Totuus primitiivisestä elämästä: anarkoprimitivismin kritiikki (Osa 1)

THEODORE KACZYNSKI   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Kirjoitus sisältää kolme ensimmäistä lukua Theodore Kaczynskin vuonna 2008 ilmestyneestä laajasta esseestä ”The Truth About Primitive Life: A Critique of Anarcho-Primitivism”. Kaczynski käsittelee siinä laajaan lähdeaineistoon tukeutuen metsästäjä-keräilijöiden elämäntapaa ja siihen liitettyjä tarkoitushakuisia myyttejä. Kolmessa osassa ilmestyvä essee on olennaista oheislukemista Kaczynskin manifestiin ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus”, joka ilmestyi Kiukaan julkaisemana tänä keväänä. Alkuperäinen kirjoitus sisältyy Kaczynskin kirjoituskokoelmaan ”Technological Slavery. The Collected Writings of Theodore J. Kaczynski” (Feral House, 2010).

–

1.

Teollisen vallankumouksen edetessä moderni yhteiskunta kehitti itselleen omakehuisen myytin ”edistyksestä”. Kaukaisista apinamaisista edeltäjistämme lähtien ihmisen historia on ollut taukoamatonta marssia kohti parempaa ja kirkkaampaa tulevaisuutta, ja kaikki ovat ottaneet riemuiten vastaan jokaisen uuden teknologisen askeleen: kotieläinten jalostamisen, maatalouden, pyörän, kaupunkien rakentamisen, kirjoitustaidon ja rahan, purjelaivat, kompassin, ruudin, painokoneen, höyrykoneen ja, lopulta, kaiken kruunaavan inhimillisen saavutuksen – modernin teollisen yhteiskunnan! Ennen teollistumista melkein jokainen oli tuomittu surkeaan elämään, joka koostui loputtomasta raadannasta, aliravitsemuksesta, sairauksista ja varhaisesta kuolemasta. Emmekö olekin onnekkaita kun saamme elää nykyaikaa ja meillä on runsaasti vapaa-aikaa ja teknisiä keksintöjä helpottamassa elämäämme? Uskoakseni enää vain harva ajattelukykyinen, rehellinen ja asioihin perehtynyt ihminen uskoo tähän myyttiin. Menettääkseen uskonsa ”edistykseen” tarvitsee vain katsoa ympärilleen ja nähdä ympäristön tuho, ydinaseiden leviäminen, äärimmäisen tiheästi esiintyvä masennus, ahdistuneisuushäiriöt ja psykologinen stressi, henkinen tyhjyys yhteiskunnassa joka ravitsee itseään pääasiassa televisiolla ja tietokonepeleillä… tätä voisi jatkaa loputtomiin.

Edistysmyytti ei ehkä ole vielä kuollut, mutta se tekee kuolemaa. Sen tilalle on kasvamassa toinen myytti, johon uskovat erityisesti anarkoprimitivistit, vaikka se on levinnyt laajalti muidenkin keskuuteen. Tämä myytin mukaan ennen sivilisaation syntyä kenenkään ei tarvinnut tehdä työtä, ihmiset vain poimivat ruokansa puista ja viettivät muun ajan leikkien piirileikkejä kukkaislasten kanssa. Mies ja nainen olivat tasa-arvoiset, ei ollut sairauksia, ei kilpailua, ei rasismia, seksismiä eikä homofobiaa, ihmiset elivät sopusoinnussa eläinten kanssa ja kaikki oli rakkautta, jakamista ja yhteistyötä.

Myönnettäköön, että edellä kirjoittamani on irvikuva anarkoprimitivistien visiosta. Useimmat heistä eivät – ainakaan toivoakseni – ole noin täydellisesti kadottaneet todellisuudentajuaan. Joka tapauksessa heidän todellisuudentajunsa on pahasti hämärtynyt, ja jonkun on korkea aika romuttaa heidän myyttinsä. Koska se on tämän artikkelin tarkoitus, en juurkaan puhu primitiivisten yhteisöjen myönteisistä puolista. Haluan kuitenkin tehdä selväksi, että niistä yhteisöistä voi sanoa paljon hyvää. Toisin sanoen, anarkoprimitivistinen myytti ei ole sataprosenttisesti myytti, vaan sisältää kyllä jonkin verran totta.

