Humanistista rasismia

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Vuonna 1915 ensi-iltansa saanut Kansakunnan synty on vaikuttanut elokuvaan taiteenlajina luultavasti enemmän kuin mikään muu yksittäinen teos. Siinä käytettiin ensi kertaa monia nykyisessä elokuvakerronnassa itsestäänselvyyksinä pidettyjä keinoja: ristiinleikkaus, lähikuvat, kamera-ajot, aidoissa maisemissa tapahtuvat ulkokohtaukset ja niin edelleen. Ilmestymisajankohtana tavaton, yli kolmetuntinen kesto nosti elokuvan teatterin rinnalle välineeksi, jolla voitiin luoda monimutkaista, korkeatasoista draamaa. Filmi teki ohjaaja D. W. Griffithistä aikansa suurimman ohjaajanimen, ja sen tekijäjoukkoon ja avustajiin lukeutuivat monet myöhemmät merkkimiehet kuten Raoul Walsh, Erich von Stroheim ja John Ford.

Kansakunnan synnystä tuli myös amerikkalaisen elokuvahistorian poliittisesti kiistellyin teos. Yhtäältä Kansakunnan synnystä tuli ensimmäinen Valkoisessa talossa esitetty elokuva, ja sen katsomista pidettiin pitkään lähes kansalaisvelvollisuutena. Toisaalta mustien kansalaisoikeusjärjestöt yrittivät estää sen levityksen rotuvihaa lietsovana ja sitä vastaan järjestettiin mielenosoituksia. Samalla elokuvan esitykset innoittivat valkoisten väkivaltaisuuksia mustia kohtaan eri puolilla Yhdysvaltoja, ja Ku Klux Klanin uusi nousu 1920-luvulla sai polttoainetta elokuvan menestyksestä. Kansakunnan synty on kaikkien aikojen katsotuin mykkäelokuva, jonka katsojaluvut ylitti vasta toinen vanhan etelän ja sisällissodan kuvaus, Victor Flemingin Tuulen viemää (1939).

Mustan väestön vihamielistä reaktiota ei ole vaikea ymmärtää. Kansakunnan synty on avoimen, jopa vulgaarin rasistinen elokuva. Se kuvaa mustat vuoroin suurina lapsina, vuoroin eläimellisenä, riehuvana raakalaisrotuna. Ku Klux Klanin jäsenet esitetään pelastavina ritareina, jotka tarinan dramaattisimmalla hetkellä ratsastavat palauttamaan järjestyksen ja sivistyksen. Orjuuden aikainen vanha etelä on elokuvan sopusointuinen arkadia, jossa mustat tekevät kykyjään vastaavaa työtä ja ovat ikionnellisia saadessaan lempeältä plantaasinisännältä loppupäivän vapaata.

Kansakunnan synnyn rasistista sisältöä on mahdoton selittää pois, mikä on poliittisen korrektiuden aikana pakottanut kriitikot ja elokuvatutkijat hankalan pulman eteen. Monet ovat yrittäneet ratkaista sen erottamalla muodon sisällöstä: epämiellyttävistä näkemyksistään huolimatta Kansakunnan synty on esteettisesti arvokas ja keinovaroiltaan edistyksellinen elokuva. Harvempi on tohtinut tarkastella elokuvan sisältöä sellaisenaan, tekijän oman ajan aatevirtausten kehyksessä ja keskenään ristiriitaisetkin ainekset huomioiden.

Sukutarinaa, sotaelokuvaa, melodraamaa ja historiallista spektaakkelia yhdistelevä Kansakunnan synty kuvaa Yhdysvaltain sisällissodan ja sen jälkeisen Reconstruction-kauden etelävaltioiden näkökulmasta. Jännite syntyy kahden suvun, etelävaltiolaisten Cameronien ja pohjoisvaltiolaisten Stonemanien välille. Cameronin suvun patriarkka on perinteitä arvostava plantaasinomistaja, kongressiedustaja Austin Stoneman puolestaan kiivas orjuuden vastustaja. Poliittiset erimielisyydet eivät häiritse sukujen jälkikasvun keskinäisiä ystävyys- ja rakkaussuhteita, mutta sisällissodan syttyessä he joutuvat eri puolille.

