiedätte. Samurait elivät järjestykselle ja hengelle, ja halveksivat kaikkea rahaa.”

Paetessaan japanilaisen yhteiskunnan lisääntyvää konsumerismia ja rahan palvontaa Mishima meni niin pitkälle kuin pystyi toiseen suuntaan Japanin vanhimman teatterimuodon, No-teatterin, pariin. Mishima itse kuvasi viehtymystään tähän taiteenlajiin seuraavasti:

No-teatteri, kauneuden temppeli, jossa ennen kaikkea toteutuu uskonnollisuuden juhlavuuden ja aistillisuuden kauneuden lopullinen yhteensulautuminen. Mikään muu teatteriperinne ei ole tähän pystynyt. Aito kauneus hyökkää, valtaa, ryöstää ja lopulta tuhoaa. Tätä No-teatterin ‘nekrofiilista’ estetiikkaa voisi verrata Edgar Allan Poen Ligeiaan tai Berenikeen. Vain sen kauneuden voima pystyy irrottamaan minut tämän päivän ulkokohtaisesta Japanista ja siirtämään sen tilalle toisenlaisen valtion.”

–

”Haluan tehdä elämästäni runon”

Mishimasta oli tullut 50-luvun Japanissa eräänlainen taiteellinen yleisnero, joka paitsi kirjoitti kirjoja ja näytelmiä, myös ohjasi niitä. Hän innostui myös näyttelemisestä ja hänestä tulikin pieni kuuluisuus japanilaisissa elokuvissa, joissa hän näytteli gangstereita ja samurai-tappajia.

Mishima oli aviossa ja hänellä oli poika ja tytär. Naimisiin hän meni 33-vuotiaana vanhempiensa painostuksesta. Avioliitto oli järjestetty, mikä oli yleistä. Päällisin puolin hänen perhe-elämänsä vaikutti onnelliselta.

Mishiman kirjojen menestys toi hänelle rahaa ja hän pystyi nyt matkustamaan ja käymään paikoissa, joista hän oli ennen vain lukenut. Hän innostui Intian temppeleistä, mutta suurimman vaikutuksen häneen teki kreikkalaisen kuvanveiston fyysinen kauneus.

Osaan halveksia pelkkää viileää älyä, sillä haluan että äly on sopusoinnussa fyysisen olemassaolon kanssa. Siksi tarvitsen aurinkoa. Minun on lähdettävä hämärästä luolamaisesta työhuoneestani.

Mishima oli aloittanut kehonrakennuksen 30-vuotiaana. ”Haluan tehdä elämästäni runon”, hän sanoi. Hänelle se merkitsi myös kaunista kehoa, jonka hän tuhoaisi ennen kuin se ehtisi rappeutua:

Vaalin ajatusta romanttisesta kuolemasta, jonka välikappaleeksi tarvitsin klassisen kauniin kehon. Jos minä itse olin asumukseni, silloin kehoni oli kuin sitä ympäröivä puutarha. Kerran päähäni pälkähti alkaa harjoittaa sen puutarhan hoitoa. Vähitellen tarha alkoi kantaa hedelmää ja keho valtasi mieleni yhä syvemmin.

Lapsena Mishima oli kadehtien katsellut, kun Shinto-festivaalien alttareita kannettiin kaduilla, nyt hän tunsi olevansa tarpeeksi vahva liittyäkseen mukaan.

Lapsena vaistosin ryhmän puhuvan kehon kieltä, ja olin oikeassa. Ryhmässä ilmeni kaikki se, mitä sanat eivät koskaan voi ilmaista, hiki ja kyyneleet, riemun tai tuskan huuto. Jos tunkeutui vieläkin syvemmälle, myös veri, jota sanat eivät koskaan saa vuotamaan. Vaikka sanallinen ilmaus voi välittää mielihyvää, se ei pysty välittämään jaettua tuskaa. Vaikka ajatus saattaa luoda mielihyvää, ainoastaan kehon kautta jaettu kärsimys voi olla yhteistä. Vain ryhmän kautta, sen kärsimykset jakaen, voi keho tavoittaa huipentuman, johon yksilö yksin ei pysty. Se on taso, jolta saattaa nähdä pilkahduksen jumaluutta, mutta se vaatii yksilöllisyydestä luopumista.

–

Poliittinen herääminen

Mishima kirjoitti myöhemmin: ”kehon joki virtaa luonnollisesti toiminnan jokeen”. Hyödyntäen mainettaan kirjailijana, hän pääsi puolustusvoimiin ja omistautui yhä enemmän kamppailulajeille, mm. kendolle, vanhalle samuraiden miekkailutaidolle. Mishima oli aina ollut ylpeä samurai-esi-isistään, nyt hän alkoi kuitenkin omistautua yhä enemmän samuraiperinteen tutkimukselle. Samurain käsikirja Hagakure, jonka oppi istutettiin sodassa kamikaze-lentäjiin, innoitti myös Mishimaa ja oli hänen mielilukemistoaan.