–

2.

Aloitetaan ”primitiivisen vaurauden” käsitteestä. Yksi anarkoprimitivistien uskonkappaleista näyttää olevan, että metsästäjä-keräilijöiden tarvitsi tehdä työtä vain keskimäärin kaksi tai kolme tuntia vuorokaudessa, tai kahdesta neljään tuntia vuorokaudessa… annetut luvut vaihtelevat, mutta maksimiluku ei koskaan ylitä neljää tuntia vuorokaudessa tai 28 tuntia viikossa (keskimäärin). Näiden lukujen antajat eivät yleensä kerro, mitä he tarkkaan ottaen tarkoittavat ”työnteolla”, mutta lukija johdatellaan olettamaan, että se sisältää kaiken käytännön välttämättömyyksien hankkimiseen tähtäävän toiminnan metsästäjä-keräilijän elämässä.

Tyypillisesti anarkoprimitivistit eivät kykene esittämään lähteitä tiedoilleen, mutta ne ovat ilmeisesti peräisin kahdesta esseestä, joista yhden on kirjoittanut Marshall Sahlins (”The Original Affluent Society”) ja toisen Bob Black (”Primitive Affluence”). Sahlins väitti, että Etelä-Afrikan Doben alueella elävillä bushmanneilla ”työviikko oli keskimäärin 15-tuntinen.” Tämän tiedon hän oli löytänyt Richard B. Leen tutkimuksista. En pääse suoraan käsiksi Leen tuotantoon, mutta minulla on kopio Elizabeth Cashdanin kirjoittamasta artikkelista, jossa hän referoi Leen tutkimustuloksia paljon huolellisemmin ja perusteellisemmin kuin Sahlins. Cashdan väittää suoraan päinvastaista kuin Sahlins: hänen mukaansa Lee havaitsi, että hänen tutkimansa bushmannit tekivät yli 40 tuntia työtä viikossa.

”Primitive Affluence” -esseensä eräässä osassa, jonka monet anarkoprimitivistit jättävät mukavuussyistä huomiotta, Bob Black myöntää 40-tuntisen työviikon ja selittää edellä mainitsemani ristiriidan: Sahlins oli perehtynyt Leen varhaiseen tuotantoon, jossa käsiteltiin vain metsästykseen ja muuhun ruoanhankintaan käytettyä aikaa. Kun kaikki välttämätön työ otettiin huomioon, työviikko yli kaksinkertaistui. Sahlinsin ja anarkoprimitivistien huomiotta jättämä työ oli myös kaikkein vähiten houkutteleva osa bushmannien työviikkoa, sillä se koostui pääosin ruoan valmistamisesta ja polttopuun keräämisestä. Puhun laajasta omakohtaisesta kokemuksesta erämaaravinnon parissa: sellaisten ruokien valmistaminen on usein rasittavaa hommaa. On paljon mukavampaa poimia pähkinöitä, kaivaa juuria tai metsästää riistaa kuin rikkoa pähkinöitä, puhdistaa juuria tai suolistaa ja nylkeä saaliseläin – tai kerätä polttopuita ja kypsentää ruokaa avotulella.

