Pessimismiä? (Osa 2)

OSWALD SPENGLER   (suomentanut Olli Virtanen)

–

”Pessimismiä?” (”Pessimismus?”) on Oswald Spenglerin vuonna 1921 ilmestynyt essee, jonka hän kirjoitti pääteoksensa ”Länsimaiden perikato” ensimmäisen ja toisen osan ilmestymisen välillä. Kirjoituksessa Spengler kommentoi teoksen ensimmäisen osan herättämää vilkasta keskustelua ja selvittää ajattelunsa perusteita. Sarastus julkaisee esseen suomeksi kahdessa osassa, ensimmäinen osa löytyy täältä. Toinen merkittävä samalla ajanjaksolla ilmestynyt teksti, pamfletti ”Preussilaisuus ja sosialismi” ilmestyi tänä keväänä suomeksi ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Ja näin syntyy se, mikä ajattelutavassani on ehdottoman uutta: ajatus faustisen ihmisen tietoisesta suhteesta historiaan. Se täytyi nyt viimein lausua ääneen ja paljastaa elämälle, kun koko 1800-luku oli jo pyrkinyt sitä kohti. Lukijoilta on jäänyt ymmärtämättä, minkä takia olen erikseen korvannut tusinaoppineillekin jo kauan sitten kiusalliseksi käyneen vanha aika – keskiaika – uusi aika -jaottelun uudella ajatuksella: hereillä oleva ihminen elää alituisesti vain ”yhdessä kuvassa”. Se hallitsee hänen päätöksiään ja muokkaa hänen henkeään, eikä hän pääse vanhasta kuvasta aidosti eroon, ennen kuin hän on valloittanut itselleen uuden ja omaksunut sen läpikotaisin.

”Historiallinen tarkastelu” on mahdollista vain länsieurooppalaisille, ja heillekin se on tullut mahdolliseksi vasta nykyaikana. Nietzsche puhui vielä historiallisesta sairaudesta. Hän tarkoitti sitä, mitä siihen aikaan näki kaikkialla ympärillään: oppineiden saamatonta romanttisuutta, filologien päiväunia jostakin kaukaisesta menneisyydestä, patrioottien taipumusta ottaa epäröiden mallia esi-isien menettelytavoista päätöksiä tehdessään – kaikkea tätä itsenäisyyden puutteesta aiheutuvaa vertailua. Me saksalaiset olemme vuodesta 1870 lähtien kärsineet tästä sairaudesta enemmän kuin mikään toinen kansa. Emmekö ole aina ottaneet mallia vanhoilta germaaneilta, ristiritareilta, Hölderlinin helleeneiltä, kun olemme tahtoneet tietää, mitä nykyisellä teknologian aikakaudella on pitänyt tehdä? Englantilaisilla on asiat paremmin: heillä on kaikki heidän normanniajoilta säilyneet instituutionsa, oikeuslaitoksensa, vapautensa, tapakulttuurinsa, ja he ovat aina pystyneet pitämään loisteliaat traditionsa aikansa tasolla tärvelemättä niitä. Englantilaiset eivät ole tunteneet, eivätkä edelleenkään tunne, kaipausta epäonnistuneiden ihanteiden täyttämään menneeseen vuosituhanteen. Historiallista sairautta esiintyy sen sijaan vielä meidänkin aikamme saksalaisessa idealismissa ja humanismissa. Se laittaa meidät höpöttämään maailmanparannussuunnitelmista ja luo päivittäin uusia luonnoksia siitä, miten kaikki elämänalueet voitaisiin perusteellisesti ja lopullisesti saattaa oikeaan muotoon. Näiden ehdotelmien ainoa käytännön seuraus on, että sanasotaan uhrataan huomattavia voimavaroja ja todelliset tilaisuudet jäävät käyttämättä, ja lopulta Lontoo ja Pariisi kohtaavat vähäisempää vastarintaa.