Cameronien vanhin poika Ben palaa sisällissodasta pahoin köyhtyneeseen etelään. Tulevaisuudenuskoa ankeuteen tuo ihastus Stonemanien tyttäreen Elsieen ja presidentti Lincolnin sovinnollinen asenne hävinnyttä osapuolta kohtaan. Monista etelävaltioita sympatisoivista historiantulkinnoista poiketen Kansakunnan synty esittää Lincolnin myönteisessä valossa: humaani presidentti on etelävaltiolaisten viimeinen todellinen ystävä, joka yrittää parhaansa mukaan kursia umpeen veljessodan haavat. Lincolnin kuitenkin murhaa etelävaltiolainen kiihkoilija John Wilkes Booth (murhaajaa esittää Raoul Walsh, joka myöhemmin tunnettiin Kuohuvan 20-luvun ja Valkoisen hehkun ohjaajana), ja vallan saavat etelävaltioiden nöyryyttämiseen pyrkivät poliitikot. Kovan linjan miehiin kuuluu Austin Stoneman, joka nimittää Cameronien kotiosavaltion Etelä-Carolinan kuvernööriksi suojattinsa, vallanhimoisen mulatin Silas Lynchin.

Tasa-arvoaatteen sokaisema Lynch elättelee haavetta mustan rodun imperiumista, ja hänen komennossaan eteläcarolinalaiset alistetaan mustien sotilasosastojen mielivallalle. He estävät valkoisia käyttämästä äänioikeuttaan, lynkkaavat valkoisia miehiä ja ahdistelevat valkoisia naisia. Kun unionin armeijan kapteeniksi päässyt entinen orja aiheuttaa Ben Cameronin sisaren kuoleman, Ben perustaa Ku Klux Klanin valkoisten vastarintaliikkeeksi. Yhdessä elokuvan kuuluisimmista kohtauksista Ben saa idean klaanin perustamiseen nähdessään lakanaan pukeutuneiden valkoisten lasten pelottelevan mustia lapsia. Mustien aiheuttaman sekasorron pahentuessa myös klaanin riveihin liittyy enemmän väkeä, ja lopulta klaanilaiset riisuvat mustat aseista. Stonemankin tajuaa politiikkansa virheellisyyden, ja osavaltiossa järjestetään klaanin valvonnassa uudet, vain valkoisille tarkoitetut vaalit. Ben Cameron ja Elsie Stoneman saavat toisensa ja menevät elokuvan lopussa naimisiin.

Historiantutkija Heikki Länsisalo on erinomaisessa artikkelissaan ”Ohjaaja Griffithin ja kirjailija Dixonin rasismi” (Lähikuva 1/2005) selvittänyt perusteellisesti Kansakunnan synnyn aatteellista taustaa. Länsisalon mukaan elokuva pitkälti toistaa omana aikanaan vakiintunutta tulkintaa Reconstruction-kauden tapahtumista. 1910-luvulta lähtien sisällissodan historiankirjoitusta hallinneen Dunningin koulukunnan mukaan pohjoisvaltioiden poliitikot loivat vapautettujen orjien tuella tyrannimaisen hallinnon entiselle konfederaation alueelle ja lietsoivat siellä rotulevottomuuksia.

Dunningin koulukunnan näkemyksiä kannatti myös liberaalina tunnettu historioitsija Woodrow Wilson, josta tuli vuonna 1913 Yhdysvaltain 28. presidentti. Teoksessaan A History of the American People (1902), jota Kansakunnan synnyn väliteksteissä lainataan useaan kertaan, Wilson väitti Ku Klux Klanin perustamisen olleen itsesuojeluvaiston sanelema toimenpide, jonka tarkoituksena oli puolustaa hävinneiden oikeuksia. Wilson muistetaan Kansainliiton perustaneena idealistina, mutta etelän demokraatteihin kuulunut presidentti myös antoi etelävaltioiden poliitikoille vapaat kädet säätää rotuerottelulakeja ja yritti ulottaa rotuerottelun myös pohjoisiin osavaltioihin. Wilson ihaili Kansakunnan syntyä ja sanoi sen olevan ”historiaa salamaniskun kirjoittamana”.

Artikkelissaan Länsisalo luonnehtii Kansakunnan syntyä sisällöllisesti ambivalentiksi elokuvaksi, jossa ilmenevät rinnakkain ohjaaja Griffithin ja kirjailija Thomas Dixonin näkemykset. Elokuvan käsikirjoitus oli laadittu yhdistelemällä Dixonin menestysromaaneja The Clansman ja Leopard’s Spots. Dixonin kirjoista välittynyt aines toi Kansakunnan syntyyn sävyjä, jotka tuntuivat poikkeuksellisen rasistisilta jopa sen ilmestymisajankohtana.