Anarkoprimitivistit erehtyvät myös olettaessaan, että Leen havaintoja voi soveltaa metsästäjä-keräilijöihin yleisesti. Ei ole edes selvää, voidaanko niitä soveltaa Leen tutkimien bushmannien elämään ympärivuotisesti. Cashdan lainaa aineistoa, jonka perusteella Leen tutkimus saattaa olla tehty vuodenaikana jolloin bushmannit työskentelevät vähiten. Hän mainitsee myös kaksi muuta metsästäjä-keräilijäheimoa, joiden on kvantitatiivisesti osoitettu käyttävän paljon enemmän aikaa metsästämiseen ja muuhun ravinnonhankintaan kuin Leen bushmannien. Lisäksi Cashdan huomauttaa, että Lee on saattanut pahasti aliarvioida naisten käyttämän työajan, koska ei ole sisällyttänyt siihen lastenhoitoon käytettyä aikaa.

En ole tutustunut muihin tarkkoihin kvantitatiivisiin tutkimuksiin metsästäjä-keräilijöiden käyttämästä työajasta, mutta on varmaa että ainakin jotkut muutkin metsästäjä-keräilijät tekivät paljon enemmän työtä kuin 40-tuntista viikkoa tehneet bushmannit. Gontran de Poncinsin mukaan eskimoilla, joiden parissa hän eli noin vuosina 1939-40, ei ollut ”varsinaista vapaa-aikaa” ja he ”raatoivat viisitoista tuntia päivässä vain saadakseen ruokaa ja pysyäkseen hengissä”. Hän tuskin tarkoitti, että esikimot tekivät 15 tuntia työtä joka päivä, mutta hänen selontekonsa perusteella on selvää että he raatoivat melkoisesti.

Paul Schebestan tutkimien mbuti-pygmien keskuudessa naiset keräsivät ravintoa metsästä 5-6 tuntia vuorokaudessa niinä päivinä kun he eivät hankkineet hedelmiä ja vihanneksia kylissä asuvien naapuriheimojen puutarhoista. Ravinnon keräämisen ohella heillä oli huomattava määrä muita töitä. Erään naisen piti esimerkiksi mennä joka iltapäivä metsään ja palata leiriin hengästyneenä raskaan polttopuukuorman kanssa. Naiset tekivät paljon enemmän töitä kuin miehet, mutta Schebestan selonteon perusteella on selvää että miehetkin tekivät päivittäin paljon enemmän töitä kuin anarkoprimitivistien väittämät kolme tai neljä tuntia. Colin Turnbull tutki mbuti-pygmejä, jotka metsästivät verkoilla. Verkkojen tarjoamien etujen ansiosta mbutien tarvitsi metsästää vain noin kaksikymmentä tuntia viikossa. Mutta: ”Verkkojen tekeminen on käytännössä kokopäivätyötä… johon sekä miehet että naiset osallistuvat aina kun heillä on aikaa ja mahdollisuus.” Bolivian sademetsissä elävät sirionot eivät olleet puhtaita metsästäjä-keräilijöitä, koska he viljelivät myös viljaa rajatussa määrin tiettyinä vuodenaikoina. Mutta pääosin he elättivät itsensä metsästyksellä ja keräilyllä. Antropologi Holmbergin mukaan sirionomiehet metsästivät keskimäärin joka toinen päivä. He aloittivat aamunkoitteessa ja palasivat leiriin yleensä neljän ja kuuden välillä iltapäivällä. Tämä tarkoittaa keskimäärin yhtätoista tuntia, ja viikossa se tekee vähintään 38 tuntia. Koska miehet tekivät huomattavan määrän töitä myös niinä päivinä joina he eivät metsästäneet, heidän keskimääräisen työviikkonsa täytyi olla selvästi yli 40-tuntinen. Ja vain pieni osa tästä oli maanviljelystyötä. Itse asiassa Holmberg arvioi, että sirionot käyttivät noin puolet valveillaoloajastaan metsästykseen ja keräilyyn, mikä tarkoittaa noin 56 tuntia viikossa. Muut työt mukaanluettuna työviikon täytyi olla huomattavasti yli 60-tuntinen. Siriononaisella oli ”vielä vähemmän vapaa-aikaa kuin aviomiehellään”, ja ”velvollisuus kasvattaa lapset aikuisiksi jättää vähän aikaa levolle.” Holmbergin kirjassa on paljon muitakin osoituksia siitä, kuinka ankarasti sirionojen piti ahertaa.