Historiallinen tarkastelu on kaiken tämän vastakohta. Se merkitsee asiantuntijuutta, ylivoimaista, varmaa, kylmäpäistä asiantuntijuutta. Tuhat vuotta jatkunut historiallinen ajattelu ja tutkimus on levittänyt eteemme suunnattoman aarteen, joka ei koostu tiedosta – siitä olisi vähänlaisesti hyötyä – vaan kokemuksista. Kun näitä elämänkokemuksia tarkastellaan hahmottelemastani näkökulmasta, ne saavat aivan uuden merkityksen. Olemme tähän asti pitäneet – ja saksalaiset vielä enemmän kuin muut kansat – menneisyyttä esikuvina, joita pitää noudattaa. Mitään esikuvia ei kuitenkaan ole. On vain esimerkkejä siitä, miten yksilön, kokonaisten kansojen, kokonaisten kulttuurien elämät kehittyvät, saavuttavat lopullisen muotonsa, kohtaavat loppunsa, millainen suhde on luonteella ja ulkoisilla olosuhteilla, tapahtumien nopeudella ja kestolla. Historia ei opeta meille, miten meidänkin pitäisi toimia, vaan miten asiat ovat tapahtuneet, ja se näyttää meille, millaisia seurauksia meidän kannattaa odottaa omista valinnoistamme. Tämän on tähän mennessä kyllä ymmärtänyt moni ihmistuntija, mutta ainoastaan oppilaidensa, alaistensa, työtovereidensa osalta, ja moni hieno valtiomies, mutta ainoastaan oman aikansa ja sen henkilöiden ja kansojen osalta. Vaatii runsaasti taitoa toimia elämän mahtien kanssa, tarttua niiden suomiin mahdollisuuksiin ja nähdä ennalta niiden käänteet. Näin pystyy hallitsemaan muita. Näin muuttuu itse kohtaloksi. Nykyään voimme ennustaa oman kulttuurimme kulun vuosisadoiksi eteenpäin kuin se olisi olento, jonka tunnemme läpikotaisin. Tiedämme jokaisen tosiasian olevan sattuma, yllättävä ja arvaamaton. Tiedämme kuitenkin toisten kulttuurien antamasta esimerkistä aivan yhtä varmasti, että tulevaisuuden kulku ja henki eivät ole sattumaa sen paremmin yksilön kuin kulttuurinkaan elämässä. Ne voidaan kyllä vaarantaa, vääristää, tuhota, mutta niiden merkitystä ja suuntaa ei voi muuttaa.

Näin on ensimmäistä kertaa tullut mahdolliseksi myös ihmisten kasvattaminen sanan korkeammassa merkityksessä. Se edellyttää sisäisten mahdollisuuksien tunnistamista ja tehtävien asettamista, yksilön ja kokonaisten sukupolvien jalostamista näitä tehtäviä varten, joita eivät määritä ”ihanteelliset” abstraktiot vaan tuleviin tosiasioihin kohdistunut katse. Ymmärrämme nyt ensimmäistä kertaa todella, että koko ihanteellisiin ”todellisuuksiin” keskittyvä kirjallisuus, kaikki nämä jalot, säyseät, hölmöt päähänpistot, hahmotelmat ja ratkaisuehdotukset, kaikki nämä kirjat, lentolehtiset ja puheet ovat hyödytön ilmiö. Kaikki muut kulttuurit ovat vastaavassa kehitysvaiheessa oppineet tuntemaan ne ja unohtaneet ne jälleen. Niiden koko merkitys on ollut siinä, että vähäpätöiset oppineet ovat myöhemmin saattaneet kirjoittaa niistä kirjan näkökulmasta tai toisesta. Ja siksi sanon vielä kerran: silkalle tarkkailijalle saattaa olla olemassa totuuksia, elämälle on vain tosiasioita.

Ja näin päästään kysymykseen pessimismistä. Kun ”filosofiani” vuonna 1911 Agadirin kriisin vaikutuksesta äkisti valkeni minulle, eurooppalais-amerikkalaista maailmaa hallitsi darwinistisen aikakauden tyhjänpäiväinen optimismi. Tämän vuoksi olen, tuolloin vallinnutta mielialaa vastustaakseni, halunnut kirjani nimellä tiedostamattani kiinnittää huomion kehityksen siihen puoleen, jota kukaan ei tuohon aikaan halunnut nähdä. Jos minun pitäisi tehdä tuo valinta nyt, yrittäisin jollakin toisella tavalla kuvailla tämän ajan yhtä tyhjänpäiväistä pessimismiä. Minä kaikista viimeisenä uskon saavani arvostella historiaa iskulauseella.