Tyyneydessä on arvokkuutta, mutta samoin myös hammasten puremisessa ja silmien säihkeessä.

Vuonna 1960 Tokiossa puhkesi laajoja väkivaltaisuuksia, kun opiskelijat osoittivat mieltään USA:n kanssa solmittua puolustussopimusta vastaan. Mishiman poliittinen ajattelu tuli näihin aikoihin käännekohtaan. Vuosikymmenen alussa hän kirjoitti novellin Isänmaanrakkaus, jonka teemoina olivat kunnia ja velvollisuus. Vuonna 1965 Mishima teki kirjasta filmin, josta tuli suurmenestys Japanissa. Mishima oli elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja sekä näytteli siinä vuoden 1936 vallankaappausyritykseen osallistuvaa upseeria. Lojaalisuuden ristiriitaan joutunut upseeri tekee elokuvan lopussa harakirin Wagnerin musiikin soidessa.

Mishima selitti elokuvaansa eräässä tv-haastattelussa: ”Halusin jälleen puhaltaa eloon samuraiden hengen. Itse harakiria en halua elvyttää, mutta voimakkaan näkemyksen kautta halusin innostaa ja kannustaa nuoria ihmisiä. Täten halusin elvyttää kunniantunnon ja voimakkaan velvollisuudentunnon, kunniallisen kuoleman tunteen.”

Kuten jo aiemmin mainittiin, Mishima oli keisarinvallan vannoutunut kannattaja. Hän oli kuitenkin kriittinen Hirohitoa kohtaan. Keisari oli vuonna 1946 Yhdysvaltain painostuksesta julistanut, ettei ole koskaan ollut eikä tule olemaan jumala. Mishiman näkemyksen mukaan miljoonat japanilaissotilaat olivat siis kuolleet turhaan.

Runossa Sankarillisesti kuolleiden ääniä itsemurhalentäjien kuoro välittää Mishiman arvostelua:

Jaloista, rohkeista sieluista ei piitata.
Veri häväistään. Kaikkialla apatiaa.
Puhdas veri kuivuu,
idealismin siivet katkaistaan
Jos puhut kunniasta, valkoiset muurahaiset nauravat sinulle.
Sellaisina aikoina,
kuinka keisari voi alentua olemaan pelkkä ihminen?

Mellakat jatkuivat läpi 60-luvun kärjistyen Tokion yliopiston piiritykseen, jossa 200 opiskelijaa vastusti poliisia kahden päivän ajan. Puolustussopimuksen uusimisen oli määrä tapahtua 1970 ja sen odotettiin aiheuttavan uuden väkivalta-aallon.

Mishima luki ajan merkkejä ja päätti vuonna 1968 perustaa oman armeijan kansallismielisten opiskelijoiden kanssa. Siihen kuului 80 jäsentä. Ensin sen nimi oli Japanin Kansalliskaarti, mutta pian hän muutti nimeksi Tatenokai, ”Kilpiyhdistys”. Sen tarkoituksena oli vastustaa kommunismia, ylläpitää kansallishenkeä ja puolustaa keisaria. ”Valitsin opiskelijat siitä yliopistosta, jossa oli selkkauksia ja hankaluuksia,” Mishima kertoi eräässä tv-haastattelussa. ”Opiskelijoiden vähemmistö, joka ei ollut toiminut vasemmistoliikkeessä, koki asemansa hyvin syrjityksi. Silti he uskoivat omaan japanilaisuuteensa, jonka vasemmistoliike kielsi täysin.”

Tatenokai harjoitteli armeijan harjoitusalueilla ja ammattisotilaiden opastuksella, mikä oli mahdollista Mishiman suhteiden ansiosta. Hänen yksityisarmeijaansa suhtauduttiin monissa piireissä lähinnä huvittuneesti, mistä Mishima oli hyvin tietoinen: ”Meitä ivaillen kutsutaan leikkisotilaiksi. Sehän nähdään.”

Mishiman onnistui hankkia yksityisarmeijalleen myös tietynasteista poliittista tukea joiltakin yksittäisiltä poliitikoilta ja rahaa kansallismielisiltä liikemiehiltä vuoden 1970 alussa. Kovilla vaatimuksillaan hän kuitenkin vieraannutti tukijoitaan.

