Huonojen uutisten tärkeydestä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

(Alustus Helsingin Keskiviikkokerhon kokoontumisessa 1.4.2020. Kokoontuminen järjestettiin epidemian oloissa internetin välityksellä.)

–

Hyvää iltaa. Olette luultavasti kaikki korvianne myöten täynnä puhetta koronaviruksesta. Joudun nyt itsekin käsittelemään sitä, mutta pikemminkin johdantona varsinaiseen aiheeseeni, jonka merkitys ei katoa tämän kriisin mentyä ohi. Aion puhua sananvapauden merkityksestä.

Elämme nyt aikaa, jolloin hallituksella ja viranomaisilla on poikkeusvaltuudet. Tänään niitä päätettiin jatkaa toukokuun puolivälin tienoille. Modernin yhteiskunnan pyhimmästä pyhimpään eli yksilön liikkumisvapauteen on radikaalisti kajottu. Tämä on herättänyt jakomielisiä reaktioita liberaalilla mielipidesektorilla.

Ylen toimittaja Pekka Juntti julkaisi eilen kolumnin, jossa hän ilmaisi huolensa siitä, miten kevyesti kansalaiset tällä hetkellä suostuvat perusoikeuksiensa rajoittamiseen. Hän huomautti, että oppositiokin on vaatinut hallitukselta lähinnä rajoitusten kiristämistä. Hän pohti, onko jahkailusta syytetty Ruotsi, joka on luottanut koronan torjunnassa pikemminkin suosituksiin kuin pakkoon, turvannut demokratiansa muita paremmin.

Juntin kolumni osoittaa hyvin, kuinka vaikea liberaalisti asennoituneen on ymmärtää välttämättömyyden käsitettä. Hän ei osaa kuvitella tilannetta, jossa pakkotoimien hyväksyminen ei ole asennekysymys tai vapaan tahdon aluetta, vaan olosuhteiden sanelema ratkaisu. Ei, vaikka se tilanne tuotaisiin aivan nenän eteen. Kaikkein käsittämättömintä Juntille on se, että enemmistö ihmisistä hyväksyy ja jopa vaatii oikeuksiensa väliaikaista rajoittamista yhteisen edun nimissä.

Erikoisinta on, että liberaalit saattavat samaan hengenvetoon syyttää kaikkia hallituksen ja viranomaisten arvostelijoita ”veneen keikuttamisesta”. Hallitukselle pitäisi antaa ”työrauha”, vaikka se jahkailisi elämän ja kuoleman kysymyksissä, eikä asiantuntijoita saisi kyseenalaistaa, vaikka he eivät näyttäisi lainkaan ymmärtävän tilanteen vakavuutta. Ajattelumalli on merkillisen autoritaarinen: samassa veneessä oleminen tarkoittaa, että pitäisi olla myös yksiäänisiä ja yksimielisiä.

Tällaiseen autoritaarisuuteen sisältyy ajatus, ettei mistään tapahtumasta tai asiasta saisi puhua, ellei tieto siitä ole peräisin hallitukselta, viranomaisilta tai THL:ltä. Toissaviikolla perussuomalaisten varapuheenjohtaja Riikka Purra väitti television A-talkissa sairaaloiden tarvikepulan johtaneen siihen, että kertakäyttövälineitä joudutaan pesemään uutta käyttöä varten. Välittömästi alkoivat syytökset huhujen ja disinformaation levittämisestä. Sittemmin useampikin lehti on vahvistanut Purran väitteen, mutta syytösten esittäjien en ole kuullut vetäneen sanojaan takaisin.

Disinformaation käsitteen keksi Iosif Stalin 1940-luvulla, ja kirjaimellisesti se tarkoittaa tahallisen harhaanjohtavaa tietoa. Viime vuosina se on ollut Suomessa ahkerassa käytössä ja varsinkin väärinkäytössä. Sillä on alettu tarkoittaa mitä tahansa tulkintaa josta on itse eri mieltä, tai mitä tahansa väitettä jota ei vahvisteta virallisella lähteellä. Disinformaation rinnalle on hiljattain tullut myös ”malinformaation” käsite. Se tarkoittaa tietoa, joka on sinänsä todenmukaista, mutta jota levitetään kyseenalaisin tarkoitusperin – esimerkiksi horjuttamaan virallisten tahojen valtaa tai uskottavuutta. Periaatteessa malinformaatio voi siis olla mitä tahansa tietoa vallanpitäjien väärinkäytöksistä – käsitteen sisältö riippuu kokonaan siitä, kuka sitä käyttää.