Tosin, mitä ”ihmiskunnan tavoitteeseen” tulee, olen perusteellinen ja päättäväinen pessimisti. Ihmiskunta on minulle eläintieteellinen käsite. En näe ihmiskunnan edistystä, ihmiskunnan tavoitetta, ihmiskunnan tietä muualla kuin länsimaisten edistysintoilijoiden mielissä. En näe tässä silkassa ihmismassassa edes yhteistä henkeä, saati sitten ponnistusten, tuntemisen ja ymmärryksen yhteisyyttä. Elämisen järkevää suuntaamista yhtä tavoitetta kohti, sielujen, tahdon ja kokemuksen yhtenäisyyttä näen ainoastaan yksittäisten kulttuurien elämässä. Tämä on rajattua ja kouriintuntuvaa, mutta siihen sisältyy kuitenkin sellaista, mitä on haluttu ja myös saavutettu. Lisäksi se pitää sisällään jälleen uusia tehtäviä, jotka eivät koostu eettisistä fraaseista ja yleisluontoisuuksista, vaan konkreettisista historiallisista tavoitteista.

Se, joka nimittää tätä pessimismiksi, paljastaa samalla idealisminsa koko arkipäiväisyyden. Hänen kuvansa historiasta on maantie, jolla ihmiskunta tallustaa aina samaan suuntaan, silmiensä edessä aina yhteinen filosofinen ihanne. Filosofit ovat jo kauan sitten päättäneet, jokainen omalla tavallaan mutta jokainen kuitenkin mielestään oikein, millainen jalo ja abstrakti sanahelinä muka muodostaa maallisen olemassaolomme tavoitteen ja sen varsinaisen olemuksen. Optimismiin kuuluu kuitenkin lisäksi ajatus siitä, että tuota tavoitetta lähestytään koko ajan, mutta sitä ei koskaan saavuteta. Nähtävissä oleva määränpää olisi ihanteen kanssa ristiriidassa. Jos joku vastustaa tällaista ajattelua, hän on pessimisti.

Häpeäisin itseäni, jos elämääni riittäisi ohjaamaan näin halpa ihanne. Synnynnäisten pelkurien ja haaveksijoiden heikkous on siinä, etteivät he siedä katsoa todellisuutta silmästä silmään ja asettaa todellisia tavoitteita muutamalla selväjärkisellä sanalla. Sanojen pitää aina olla suuria yleisluontoisuuksia, jotka hohtavat meille jostakin kaukaisuudesta. Tällainen hillitsee niiden pelkoa, jotka eivät ole uskaliaita tai yritteliäitä, joista ei ole mihinkään sellaiseen, mikä vaatii toimeliaisuutta, aloitteellisuutta, henkistä suuruutta. Tiedän, että tällaisella kirjalla voi olla heihin tuhoisa vaikutus. Amerikassa asuvat saksalaiset ovat kirjoittaneet minulle, että kirjani on piristysruiske niille, jotka ovat päättäneet saavuttaa elämässään jotakin. Mutta ne, jotka ovat syntyneet vain puhumista, runojen sepustamista ja unelmoimista varten, imevät itseensä myrkkyä mistä tahansa kirjasta. Tunnen nämä ”nuorukaiset”, joita vilisee kaikissa oppineiden ja taiteilijoiden kortteleissa ja kaikissa korkeakouluissa; ensin oli Schopenhauer, sitten Nietzsche, jonka piti vapauttaa heidät energisyyden velvollisuudesta. Nyt he ovat löytäneet itselleen uuden vapauttajan.