Esseessään ”The Original Affluent Society” Sahlins antaa bushmannien ohella muitakin esimerkkejä metsästäjä-keräilijäheimoista, jotka oletetusti tekivät vain vähän työtä, mutta useimmissa tapauksissa hän ei joko anna mitään arviota työmäärästä tai arvioi ainoastaan metsästykseen ja keräilyyn käytetyn ajan. Jos bushmanneja voi käyttää mittapuuna, tämä tarkoittaa reilusti alle puolta kokonaistyöajasta. Sahlins antaa kuitenkin määrälliset arviot kahden Australian aboriginaaliheimon ”metsästykseen, kasvien keräämiseen, ruoanvalmistukseen ja aseiden korjaamiseen” käyttämästä ajasta. Ensimmäisessä heimossa kukin käytti näihin toimiin keskimäärin 26,5 tuntia viikossa; toisessa heimossa noin 36 tuntia. Mutta tämä ei sisällä kaikkea työtä. Luku ei kerro mitään esimerkiksi lastenhoitoon, polttopuun keräämiseen, leirin siirtämiseen tai muiden välineiden valmistamiseen ja korjaamiseen käytetystä ajasta. Jos kaikki välttämätön työ laskettaisiin mukaan, toisen heimon työviikko olisi varmasti yli 40-tuntinen. Ensimmäisen heimon työviikko ei edusta normaalin metsästäjä-keräilijäheimon vastaavaa, koska heimolla ei ollut lapsia ruokittavana. Sahlins itsekin kyseenalaistaa näistä tiedoista vedetyt johtopäätökset. Vaikka löytyisikin satunnaisia esimerkkejä metsästäjä-keräilijäheimoista, joiden kokonaistyöaika oli vain kolme tuntia päivässä, sillä ei olisi tässä juuri merkitystä, koska nyt emme käsittele poikkeustapauksia vaan tyypillisiä olosuhteita. Minkä pituinen metsästäjä-keräilijän työpäivä sitten olikin, suuri osa hänen työstään oli fyysisesti erittäin rasittavaa. Sirionomiehet kulkivat yleensä noin 25 kilometriä päivässä metsästysretkillään, joskus jopa 65 kilometriä. Sellaisten matkojen kulkeminen tiettömässä erämaassa vaatii paljon suurempia ponnistuksia kuin vastaavien kulkeminen tiellä tai tallatulla polulla.

”Kävellessään ja juostessaan suolla ja viidakossa alaston metsästäjä on alttiina pensaiden piikeille ja pistäville hyönteisille… Vaikka ravinnonhankinta onkin palkitsevaa, koska eloonjäämiseen tarvittava ruoka saadaan aina lopulta hankittua, se on myös uuvuttavaa, sillä metsästys, kalastus ja ravinnon kerääminen sisältävät väistämättä rasitusta ja tuskaa.” [Holmberg, s. 249] ”Usein miehet purkavat toisiaan kohtaan tuntemansa aggression metsästykseen. (…) Vaikka he eivät edes saisi saalista, he palaavat kotiin liian väsyneinä ollakseen vihaisia.” [sama, s. 157]

Jopa hedelmien poimiminen saattoi olla vaarallista ja vaatia sirionoilta huomattavan määrän työtä. Sirionoilla ei juuri ollut käyttöä juurille, mutta tiedetään hyvin että monien metsästäjä-keräilijöiden ravinto koostui pitkälti juurista. Yleensä syömäkelpoisten juurien kerääminen erämaassa ei ole samanlaista kuin porkkanoiden vetäminen puutarhan pehmeästä, muokatusta maasta. Maa on yleensä kovaa tai sitä peittää kova juurikerros, jonka läpi on hakattava tiensä päästäkseen käsiksi juuriin. Haluaisin viedä tietyt anarkoprimitivistit vuorille, näyttää heille missä syömäkelpoisia juuria kasvaa ja kehottaa heitä kaivamaan niitä päivälliseksi. Siihen mennessä kun he olisivat saaneet kokoon riittävästi yampajuuria tai camassiasipuleita, heidän rakkoiset kätensä herättäisivät heidät harhoista, ettei primitiivisen ihmisen tarvinnut tehdä työtä elääkseen. Metsästäjä-keräilijöiden työ oli usein myös yksitoikkoista. Tämä pätee esimerkiksi pienten juurien kaivamiseen, sellaisten joita Yhdysvaltain länsiosien intiaanit käyttivät. Marjojenkin poimiminen on yksitoikkoista jos sitä tekee tuntitolkulla.