Vuonna 1970 Mishiman odottamia mellakoita ei syntynytkään. Keisari ei tarvinnut ylimääräistä henkivartiokaartia. Tatenokai tuntui jäävän tarpeettomaksi. Mishima päätti muuttaa sen iskuryhmäksi, ja ryhtyi suunnittelemaan vallankaappausta. Jälkeenpäin on pidettävä todennäköisenä, että vallankaappaushanke oli pelkkä lavastus, jonka todellisena tarkoituksena oli luoda näyttävät puitteet hänen kauan hautomalleen itsemurhalle. Tällä viimeisellä suurella eleellään Mishima halusi nähtävästi esittää voimakkaan protestin Japanilaisen yhteiskunnan vallitsevaa kehityssuuntausta vastaan. Muitakin mahdollisia, ei-poliittisia syitä on esitetty, mutta ne eivät vaikuta kovinkaan uskottavilta. Henry Stokes toteaakin: ”En voi käsittää, miten on mahdollista pitää julkista itsemurhaa Japanin puolustusvoimain päämajassa muuna kuin ratkaisevasti poliittisena tekona”.

Marraskuun 25. Päivän aamu oli kuin mikä tahansa aamu. Mishiman vaimo oli vienyt lapset tavalliseen tapaan kouluun. Hän ei tiennyt mitään miehensä huolellisista valmisteluista. Päiväkirjasta hän olisi nähnyt, että kaikki tulevat menot oli peruutettu. Pöydällä oli Mishiman viimeisen kirjan viimeinen sivu, sen aamun päiväys ja viesti:

Ihmisen elämä on rajoitettu, mutta minä haluaisin elää ikuisesti.

–

Epilogi

Olisi virheellistä pitää Mishiman maailmankatsomuksellisen sanoman ytimenä paluuta tiettyihin menneisyyden yhteiskunnallisiin muotoihin. Mishima ei koskaan kirjoittanut tai puhunut kovinkaan yksityiskohtaisesti tällaisen restauraation mahdollisuudesta tai toteuttamisesta. Todennäköisesti hän käytti käsitteitä kuten ”keisarinvalta” ja ”samurait” lähinnä symbolisessa mielessä, jolloin ne toimivat mahdollisimman voimakkaina antiteeseinä vallitsevalle yhteiskunnalliselle suuntaukselle.

Mishima puhui sen sijaan arvoista ja kantoi huolta niiden rappiosta. Hän katsoi japanilaisen yhteiskunnan yhä kasvavaa tavarapaljoutta ja vaurautta, ja näki niiden takana onton materialismin ja tukahduttavan konsumerismin. Hänen taiteensa väkivallan ja kuoleman estetiikka onkin hedelmällisintä nähdä juuri tätä taustaa vasten. Estetisoimalla väkivallan ja kuoleman Mishima halusi osoittaa yksilöllisen elämän suhteellisuuden ja ehdollisuuden sekä kieltää sen itseisarvon. Vain kääntämällä selkänsä itse elämälle hän saattoi osoittaa täydellisintä halveksuntaa yksilön elämän puitteita, vallitsevaa yhteiskuntaa ja sen materialistista arvomaailmaa vastaan. Yukio Mishiman itsemurha voidaan nähdä vääjäämättömän loogisena päätepisteenä hänen uralleen, jotta se täyttäisi hänen itsensä asettamat ankaran totuudellisuuden vaatimukset. Mishima oli legenda jo eläessään, mutta kuolema teki hänestä myytin. Ja vaikka ihmisen elämä on rajoitettu, myytit elävät ikuisesti.

Kehon joki virtaa luonnollisesti toiminnan jokeen. Se on väistämätöntä. Toisin on naisen kanssa. Miehen keho luonnostaan pakottaa hänet toiminnan joelle, viidakon vaarallisemmalle joelle. Alligaattoreita ja piraijoita, myrkkynuolia vihollisten leireistä. Tämä joki kohtaa kirjoittamisen joen. Olen usein kuullut lipevän sanonnan: ‘Kynä ja miekka yhtyvät samalla polulla’. Mutta todellisuudessa ne kohtaavat vain kuoleman hetkellä.

–

Lähteet:

Henry Scott Stokes: The Life and Death of Yukio Mishima, 255 s., London 1986 (2. p.).
John Nathan: Mishima: A Biography, 281 s., Toronto 1974.
Yukio Mishima, tv-dokumentti, 60 min, esitetty TV1:ssä 4.2.1987.

–

–

Tapio Linna (s. 1966) on helsinkiläinen filosofian maisteri, bloggaaja ja vapaa kirjoittaja. Hänen bloginsa löytyy osoitteesta http://www.tapiolinna.com.