Griffithin omaa näkemystä rotujen välisistä suhteista voi luonnehtia paternalistiseksi konservatiivisuudeksi. Hänen ihanteensa oli sisällissotaa edeltävä aika, jonka hän romantisoi humaanien plantaasinisäntien ja uskollisten orjien muodostamaksi yhteisöksi. Sen riittävä korvike oli rotuerottelujärjestelmä – mustat ja valkoiset kykenivät kyllä elämään sopusointuisesti samassa yhteiskunnassa, kunhan mustat vain tiesivät paikkansa eivätkä haihatelleet kansalaisoikeuksista. Griffithin kaltaisen konservatiivin asennoituminen mustiin oli lempeän holhoava: mustat olivat kehittyneeseen yhteiskuntaelämään sopeutumattomia olentoja, joten heitä ei saanut päästää tasaveroiseen asemaan valkoisten kanssa, mutta heitä oli myös autettava ongelmissaan ja estettävä vajoamasta kurjuuteen.

Kirjailijanuransa ohella baptistipappina ja poliitikkona toiminut Dixon puolestaan edusti niin sanottua roturadikalismia, eräänlaista biologisen rasismin esimuotoa. Roturadikaalien mielestä mustien ja valkoisten yhteiselämä kävisi pidemmän päälle mahdottomaksi, sillä mustat olivat pohjimmiltaan väkivaltaisia, seksuaalisesti kyltymättömiä villejä. Dixon antoi romaaneissaan paljon raadollisemman kuvan mustista kuin sovinnaisempi etelävaltiolainen kirjallisuus, jossa heidät kuvattiin yksinkertaisina mutta hyväluontoisina. The Clansman -romaanissa mustien vaikutus saattoi turmella jopa yläluokkaiset valkoiset: Austin Stonemanin poliittinen fanaattisuus oli seurausta alistumisesta neekeripalvelijattaren pimeään eroottiseen vetovoimaan. Dixon uskoi, että ainoa kestävä ratkaisu roturistiriitoihin oli mustien lähettäminen takaisin Afrikkaan, vaikka pitikin sitä käytännössä mahdottomana mustien liian suureksi kasvaneen lukumäärän takia. Tämä ratkaisu kuvataan Kansakunnan synnyn alkuperäisessä loppukohtauksessa, jonka Griffith kuitenkin jätti pois valmiista versiosta, koska pelkäsi sen loukkaavan liikaa mustaa väestönosaa. Sen sijaan hän päättää elokuvan myyttiseen kuvaan, jossa Kristus karkottaa sodanjumala Marsin ja amerikkalaiset elävät taas sovussa keskenään.

Griffith pehmensi muutenkin Dixonin romaanien räikeimpiä kohtia, ja hänen puolustajansa ovat korostaneet, että Kansakunnan synnyn rasismi on miedompaa kuin alkuteoksissa. Dixonin näkemys kyllä tunkee pintaan mustia raiskaajia ja primitiivisen raivon vallassa riehuvia mustia väkijoukkoja kuvaavissa kohtauksissa, mutta yleisesti Griffithin tulkintaa voisi luonnehtia ”humanistiseksi rasismiksi”. Hän ei esitä mustaa rotua läpikotaisin vieraana ja vaarallisena, mistä toimivat esimerkkinä vaikkapa ne muutamat uskollisina pysyneet neekeripalvelijat, jotka osallistuvat isäntäväkensä rinnalla puolustustaisteluun murhanhimoisia vapautettuja orjia vastaan.

Rasistisille asenteille väitetään olevan tyypillistä oman rodun mieltäminen rationaalisuuden ja järjestyksen edustajaksi. Muut puolestaan edustavat irrationaalisuutta, epäjärjestystä, hillittömyyttä, ylipäätään tunteiden valtaa. Jos näin on, Kansakunnan synty on epätyypillinen rasistinen taideteos. Griffithin elokuva on tukevasti kiinni romantiikan traditiossa. Etelävaltiolaisuus edustaa siinä emotionaalista herkkyyttä, maanläheisyyttä, impulsiivisuutta. Myönteisten päähenkilöiden yhteyttä luontoon korostetaan sijoittamalla keskeisiin kohtauksiin lähikuvia eläimistä ja kasvien liikkeestä. Etelävaltiolaiset sankarit tekevät poliittiset ratkaisunsakin henkilökohtaisten tunteiden motivoimina – esimerkkinä Ben Cameronin päätös perustaa Ku Klux Klan sisarensa raiskausyrityksen ja itsemurhan jälkeen.