Tai kokeilkaapa peurannahan parkitsemista. Käsittelemätön, kuiva peurannahka on jäykkää kuin kartonki, ja taivutettaessa se murtuu aivan kartongin tavoin.

Jotta eläimen nahasta voisi tehdä vaatteita tai peitteitä, se täytyy parkita. Jos karvan haluaa jättää nahkaan talvikäyttöä varten, parkitsemisessa on kolme välttämätöntä työvaihetta. Ensin nahasta on huolellisesti poistettava kaikki lihan rippeetkin. Rasva on poistettava erityisen tarkkaan, sillä pienikin määrä rasvaa mädättää nahan. Sitten nahka pitää pehmittää. Lopuksi se pitää savustaa. Ilman savustamista se kuivuu jäykäksi ja kovaksi kastuttuaan, ja pitää pehmittää uudelleen. Pehmittäminen on ylivoimaisesti aikaavievin työvaihe. Nahkaa pitää vatkata tuntikausia käsillään, tai hangata sitä edestakaisin puisen piikin kärkeä vasten, ja se on todella yksitoikkoista. Puhun omakohtaisesta kokemuksesta. Välillä esitetään argumentti, että viime aikoihin saakka selvinneet metsästäjä-keräilijät elivät anakarissa olosuhteissa, koska maanviljelijät olivat ottaneet käyttöönsä kaikki helpommat maa-alueet. Niinpä hedelmällisillä alueilla eläneet metsästäjä-keräilijät ovat tehneet paljon vähemmän työtä kuin myöhemmät aavikoilla ja muilla karuilla seuduilla eläneet. Tämä saattaa olla totta, mutta argumentti on spekulatiivinen ja suhtaudun siihen epäillen.

