Federalismi rapauttaa Euroopan unionia

VYTAUTAS SINICA   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

(Kirjoitus on ilmestynyt alun perin Delfi.en-verkkojulkaisussa 22.12.2018.)

–

Mikään muu maa kuin Liettua ei ole paremmin ymmärtänyt sitä tosiseikkaa, että jäsenyys EU:ssa ja NATO:ssa – erityisesti NATO:ssa – oli (ja on yhä) elintärkeää maan olemassaolon ja kansallisten etujen kannalta. Halu jäsenyyteen kannusti ja johti Liettuaa eteenpäin itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Liettua turvautui aina NATO:on turvallisuusasioissa ja EU:hun taloudessa ja huollossa – ja valitettavasti myös hallinnossa.

Tämä taipumus ei ole kadonnut mihinkään. Vielä tänäänkin liettualainen yhteiskunta osoittaa poikkeuksellista luottamusta Euroopan unioniin. Tänä vuonna (2018) eurobarometrin mukaan 66% kansasta on ilmaissut luottavansa EU:hun – luku on kymmenen prosenttia suurempi kuin missään muussa maassa. Tällaiset tulokset sallivat liettualaisten poliitikkojen ottaa rohkean kannan Euroopan liittovaltiokehitykseen. Jopa ne EU-vaaliehdokkaat, jotka kuuluvat suurimpaan ja ainakin virallisesti oikeistolaiseen puolueeseen (Kotimaan liitto – Liettuan kristillisdemokraatit) kannattavat syvempää intergraatiota ja liittovaltiokehitystä.

Syvempi integraatio menee poliittisesti hyvin kaupaksi Liettuassa, koska maalta puuttuu suvereenin itsehallinnon perinne; laaja pettymys kansalliseen hallitukseen vain lisää toiveita Brysselin päätäntävallan laajentamisesta. Tämänvuotiset YouGov -mielipidemittaukset osoittavat selvästi, että liettualaiset tuntevat äärimmäistä epäluuloa hallituksensa kykyyn ratkaista taloudelliset ja muut kysymykset. Edellä mainitun Kotimaan liiton puheenjohtaja ja EU-parlamenttiehdokas on äskettäin sanonut, että Liettuan pitäisi siirtää mahdollisimman suuri osa poliittisista päätöksistään Brysseliin, sillä edistystä tapahtuu vain niissä asioissa joissa EU vaatii ankarasti muutosta. Liettuan poliitikot ruokkivat itse heihin kohdistuvaa halveksuntaa ja lietsovat samanaikaisesti väestön keskuudessa halua saada ”parempi” isäntä aidon itsehallinnon sijaan.

Tilanne on melko erilainen EU:n vanhoissa jäsenvaltioissa – erityisesti ”rautaesiripun” länsipuolella. Vaikka eurooppamielinen eliitti on jo kauan pitänyt EU:ta ideologisena projektina, jonka päämääränä on Euroopan yhtenäisyys ja avoin yhteiskunta, kaikkien näiden maiden yhteiskunnissa EU:ta pidetään yleisesti käytännön ratkaisuna. Euroopan unioni luotiin varmistamaan rauha ja vauraus. Vuosien mittaan siitä kehittyi vapautetun kaupan alue, jossa neljä perusvapautta ovat turvatut. Ratkaisu on hyödyllinen ja tuottoisa niin antaville kuin saaville valtioille. Vapaakauppaan perustuvana talousunionina EU näyttää nauttivan lähes koko Euroopan tukea.

Mutta toisin kuin Liettua, Euroopan vanhat demokratiat eivät ole yhtä innokkaita luopumaan itsenäisyydestään. Päinvastoin, ne ovat epäluuloisia EU:n ylikansallisten instituutioiden ajamaa yhä syvempää integraatiota kohtaan. Epäluulo on tuskin perusteetonta – vaikka viimeisten vuosikymmenten kehitys on ollut uusien säädösten ja yhtenäistämisten leimaamaa, eurooppalaisista tuntuu että itsenäisyydestä luopuminen hyödyttää heitä yhä vähemmän. Taloustermein voi sanoa, että integraation marginaalihyöty on käymässä liian pieneksi, että eurooppalaiset enää haluaisivat tukea sitä.

Tämä oli aivan ilmeistä Brexitin tapauksessa. Tiedetään hyvin, että Iso-Britannia on aina kannattanut EU:ta vapaakauppaliittona ja tukenut sen kehittymistä, muttei liittovaltiona. Britit vetäytyivät siitä, ja kyselytutkimuksen mukaan sama mieliala vallitsee koko läntisessä Euroopassa. Niitä, jotka haluavat palauttaa päätäntävallan Brysseliltä kansallisille parlamenteille on enemmän kuin niitä, jotka haluavat luopua vielä suuremmasta osasta itsenäisyyttään. Vanha Eurooppa kallistuu EU:n ”optimoimisen” kannalle.