Tätä mentaliteettia vastaan Griffith asettaa pohjoisvaltiolaiset poliitikot ja orjuudenvastustajat, joita hän ensi sijassa syyttää sisällissodan jälkeisestä sekasorrosta. He edustavat kylmää, ahdasta ja todellisuudelle vierasta järkeilyä. Heissä on myös uskonnollisen puritanismin piirteitä: elokuvan alkupuolella esitetty orjuudenvastustajien kokous hurmoksellisesti elehtivine puhujineen tuo mieleen herätyskokouksen. Yhteiskunnallisen pahan alkujuuri on pohjoisvaltiolaisten yritys pakottaa abstrakti tasa-arvoaate toimivan perinteisen arvojärjestyksen tilalle. Mustat ovat pikemminkin tämän projektin uhreja kuin alullepanijoita: pohjoisen kylmät idealistit ovat saaneet uskoteltua näille ymmärrykseltään heikoille, että he kykenevät hallitsemaan itse itseään.

Voidaan myös kysyä, onko ajatus rationaalisen järjestyksen puolustamisesta emootion voimia vastaan muutenkaan kovin yleinen rasistisessa ajattelussa. Esimerkiksi kansallissosialistien juutalaisvastaisuudelle oli keskeistä käsitys juutalaisista kylmän laskelmoinnin ohjaamana koronkiskurikansana, vereen ja maaperään perustuvan rotutunteen täydellisenä vastakohtana. Joka tapauksessa Griffithin humanistis-romanttinen rasismi sisältää aineksia, joita rasismiin harvemmin yhdistetään. Yksi sellainen on pasifismi: sisällissota on Kansakunnan synnyssä ennen kaikkea suuri onnettomuus, josta ei seuraa mitään hyvää. Sodan traagisuus korostuu kohtauksessa, jossa Cameronin ja Stonemanin nuorimmat pojat kaatuvat taistelukentällä ja kuolevat toistensa syliin. ”Katkera, hyödytön uhri”, julistaa väliteksti. Tämä on perin kaukana esimerkiksi natsismin tavasta ihannoida sotaa kansallistunteen lujittajana.

Sodanvastaisten tunteiden lisäksi Griffith vetosi amerikkalaisten imperialisminvastaisuuteen. Pohjoisen sota on imperialistista sotaa etelän taloudelliseksi riistämiseksi ja sen perinteisen elämäntavan tuhoamiseksi. Etelän sodanjälkeinen vastarinta kuvataan pienen ihmisen kamppailuksi tyrannimaisen keskushallinnon sanelupolitiikkaa vastaan – teema, jota amerikkalaisempaa tuskin löytyy. Tässäkin Kansakunnan synty asettuu enemmän amerikkalaisen populismin kuin dixonilaisen roturadikalismin jatkumoon. Sen näkemys etelävaltiolaisista sisällissodan suoraselkäisinä häviäjinä – ja näin oikeastaan moraalisina voittajina – toistui sisällissotaa käsittelevissä elokuvissa aina 1970-luvulle saakka, eikä sen jälkeenkään kokonaan hävinnyt.

Vaikka Griffith perehtyi tarkasti historialliseen aineistoon elokuvaa tehdessään ja pyrki kaikin keinoin luomaan autenttisuuden vaikutelman, kukaan tuskin nykyään katsoo Kansakunnan syntyä todellisen historian kuvaelmana. Se välittää usein naiivin vilpittömästi sen näkemyksen, joka konservatiivisella etelävaltiolaisella sisällissodan tapahtumista oli. Elokuvan kiehtovin piirre on juuri sen subjektiivisuus, sitä voi verrata tapaan jolla Pentti Linkola esitti Suomen sisällissodan tapahtumat esseessään ”Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä”.