Taitoni ovat tällä hetkellä vähän ruosteessa, mutta tunsin aikoinaan huomattavan hyvin Yhdysvaltain itäosien syömäkelpoiset luonnonvaraiset kasvit. Alue kuuluu maailman hedelmällisimpiin, ja ihmettelisin jos joku onnistuisi elättämään siellä itsensä ja perheensä metsästyksellä ja keräilyllä tekemällä alle 40-tuntista työviikkoa. Siellä on runsaasti erilaisia ravintokasveja, mutta niillä eläminen on vaikeampaa kuin luulisi. Otetaan pähkinät esimerkiksi. Mustajalopähkinät, valkoiset jalopähkinät ja hikkoripähkinät ovat erittäin ravitsevia ja niitä on usein yllin kyllin. Intiaanit keräsivät niistä valtavia kasoja. Jos lokakuussa löytää muutaman hyvän pähkinäpuun, niistä saa yleensä alle tunnissa kerättyä tarpeeksi pähkinöitä koko päiväksi. Eikö kuulostakin hienolta? Kuulostaa toki – jos ei ole koskaan yrittänyt rikkoa mustajalopähkinää. Arnold Schwarzenegger saattaisi saada mustajalopähkinän rikki tavallisilla pähkinäsaksilla – elleivät sakset menisi rikki ensin – mutta keskitason ruumiinvoimilla varustettu ihminen ei. Pähkinää pitäisi hakata vasaralla, ja sen sisus jakaantuu osioihin, jotka ovat yhtä paksuja ja kovia kuin ulkokuorikin, joten pähkinä pitää rikkoa useaan eri kappaleeseen ja sitten pitkäveteisesti kaivaa syötävät osat esiin. Se on aikaavievää työtä. Saadakseen riittävästi ravintoa yhdeksi päiväksi, sen parissa on vietettävä suurin osa päivästä. Luonnonvaraiset valkoiset jalopähkinät (joita ei pidä sekoittaa kaupasta saataviin englantilaisiin jalopähkinöihin) ovat melko samanlaisia kuin mustat. Hikkoripähkinöitä ei ole yhtä vaikea rikkoa, mutta niissäkin on samanlaiset kovat sisälohkot ja ne ovat myös paljon pienempiä kuin mustajalopähkinät. Intiaanit ratkaisivat nämä ongelmat laittamalla pähkinät huhmareeseen ja hakkaamalla ne hienojakoiseksi murskaksi kuorineen päivineen. Sitten he keittivät seoksen ja antoivat sen jäähtyä. Kuorenkappaleet vajosivat kattilan pohjalle ja syötävä sisus muodosti kerroksen niiden päälle, jolloin ne voitiin erottaa toisistaan. Tämä oli varmasti tehokkaampaa kuin pähkinöiden rikkominen yksi kerrallaan, mutta silti huomattavan työlästä. Muutkin Yhdysvaltain itäosien intiaanien käyttämät ravintokasvit vaativat enemmän tai vähemmän työlästä valmistamista. He tuskin olisivat käyttäneet sellaisia, jos helpommin valmistettavia kasveja olisi ollut riittävästi saatavilla.

Euell Gibbons, luonnonvaraisten ravintokasvien tuntija, kokeili elää luonnonvaraisesti Yhdysvaltain itäosissa. On vaikea sanoa, mitä hänen kokemuksensa kertoo primitiivisen ihmisen työmäärästä, sillä hän ei kertonut kuinka paljon aikaa hän käytti ravinnonhankintaan. Joka tapauksessa hän ja hänen kumppaninsa vain keräsivät ravintoa ja valmistivat sitä ruoaksi; heidän ei tarvinnut parkita nahkoja, valmistaa omia vaatteitaan, työkalujaan, ruokailuvälineitään tai asumuksiaan. Heillä ei ollut lapsia ruokittavana ja he täydensivät ruokavaliotaan kaloripitoisilla kaupasta ostetuilla ruokatarpeilla: öljyllä, sokerilla ja jauhoilla. Ainakin yhden kerran he käyttivät autoa kuljetukseen.

Mutta oletetaan kokeeksi, että maailman hedelmällisillä alueilla ravintoa oli aikoinaan niin paljon, että oli mahdollista elättää itsensä vuoden ympäri tekemällä vain keskimäärin kolme tuntia työtä päivässä. Runsaiden resurssien takia metsästäjä-keräilijöille ei ollut välttämätöntä matkustaa etsimään ruokaa. Silloin he olisivat luultavasti asettuneet paikoilleen, mikä olisi mahdollistanut vaurauden keskittymisen ja kehittyneiden sosiaalisten hierarkioiden muodostumisen. Näin he olisivat menettäneet ainakin osan niistä ominaisuuksista, joita anarkoprimitivistit vaeltavissa metsästäjä-keräilijöissä arvostavat. Edes anarkoprimitivistit eivät kiistä sitä, että Pohjois-Amerikan lounaisosien intiaanit elivät paikallaan pysyttelevissä yhteisöissä, joissa vauraus oli keskittynyt ja hierarkiat kehittyneitä. Todistusaineisto viittaa vastaavanlaisten yhteisöjen syntymiseen siellä, missä luonnonvarojen runsaus sen salli, esimerkiksi Euroopan suurten jokien varsilla. Niinpä anarkoprimitivistit joutuvat pinteeseen: kun luonnonvarat riittävät työmäärän minimointiin, ne myös synnyttävät sosiaalisia hierarkioita jollaisia anarkoprimitivistit kavahtavat.