Lisäksi yhä useampi valtio on vaarassa joutua järjestämään kansanäänestyksen unionista lähtemisestä. Tämän vuoden tietojen perusteella vain 37% italialaisista näkee EU:n tulevaisuuden myönteisenä. Jos Italia järjestäisi kansanäänestyksen, 48% äänestäjistä kannattaisi eroa. Se ei ole enemmistö, mutta enemmistö ei myöskään kannata unionissa pysymistä. Saman voi huomata muuallakin. Britannian televisiossa puhuessaan itse Emmanuel Macron on sanonut, että jos Ranska järjestäisi kansanäänestyksen EU-jäsenyydestään, hän uskoo enemmistön kansasta äänestävän eron puolesta. Mielipidetutkimusten perusteella hän ei ole kaukana totuudesta, sillä vain 46% Ranskan kansalaisista äänestäisi unioniin jäämisen puolesta. Jos kansanäänestys järjestettäisiin Ruotsissa, 49% haluaisi jäädä; Suomessa 54 %. Maista, joissa kansa kannattaa jäsenyyttä, on tullut euro-optimistisia. EU:n kannatus ei ole enää itsestäänselvää.

Tämä kaikki on helppo ymmärtää. Jäsenyyden vastustajat korostavat, että heidän maansa liittyivät erilaiseen EU:hun, ja ettei tämänhetkisellä unionilla ole paljonkaan tekemistä sen kanssa johon liityimme vuonna 2004. Pahinta on, etteivät aloitteet syvemmän integraation puolesta ole lainkaan vähentyneet. Integraatio, jonka länsieurooppalaiset ovat jo torjuneet ja jonka väitetyt edut eivät ole perusteltavissa, on EU:n johtajille edelleen ihmelääke unionia riivaaviin kriiseihin. Useimmissa EU:n kehityssuunnitelmissa puhutaan syvemmästä integraatiosta. Sitä kannattavat myös sekä Macron että Angela Merkel. Mutta lyhyen aikavälin ratkaisuna vaikkapa eurokriisiin syvempi integraatio vain syventää EU:n perustavaa pitkän aikavälin ongelmaa – siis sitä, että valtiot ovat luovuttaneet pois suuremman määrän itsenäisyyttään kuin halusivat tai edes pitivät tarpeellisena.

On syytä muistaa, että vain vanhemmat EU:n jäsenvaltiot pohtivat, ”kannattaako” jäsenenä pysyminen. Samaan aikaan uudet jäsenmaat, erityisesti Baltian maat, arvioivat jäsenyytensä hyötyjä eksistentiaaliseen selviytymiseen liittyvin dualistisin kategorioin – ei asteittain punniten, vaan joko-tai -periaatteella. Olemme joko mukana tai emme. Tämän vuoksi kärsivällisyytemme EU:n johtajien virheitä kohtaan on lähes rajatonta, aina siihen pisteeseen saakka jossa ainoa jäsenyyttä huonompi vaihtoehto olisi Liettuan täydellinen katoaminen.

Tämän takia federalistit, jotka unelmoivat syvemmästä integraatiosta ja Euroopan yhdysvalloista, ovat jo kauan kyenneet – ja kykenevät yhä – esittelemään suunnitelmansa itäisen Keski-Euroopan maille verraten vaivattomasti. Kun länsieurooppalaiset käskevät lopettamaan, oman alueemme asukkaat pyytävät lisää. Näyttää kuitenkin siltä, että federalistien uusin aloite on tarkoitettu kukistamaan tämäkin linnake. He ovat myös onnistuneet tähän saakka hyvin pyrkimyksessään kehittämällä ajatuksen Euroopan yhteisistä asevoimista.

Tämä ajatus ”aidosti eurooppalaisesta armeijasta”, kuten Emmanuel Macron on sanonut, on leijaillut ympäri Eurooppaa jo jonkin aikaa. Jo pitkään on myös ymmärretty, että sellaiset asevoimat toisintaisivat NATOn tehtävät ja tässä mielessä halvaannuttaisivat NATOn toiminnan mantereellamme. Macron on äskettäin sanonut, että EU-armeijan tehtävänä olisi puolustautua niin Venäjää, Kiinaa kuin USA:takin vastaan. Vaikka lausunto oli skandaalimainen, Merkel ilmaisi tukensa sille. Donald Trumpin valinnasta saakka EU:n johtajat ovat osoittaneet suurta vihamielisyyttä Yhdysvaltoja ja sen politiikkaa kohtaan. Pasifistisen Euroopan postmoderneja johtajia loukkasi erityisesti vaatimus täyttää NATO-velvoitteensa ja käyttää kaksi prosenttia BKT:sta kansalliseen puolustukseen. Meidän alueemme maille tämä puhkeamassa oleva konflikti on yksinkertaisesti tuhoisa. Sen myötä yhteistä armeijaa kaavailevat EU-federalistit painostavat Liettuaa tekemään tuskallisen valinnan Berliini-Bryssel -akselin ja Varsova-Washington -akselin välillä. Kun EU esiintyy NATOn vaihtoehtoja ja NATO on ainoa uskottava turvallisuuden takaaja, Liettua pakotetaan valitsemaan. Viisas valinta olisi pysyä NATOn ja Yhdysvaltojen puolella. Valitettavasti Liettua ei yleensä käytä järkeään tämän kaltaisissa päätöksissä. Ulkopolitiikkamme tekijät ovat asettuneet Yhdysvaltoja vastaan yhä useammin. Heidän pitäisi toimia päinvastoin ja pysyä yhteistyössä tärkeimmän liittolaisemme kanssa. Vapaakauppa ja euro eivät pelasta Liettuaa Venäjän aggressiolta.