Kun johtamani Kiuas-kustantamon osallistuminen Helsingin kirjamessuille peruttiin syksyllä 2018 poliittisista syistä, messujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi puhui Helsingin Sanomien haastattelussa Kiukaan yhteyksistä Sarastukseen, jossa hänen mukaansa esitetään ”rasistista disinformaatiota”. Tätä hän perusteli sillä, että jossakin lehden artikkelissa ”esitetään faktana ajatus siitä, että apartheidin taustalla olisi mustan väestönosan halu rikastua nopeasti”. En ole tähän päivään mennessä löytänyt Sarastuksen Etelä-Afrikkaa käsittelevien artikkelien joukosta tuollaista väitettä, mutta vaikka sellainen sieltä löytyisikin, en aivan ymmärrä miten se eroaisi valtavirtaisista historiantulkinnoista. Apartheidin yksi olennainen funktiohan oli pultata valkoisten asema taloudellisena eliittinä ja rajoittaa mustan väestön sosiaalista nousua. Salmi ei siis joko ymmärrä mitä disinformaatio tarkoittaa, tai levittää itse sellaista. Itse veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa, sillä Suomen peruskouluopetuksen taso on tunnetusti heikentynyt paljon viime vuosikymmenenä. Lukiotahan Salmi ei ole käynyt.

Koronavirukseen liittyvän ”disinformaation” patoamiseksi valtioneuvosto on hiljattain värvännyt palvelukseensa niin sanottuja somevaikuttajia, eli blogisteja ja twiittaajia joiden tuottama sisältö sopii hallituksen näkemyksiin. Ei kuitenkaan ole mitään selvää syytä luottaa noihin vaikuttajiin tai edes pitää heitä minkään alan asiantuntijoina. He ovat ainoastaan viranomaistotuutta toistavia kansanvalistushenkisiä puuhastelijoita, jotka eivät millään olennaisella tavalla eroa Venäjän tiedustelupalvelun palkkalistoilla olevista informaatiovaikuttajista.

Oman punavihreän hallituksemme lisäksi erikoisia ratkaisuja on tehty toisellakin poliittisella laidalla. Sunnuntaista lähtien mieliä on kuohuttanut se, että Unkarin pääministeri Viktor Orbán sai parlamentilta ennennäkemättömän laajat poikkeusvaltuudet ilman takarajaa. Niiden aikana Unkarissa ei voi järjestää vaaleja, ja ne antavat hallitukselle mahdollisuuden hallita asetuksin parlamenttia kuulematta. Toisin kuin täkäläinen lehdistö, en itse puhuisi diktatuuriin siirtymisestä ainakaan ennen kuin näen miten Unkarin hallitus uusia valtuuksiaan käyttää. Ne on antanut laillisesti parlamentti, joka voi enemmistöpäätöksellä myös peruuttaa ne. Lisäksi valtuudet on säädetty päättymään epidemian väistyessä.

Mutta valtuuksiin kyllä sisältyy eräs minua huolestuttava kohta, joka koskee ”valeuutisten ja huhujen levittämistä”. Sellaisesta voi Unkarissa nyt saada jopa viiden vuoden vankeustuomion.

Huolestuttavaa on, että kyseinen säädös antaa hallitukselle, viranomaisille ja niiden käyttämille asiantuntijoille mahdollisuuden määritellä mikä on totuus. Unkarin politiikka esimerkiksi maahanmuuttoasioissa on ollut erinomaista, mutta kunkin meistä kannattaa miettiä, haluaisiko nähdä jonkin punavihreän hallituksen käyttämässä samanlaisia valtuuksia. Entä jos THL:n tai valtioneuvoston koronaryhmän lausunnot saisivat Suomessa virallistetun totuuden aseman? Entä jos kritiikki niitä kohtaan määriteltäisiin maalittamiseksi ja maalittaminen majesteettirikokseksi?

Ei koskaan tulisi kannattaa sellaisia toimenpiteitä, joita voidaan käyttää meitä itseämme vastaan. Poikkeusvaltuuksia hallinnolle voidaan antaa, mutta jos sananvapauteen kajotaan, ollaan huonolla tiellä. Tämän liberaalit saavat nyt kokea, sillä juuri he aloittivat meuhkaamisen ”valeuutisista” ja vaativat niiden vastaisia toimia. Nyt Unkari saattaa käyttää samaista termiä heidän mediansa tukahduttamiseen.

Sananvapaus on se asia, joka meille on jäänyt, kun olemme vapaaehtoisesti alistuneet liikkumis- ja kokoontumisvapautemme rajoittamiseen. Juuri siitä tulisi nyt pitää tiukasti kiinni. Se nimittäin tarkoittaa vapautta kertoa huonoja uutisia. Erityisesti kriittisinä hetkinä pitää voida arvostella vääriä päätöksiä ja kertoa niiden tuhoisista seurauksista.

Kansallismielisten menestys Suomen ja Euroopan politiikassa on perustunut sananvapauteen. Meikäläiset ovat huonojen uutisten tuojia, pahanilmanlintuja. Olemme kertoneet, että monikulttuurisuus ei luo harmoniaa vaan sekasortoa. Olemme paljastaneet poliittisen ja mediaeliitin korruption. Olemme haastaneet lukuisia itsestäänselvinä pidettyjä totuuksia ja pyhinä pidettyjä arvoja. Siksi meitä on yritetty vaientaa, onneksi tähän saakka heikoin tuloksin.