Ei, en ole pessimisti. Pessimismi merkitsee sitä, ettei enää usko ihmiskunnalle riittävän tehtäviä. Näen niin monta vielä ratkaisematonta tehtävää, että pelkään ajan ja miesten loppuvan kesken. Fysiikan ja kemian käytännöllinen puoli ei ole vielä läheskään saavuttanut mahdollisuuksiensa rajoja. Tekniikalla on melkein kaikilla aloilla huippunsa vielä edessään. Modernin historiantutkimuksen suuriin velvollisuuksiin kuuluu nyt vihdoinkin luoda lukemattomien yksittäisten tutkimustulosten pohjalta antiikista sellainen kuva, joka on omiaan häivyttämään oppineidemme kuvitelmista klassisen mielikuvan ja sen vaatimuksen tyhjänpäiväisestä idealismista. Sitä, miten maailma oikeasti toimii ja miten romantiikka ja idealismi ovat kaikkina aikoina murskautuneet tosiasioihin, ei voi mistään oppia paremmin kuin antiikista. Laitamme olisi toisin, jos olisimme kouluaikanamme lukeneet enemmän Thukydidestä kuin Homeroksen runoja. Tähän mennessä yksikään valtiomies ei ole kuitenkaan ajatellut kirjoittaa nuorisolle kommentaaria Thukydideestä, Polybiuksesta, Sallustiuksesta tai Tacituksesta. Meillä ei ole antiikinaikaista taloushistoriaa eikä antiikin politiikan historiaa. Meillä ei ole Huang-din hallintokauteen asti Kiinan poliittista historiaa, vaikka se muistuttaa ällistyttävästi Länsi-Euroopan historiaa. Sivilisaatiomme sosiaalisen ja taloudellisen muodon määrittämä oikeusoppi on vasta alkutekijöissään. Tällä hetkellä lakitiede ei ole parhaiden tuntijoidensa tulkinnan mukaan juuri muuta kuin filologiaa ja käsiteskolastiikkaa. Kansantaloustiede ei ole vielä tiede lainkaan. Tulevaisuutemme poliittisiin, taloudellisiin ja organisatorisiin tehtäviin en tässä puutu. Se, mitä tarkkailijamme ja idealistimme sen sijaan tavoittelevat, on lokoisa maailmankatsomus, järjestelmä, joka velvoittaa vain uskomaan itseensä lujasti. He haluavat moraalisen oikeutuksen aikaansaamattomuudelleen. He istuvat väittelemässä niissä elämän nurkkauksissa, joita varten he ovat syntyneet; pysykööt he siellä vastakin.

Mikäli yrittäisimme luonnostella ”ihmiskunnalle” ohjelman vuosituhansiksi eteenpäin, on vaarana, että todellisuus oikaisisi sen oitis. Tuollainen ohjelma voidaan laatia vain faustiselle kulttuurille niiksi muutamiksi tuleviksi vuosisadoiksi, joiden historialliset ääriviivat näemme. Mitä tästä seuraa? Englannin puritaaniylpeys sanoo: kaikki on ennalta säädettyä – niinpä minä olen voittava. Toiset sanovat: kaikki on ennalta säädettyä, proosallista eikä kovin ihanteellista, joten on turha yrittääkään. Mutta näin on niiden tehtävien laita, jotka meille länsimaiden ihmisille vielä ovat jäljellä. Tosiasiaihmiset eivät voi olla näkemättä niitä. Sen sijaan romantikoille ja ideologeille, jotka eivät voi kuvitella maailmaa ilman runojen sepustamista, kuvien maalaamista, eettisten järjestelmien luomista tai juhlallisen maailmankatsomuksen mukaan elämistä, näkymä lienee pelkästään lohduton.