Lopuksi, meidän täytyy tunnustaa se tosiseikka, että loputon jono opportunisteja yrittää käyttää näitä jännitteitä puhtaasti pragmaattisten päämäärien ajamiseen. Liettualainen yhteiskunta, kuten muutkin eurooppalaiset yhteiskunnat, elää keskellä informaatiosotaa. Venäjä ponnistelee ankarasti esiintyäkseen kristillisten arvojen ja kansallisvaltioperiaatteen puolustajana postmodernismin rapauttamassa läntisessä maailmassa. Venäjällä, joka tunnetaan korkeista avioero- ja aborttiluvuistaan, kristillisyys näkyy ehkä vain neuvostoajan jäänteenä sinnittelevässä vihassa homoseksuaaleja kohtaan. Venäjän kunnioitus kansallisvaltioperiaatetta kohtaan on puolestaan silkkaa sepitettä. Sen huomaa selkeimmin Venäjän toimista itsenäisiä naapurivaltioitaan kohtaan – georgialaisten, valkovenäläisten, moldovalaisten ja muiden kansallisvaltioita vastaan hyökätään, niiden alueita miehitetään ja niiden hallituksia horjutetaan. Kaikki tämä on nationalismin vastaista. Tärkein esimerkki tällaisesta on Krimin miehitys, jota edelleen siedetään. Kaikesta tästä huolimatta on saatavilla paljon tietoa länsimaisten euroskeptikkojen naiivista flirttailusta Kremlin kanssa, propagandakliseiden käytöstä informaatiosodassa vastineeksi Kremlin taloudellisesta tuesta, ja jopa Krimin miehityksen tukemisesta. Sikäli kuin väitteet ovat totta, ne ovat suureksi häpeäksi EU-federalismin vastustajille. Venäjän aggression oikeuttaminen Krimillä ja muualla on nationalismin pääperiaatteen – itsemääräämisoikeuden – pettämistä.

Samanaikaisesti informaatiosodassa on avattu toinen länsirintama alueemme konservatiivisia ja kristillisiä maita vastaan. Kyseessä on näkymätön rintama. Sen päätarkoituksena on jatkuvasti heijastaa kuvaa Euroopasta, johon olemme niin kovasti yrittäneet palata, peruuttamattomasti vasemmistolaisena yhteisönä, joka on antanut periksi seksuaalivähemmistöjen vaatimuksille ja jolle on luonteenomaista tarkoitushakuinen maallistuminen, islamisaatio ja identiteetin kato. Liettuassa kuulee usein hoettavan, että avoimuus toiseudelle, turmeluksen suvaitseminen ja moraalinen relativismi muodostavat uuden eurooppalaisuuden. Meidän pitäisi ilmeisesti hyväksyä tämä, jos haluamme olla oikeita eurooppalaisia. Jos pitäydymme omissa arvoissamme, meitä syytetään Kremlin myötäjuoksijoiksi.

Nämä molemmat käsitykset – jotka koskevat Venäjä-mielisiä oikeistolaisia ja länsimaisten yhteiskuntien oletettuja vasemmistolaisia ja turmeltuneita arvoja – tekevät jakomielisen vaikutuksen keneen tahansa, joka rohkenee pohtia Euroopan tulevaisuutta ja ongelmia. Ne pakottavat uskomaan, että länsi on todellakin rappiolla ja ettei kansallisvaltioiden ja kristillisten arvojen puolustajia ole jäljellä – ja vaikka olisikin, he ovat Venäjä-mielisiä ja Liettualle vihamielisiä. Jos ne, jotka haluavat säilyttää yhdistyneen Euroopan talousliittona, antavat periksi näille käsityksille, heille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä federalistien tyrkyttämä agenda. Se on pakotettu – ja siten väärä – valinta: joko me kaikki kannatamme liittovaltiota tai hylkäämme koko ajatuksen yhdistyneestä Euroopasta.

Tällaisiin ajatuskuvioihin juuttuminen takaa, että Liettua ja muut Baltian maat pysyvät tulevaisuudessakin poikkeuksellisen passiivisina Euroopan unionin tulevaisuudesta päätettäessä. Mutta osallistuimmepa päätöksentekoon tai emme, ongelma ratkaisee itsensä tulevan vuosikymmenen aikana. Kun eliitit propagoivat sokeasti integraation lisäämistä, jonka muut eurooppalaiset yhteiskunnat ovat jo torjuneet, EU kulkee kohti tuhoaan. Tämä olisi pahin skenaario Liettuan kannalta. Sen välttääksemme meidän on yritettävä parhaamme mukaan vastustaa liittovaltiokehitystä ja tuettava EU:n optimointia – paluuta taloudelliseen eikä poliittiseen Euroopan unioniin.

–

Vytautas Sinica on liettualainen politiikan tutkija.