En kuitenkaan yritä osoittaa, että primitiivinen ihminen oli työelämässään onnettomampi kuin moderni ihminen on. Minusta asia on päinvastoin. Luultavasti ainakin joillakin vaeltavilla metsästäjä-keräilijöillä oli enemmän vapaa-aikaa kuin nykyajan amerikkalaisilla työläisillä. Totta kyllä, Richard Leen bushmannien noin 40-tuntinen työviikko vastaa keskimääräistä amerikkalaista työviikkoa. Mutta nykyisillä amerikkalaisilla on taakkanaan lukuisia velvoitteita työajan ulkopuolella. Kun itse olen tehnyt 40-tuntista työviikkoa, minulla on aina ollut kiire: minun on täytynyt hakea ruokaa kaupasta, käydä pankissa, pestä pyykit, täyttää veroilmoitus, viedä auto katsastukseen, käydä parturissa, käydä hammaslääkärillä… aina on ollut jotain suoritettavaa. Monet nykyiset kirjeenvaihtokumppanini valittavat hekin kiirettä. Bushmannimiehen aika oli puolestaan työn jälkeen aidosti hänen omaansa, ja hän saattoi viettää sen niin kuin tahtoi. Lisääntymisikäisillä bushmanninaisilla saattoi olla paljon vähemmän vapaa-aikaa, koska kaikkien naisten tavoin heidän harteillaan oli pienten lasten hoitaminen.

Mutta vapaa-aika on moderni käsite, ja anarkoprimitivistien kiinnittyminen osoittaa heidän alistumisensa sen sivilisaation arvoille, jonka he väittävät hylänneensä. Työhön käytetyn ajan määrä ei ole olennaista. Monet kirjoittajat ovat käsitelleet modernin työelämän ongelmia, enkä näe syytä käydä aihetta uudelleen läpi. Olennaista on se, että yksitoikkoisuutta lukuunottamatta modernin työn ongelmia ei esiinny primitiivisen ihmisen työssä. Metsästäjä-keräilijän työ on haastavaa niin fyysisesti kuin taitojen tasolla. Metsästäjä-keräilijän työllä on tarkoitus, eikä se ole abstrakti, etäinen tai keinoteikoinen, vaan konkreettinen, hyvin todellinen ja suoraan merkityksellinen työntekijälle. Hän työskentelee tyydyttääkseen omansa, perheensä ja muiden läheisten ihmisten fyysiset tarpeet. Ennen kaikkea vaeltava metsästäjä-keräilijä on vapaa työläinen. Häntä ei riistetä, hän ei ole minkään pomon alainen, kukaan ei määräile häntä. Hän suunnittelee itse oman työpäivänsä, ellei yksilönä niin jäsenenä ryhmässä, joka on riittävän pieni että jokainen yksilö voi osallistua täysipainoisesti päätöksentekoon. Modernit työt ovat yleensä psykologisesti stressaavia, mutta on syy uskoa, ettei primitiivisen ihmisen työ juuri sisältänyt psykologista stressiä. Metsästäjä-keräilijän työ on usein yksitoikkoista, mutta mielestäni yksitoikkoisuus ei yleensä mainittavasti haittaa primitiivistä ihmistä. Ikävystyminen on mielestäni pitkälti sivilisaatioon kuuluva ilmiö ja sivilisaatioelämälle luonteenomaisten psykologisten paineiden tuote. Tämä on toki mielipidekysymys, en voi todistaa sitä, ja sen käsittely ei mahdu tämän artikkelin puitteisiin. Totean vain, että mielipiteeni perustuu pitkälti omiin kokemuksiini elämästä teknis-teollisen järjestelmän ulkopuolella. On vaikea sanoa, mitä metsästäjä-keräilijät ajattelivat omasta työstään, sillä antropologit ja muut primitiivisten heimojen keskuudessa vierailleet (ainakin ne, joiden selontekoja olen itse lukenut) tuntuvat harvemmin kysyvän sitä. Mutta tämä katkelma Holmbergin tekstistä on huomionarvoinen: ”He suhtautuvat melko välinpitämättömästi työhön (taba taba), joka sisältää sellaisia epämieluisia tehtäviä kuin asumusten rakentaminen, polttopuun kerääminen, raivaaminen, istuttaminen ja kyntäminen. Aivan eri luokkaan kuuluvat kuitenkin miellyttävät tehtävät kuten metsästäminen (gwata gwata) ja keräily (deka deka, ”etsiä”), joita pidetään pikemminkin harrastuksina kuin työnä.”