Puhun nyt suuni puhtaaksi, pöyristyköön se, joka haluaa: taiteen ja abstraktin ajattelun historiallinen merkitys on yliarvioitu. Niin tärkeitä kuin ne suuruutensa aikoina ovatkin olleet, aina on ollut jotain tärkeämpääkin. Taidehistoriassa Grünewaldin ja Mozartin merkitystä ei voi yliarvioida; todellisessa historiassa Kaarle V:n ja Ludvig XV:n aikakaudella heidän olemassaoloaan ei edes huomaa. Saattaa olla, että suuri historiallinen tapahtuma on joskus herättänyt jossakussa taiteilijan; päinvastaista ei ole milloinkaan tapahtunut. Se, mitä taiteilijat nykyään tuottavat, ei ole edes taidehistoriallisesti merkittävää. Ja mitä nykyajan ammattifilosofiaan tulee, yhdelläkään sen ”koulukunnista” ei ole merkitystä elämälle tai sielulle; sen enempää sivistyneistö kuin muiden alojen tiedemiehetkään eivät todella kiinnitä huomiota filosofien näkemyksiin. Ammattifilosofia palvelee ainoastaan sitä tarkoitusta, että filosofien ajatuksista kirjoitetaan väitöskirjoja, joita puolestaan siteerataan toisissa väitöskirjoissa, joita taas eivät lue ketkään muut kuin tulevat filosofian dosentit. – Nietzsche esitti aikoinaan kysymyksen tieteen arvosta. On tuleva aika esittää vastaava kysymys myös taiteen arvosta. Ajat ilman aitoa taidetta ja filosofiaa voivat edelleen olla mahtavia aikoja, sen ovat meille opettaneet roomalaiset. Ikuisessa eilisessä eläville taide ja filosofia sen sijaan ovat yhtä kuin elämän arvo.

Eivät kuitenkaan meille. Minulle on sanottu, ettei ilman taidetta kannattaisi ylipäätään elää. Esitän vastakysymyksen: kenen ei kannattaisi? En tahtoisi elää Mariuksen ja Caesarin ajan Roomassa kuvanveistäjänä, eetikkona tai dramaatikkona, enkä jonkin kirjailijaryhmän jäsenenä, joka Forumin takana halveksi roomalaista politiikkaa kirjallisin elkein. Kenelläkään ei voi olla menneisyytemme suureen taiteeseen – sillä nykyaikana ei ole suurta taidetta – läheisempää suhdetta kuin minulla. En tahtoisi elää ilman Goethea, Shakespearea, vanhaa arkkitehtuuria; jokainen aito renessanssin taideteos sykähdyttää minua juuri siksi, että olen tietoinen sen rajoittuneisuudesta. Bach ja Mozart ylittävät mielestäni kaiken muun; tästä ei kuitenkaan seuraa, että minun olisi välttämättä pidettävä suurkaupunkiemme tuhansia kirjoittavia, maalaavia, maailmaa tarkastelevia asukkaita aitoina taiteilijoina ja ajattelijoina. Saksassa maalataan, kirjoitetaan ja ”luonnostellaan” enemmän kuin kaikissa muissa maailman maissa yhteensä. Onko tämä kulttuuria vai todellisuudentajun puutetta? Onko meillä runsaasti luomisvoimaa vai vähänlaisesti käytännön toimeliaisuutta? Ja vastaako tulos edes etäisesti kaikkea itsetietoista melua? Ekspressionismi, eilisen muoti, ei jättänyt jälkeensä sen enempää suurta persoonaa kuin laadukasta suoritustakaan. Olen tietysti saanut tuhannet kerrat kuulla vastaväitteitä epäillessäni, oliko tämä liike vakavissaan. Taiteilijat, runoilijat ja filosofit ovat yrittäneet todistaa sen minulle sanoin, eivät teoin. Paras vastaväite olisi kuitenkin se, että he asettaisivat Tristanin, Beethovenin sonaattien, Kuningas Learin ja Marées’n maalausten rinnalle jotain samanveroista. On olemassa se vaara, että kaikkia näitä voimattomia, naismaisia, tyhjänpäiväisiä ”liikkeitä” ei pidetä ainoastaan välttämättömyytenä sinänsä, vaan vieläpä ajan sanelemana välttämättömyytenä. Nimitän tätä taiteellis-kaupalliseksi maailmankatsomukseksi. Arkkitehtuuri, maalaustaide ja runous kaupallisena taiteena, uskonto kaupallisena taiteena, politiikka kaupallisena taiteena, maailmankatsomus itsessään kaupallisena taiteena – tämä löyhkää taivaaseen saakka kaikista näistä piireistä ja liitoista, kahviloista ja luentosaleista, näyttelyistä, kustantamoista ja sanomalehdistä. Eikä se halua vain, että sitä siedetään – se haluaa hallita; se nimittää itseään saksalaisuudeksi, se haluaa päättää tulevaisuudesta.