Kuitenkin elokuvan poliittisessa sisällössä on paljon sellaista, jota ei voi ohittaa pohtimatta. Sen ensimmäisessä välitekstissä sanotaan: ”Afrikkalaisten tuominen Amerikkaan kylvi ensimmäiset kansallisen eripuran siemenet.” Tähän on vaikea väittää vastaan. Orjuus oli niin olennainen osa 1700- ja 1800-lukujen yhdysvaltalaista taloutta, että siitä luopuminen vaati kansalaissodan. Ilman orjuutta hallinnollisia riidanaiheita olisi ollut vähemmän, ja maa olisi välttänyt sodan, joka ajoi eteläiset osavaltiot 1940-luvulle kestäneeseen taloudelliseen lamaannustilaan. Orjuuden puuttuminen olisi todennäköisesti estänyt myös maan jyrkän jakaantumisen teollistuneeseen pohjoiseen ja maatalousvaltaiseen etelään. Juuri elinkeinoaan suojelevat etelän plantaasinomistajat estivät ennen sisällissotaa maareformin, kotimaista teollisuutta tukevat tullimaksut, suuret rautatiehankkeet ja muut uudistukset, jotka olisivat hyödyttäneet koko maata.

Griffithin maalaama idyllinen kuva sisällissotaa edeltävästä etelästä ei ollenkaan ota huomioon, että orjuus oli köyhien valkoisten kannalta erityisen tuhoisa instituutio. Se tuomitsi valkoisen maatyöläisen työttömyyteen tai alipalkattuun raadantaan, koska orjatyövoiman ansiosta työnantajan ei tarvinnut maksaa hänelle markkinoiden mukaista korvausta. Ja ennen kaikkea orjuus synnytti rotujännitteet, jotka vielä tänäänkin horjuttavat vakavasti yhteiskuntarauhaa. Black Lives Matter -liike on tehnyt valkoisten spontaaneista pahoinpitelyistä suositun harrastuksen, ja kuluvan kesän mielenosoituksia seuratessa Kansakunnan synnyn kuvat riehuvista mustien joukoista eivät enää tunnu yliampuvilta.

Griffith oli epäilemättä humaani rasisti, joka ymmärsi mustia niin pitkälle kuin tuon ajan valkoinen etelävaltiolainen ylipäätään kykeni ymmärtämään. Mutta lempeän isällinen alistaminen ei välttämättä tee alistettua sen onnellisemmaksi kuin raaka piiskanheilutus. Kenties roturadikaali Dixon oli pohjimmiltaan humaanimpi tunnustaessaan valkoisten ja mustien yhteiselon mahdottomuuden. Pitkälti samoilla linjoilla oli Abraham Lincoln, joka halusi ratkaista rotuongelman perustamalla siirtokuntia, joihin valtaosa entisistä orjista muuttaisi. Dixonin ajatusta Afrikkaan palaamisesta ovat kannattaneet myös jotkut mustien johtajat, heistä tunnetuimpana Marcus Garvey. Garveyn opeilla oli suuri vaikutus baptistipastori Earl Littleen ja tämän poikaan Malcolm X:ään, joka kannatti mustaa separatismia kunnes elämänsä loppuvaiheessa lievensi näkemyksiään.

Ainoa rauhanomainen ratkaisu Yhdysvaltoja tällä hetkellä repiviin vihamielisyyksiin lienee kunniallinen avioero, vaikka se tuntuukin utopialta eikä sen toteuttamiseksi ole esitetty seikkaperäisiä suunnitelmia. Suuresta muuttoliikkeestä Afrikkaan on turha haaveilla, mutta kahden valtion malli tai vapaaehtoinen segregaatio ovat mahdollisia, vaikkakin kaukaisia tulevaisuudenkuvia. Kenties tulevaisuuden historioitsijat kuvaavat nykyhetken Yhdysvaltoja varoittavana esimerkkinä sokean taloudellisen hyödyntavoittelun aikaansaamasta monikulttuurisuuden kokeilusta. Tulevaisuuden elokuvahistorioitsijat puolestaan saattavat katsoa Kansakunnan syntyä elokuvana, joka kaikessa subjektiivisuudessaan ja sisällöllisessä ristiriitaisuudessaan onnistui sanomaan jotakin olennaista maan syvimmistä ongelmista.

–

Kirjallisuutta:

Peter von Bagh: Elokuvan historia (Weilin+Göös, 1976)

Heikki Länsisalo: Ohjaaja Griffithin ja kirjailija Dixonin rasismi. Kansakunnan synty -elokuva verrattuna romaaneihin The Leopard’s Spots ja The Clansman. (Lähikuva 1/2005)

Richard Schickel: D. W. Griffith. An American Life. (Simon & Schuster, 1984)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.