Suomensin parisen vuotta sitten Sarastukseen Greg Johnsonin artikkelin ”Freedom of Speech” eli ”Sananvapaus”. Siinä Johnson pitää sananvapautta niin tärkeänä arvona, että siitä on pidettävä kiinni silloinkin kun on itse vallassa.

Kiusaus käyttää valtaansa vastustajiensa hiljentämiseen on todellinen ja luonnollinen. Erityisen typerien ja ylimielisten vastustajien pääseminen ääneen suurilla puhujalavoilla käy hermoille. Sitä alkaa haaveilla, että ylimääräisen uutislähetyksen jälkeen tuokin viedään poliisin turvasäilöön ja hänen törkyturpansa tukitaan lopullisesti. Mutta vaikka moraalisia pidäkkeitä sellaiseen ei olisi, pitää ottaa huomioon asian käytännölliset näkökohdat. Niitä Johnson kirjoituksissaan korostaa. Järjestelmästä, joka vaientaa arvostelijansa, tulee erittäin haavoittuvainen, koska se katkaisee negatiivisen palautekierteen. Kuinka vakavia seurauksia huonojen uutisten perille menemättömyydestä voi olla, huomaa tarkastelemalla vaikkapa Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuutta.

Sananvapauden vastustamiseen on Johnsonin mukaan kaksi keskeistä syytä. Sananvapauden vastustaja voi uskoa pitävänsä hallussaan absoluuttista totuutta, joka ei tarvitse korjauksia ja uudelleenarviointeja. Tällöin kaikki kilpailevat näkemykset ovat paitsi vääriä, myös vahingollisia. Tai sitten hän suojelee omia taloudellisia ja poliittisia intressejään niitä uhkaavalta kritiikiltä. Molemmat näkemykset ovat oire heikosta todellisuudentajusta. Jos päästää läpi vain myönteistä palautetta ja suotuisaa informaatiota, jäävät korjaamatta ne virheet joita itse kukin joka tapauksessa tekee. Ja korjaamattomat virheet ovat pidemmän päälle tuhoisia.

Tämän voi huomata tarkastelemalla omaa liikettämme. Vaikka kansallismieliset ja muut massamaahanmuuton vastustajat vaiennettaisiin kokonaan, heidän kaikki julkaisualustansa suljettaisiin ja heidät teljettäisiin vankilaan, se ei estäisi Oulun raiskausaallon kaltaisia asioita tapahtumasta. Ihmiset näkisivät edelleen todellisuuden, keskustelisivat siitä keskenään ja tekisivät siitä poliittisesti epäkorrekteja johtopäätöksiä. Sensuuri ja vaientaminen vain peittävät tyytymättömyyden todellisen laajuuden näkyvistä, eikä roskia voi lakaista maton alle loputtomiin. Kaikenlaiset vihapuhe- ja maalituslait sekä digijäteille ulkoistettu sensuuri viime kädessä vain jouduttavat järjestelmän kriisiytymistä.

Sananvapauden perimmäinen arvo onkin siinä, että se antaa mahdollisuuden tietää mitä vastustajat ajattelevat. Jos heidän esittämänsä kritiikki osuu oikeaan, siitä tulee ottaa opiksi ja korjata omia koordinaattejaan. Jos heidän näkemyksensä ovat harhaisia ja tietonsa vääriä, ne on syytä kumota julkisesti jotteivät ne aiheuttaisi laajempaa vahinkoa. Huonojenkin ideoiden pitää olla ulottuvilla, jotta niihin voi reagoida.

Vaikka korostankin ideoiden välistä vapaata kilpailua, en allekirjoita sitä naiivia ajatusta, että kilpailun voittaa se jolla on parhaat argumentit. Minkään historiallisen kokemuksen perusteella niin ei ole. Argumenttien paremmuutta on usein vaikea puolueettomasti arvioida, ja joskus täysin irrationaalinenkin idea voittaa. Mutta voittajaksi ei automaattisesti selviydy sekään, jolla on suurin megafoni ideoilleen. Kai Murrosta lainatakseni, voitto kuuluu ajatuksille joiden aika on tullut. Emme lopulta voi kovinkaan paljon vaikuttaa paradigmanvaihdoksiin, ne tapahtuvat jos vallitsevaa totuutta haastavilla ajatuksilla on riittävän laaja kaikupohja. Jos idea vastaa todelliseen ja riittävän syvään tarpeeseen, sitä ei voi pysäyttää. Kaikkein vähiten sen etenemiseen voi vaikuttaa sensuurilla ja kieltämisellä. Ne ovat paniikkireagointia, joka nopeasti kääntyy tarkoitustaan vastaan.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.