Näen jopa tällä saralla vielä tehtäviä, mutten miehiä, jotka olisivat kasvaneet niiden mittoihin. Saksalainen romaanikirjallisuus kuuluu tämän vuosisadan tehtäviin; tähän saakka meillä on ollut vain Goethe. Tuon romaanikirjallisuuden luominen vaatii kuitenkin suuriin ympyröihin tottuneita, tahdikkaita, suvereeneja persoonallisuuksia, joilla on näkemystä ja toimeliaisuutta. Vielä ei ole olemassa saksalaista proosaa siinä mielessä kuin on olemassa englantilaista ja ranskalaista. Tähän mennessä meillä on ollut ainoastaan yksittäisiä kirjailijoita, jotka ovat nousseet surkeasta massasta puhtaan henkilökohtaiseen mestarillisuuteen. Romaani voisi luoda tuon proosan; tosielämään suuntautuneet miehet, tehtailijat, upseerit ja organisoijat kirjoittavat nykyään kuitenkin paremmin, perusteellisemmin, selkeämmin, syvemmin kuin nämä kakkosluokat oppineet, jotka ovat tehneet tyylistä urheilulajin. Kaipaan Till Eulenspiegelin maahan suuren tyylin komediaa, jossa on maailmanhistoriallista suuruutta ja syvyyttä, joka on henkevä, traaginen, keveä ja hieno. Komedia on melkeinpä ainoa tyylilaji, jossa voi nykyään olla yhtä aikaa filosofi ja runoilija olematta kuitenkaan epäaito. Kaipaan yhä sitä, mitä Nietzschekin kerran kaipasi, saksalaista Carmen-oopperaa täynnään ylevyyttä ja henkeä, sellaista, joka kuohuu melodiaa, tempoa ja tulta – sellaista, jota Mozart, Strauß, Bruckner ja Schumann eivät häpeäisi, muutamia esikuvia mainitakseni. Tämän päivän orkesteriakrobaateista ei kuitenkaan ole mihinkään. Wagnerin kuoleman jälkeen ei ole astunut esiin yhtäkään suurta melodioiden luojaa.  Aikaisemmin, jolloin taide oli elävää, elämän itsensä rytmi piti otteessaan taiteilijoita, taideteoksia ja yleisöä ja pakotti jokaisen luomaan ja näkemään niin kuin hänen piti. Suuria ja pieniä taiteilijoita ei tuolloin erottanut muodon ankaruus vaan ainoastaan näkemyksen syvyys. Tämän rytmin tilalle on astunut ”hahmotelma”, halveksittavin olemassa oleva asia. Nykyään hahmotellaan kaikkea sellaista, mikä ei enää ole elävää. Oppineet hahmottelevat itselleen henkilökohtaista kulttuuria teosofiasta ja mestarikultista, he hahmottelevat henkilökohtaista uskontoa Buddhan teoksista, he hahmottelevat Erokseen perustuvaa valtiota. He ovat halunneet vallankumouksesta saakka ”hahmotella” maataloutta, kaupankäyntiä ja teollisuutta.

Nämä ihanteet pitäisi lyödä pirstaleiksi; mitä kovaäänisemmin ne helähtävät rikki, sitä parempi. Maailmassa on nyt aluillaan roomalaisen lujuuden aikakausi. Millekään muulle ei pian tule enää olemaan tilaa. Taiteelle kyllä, kunhan se koostuu betonista ja teräksestä. Runoudelle kyllä, kunhan sitä luovat rautahermoiset miehet, joilla on pettämätön todellisuudentaju. Uskonnolle kyllä – mutta ota silloin virsikirjasi, älä paperille kirjoitettua Kungfutsen tekstiä – ja mene kirkkoon. Politiikalle kyllä, kunhan sitä harjoittavat valtiomiehet, eivät maailmanparantajat. Mikään muu ei tule kysymykseen. Eikä pidä unohtaa, mitä meidän tämän vuosisadan ihmisten takana on ja mikä meitä tulevaisuudessa odottaa. Uutta Goethea me saksalaiset emme enää saa luotua, uuden Caesarin kyllä.