Tämä siitä huolimatta, että sirionojen metsästys- ja keräilytoimet olivat äärimmäisen aikaavieviä, uuvuttavia, rasittavia ja fyysisesti vaativia.

–

3.

Toinen anarkoprimitivistisen myytin elementti on uskomus, että metsästäjä-keräilijöiden, ainakin vaeltavien sellaisten, keskuudessa vallitsi sukupuolten tasa-arvo. Esimerkiksi John Zerzan on väittänyt näin kirjassaan Future Primitive ja muualla. Kenties joidenkin metsästäjä-keräilijäheimojen keskuudessa vallitsi täydellinen sukupuolten tasa-arvo, vaikken tiedäkään yhtään kiistatonta esimerkkiä. Sen sijaan tiedän sellaisia metsästäjä-keräilijäkulttuureita, joissa sukupuolet olivat pitkälle tasa-arvoisia, mutta täydellinen tasa-arvo jäi toteutumatta. Toisissa vaeltavissa metsästäjä-keräilijäyhteisöissä miesten ylivalta oli kiistaton, ja joissakin niistä se tarkoitti naisten suorastaan raakalaismaista kohtelua. Luultavasti mainostetuin esimerkki tasa-arvoisesta metsästäjä-keräilijäkulttuurista ovat Richard Leen bushmannit, jotka mainitsin aiemmin käsitellessäni metsästäjä-keräilijöiden työelämää. Alkajaisiksi on huomautettava, että Leen johtopäätöksiä Doben alueen bushmanneista voi tuskin soveltaa Kalaharin alueen bushmanneihin yleisesti. Eri bushmanniyhteisöt erosivat toisistaan kulttuurisesti; kaikki eivät edes puhuneet samaa kieltä. Oli miten oli, Leen tutkimuksiin laajalti tukeutuva Nancy Bonvillain väittää, että Doben bushmannien (joita hän kutsuu ”ju/’hoanseiksi”) keskuudessa ”sosiaaliset normit selvästi tukevat miesten ja naisten tasa-arvoisuutta” ja että heidän ”yhteisönsä tukee avoimesti miesten ja naisten tasa-arvoisuutta”. Bushmanneilla sukupuolet olivat siis tasa-arvoisia, eikö?

Eipä ehkä kuitenkaan. Tarkastellaanpa joitakin faktoja, jotka Bonvillain itse esittää kirjassaan: ”Useimmat johtajat ja sananvaltaa käyttävät ovat miehiä. Vaikka niin naiset kuin miehet osallistuvat ryhmäkeskusteluihin ja päätöksentekoon, miehet käyttävät puheenvuoroista noin kaksi kolmasosaa.”

Paljon pahempia ovat pakkoavioliitot varhaisteini-ikäisten tyttöjen ja heitä paljon vanhempien miesten välillä. Totta kyllä, meistä julmilta näyttävät tavat eivät toisissa kulttuureissa välttämättä tunnu sellaisilta. Mutta Bonvillainin lainaamat bushmanninaisen sanat osoittavat, että ainakin jotkut tytöt pitivät pakkoavioliittoja julmina: ”Itkin lakkaamatta. Karkasin yhä uudelleen. Osa sydämestäni ajatteli itsepintaisesti: ’Kuinka minulla, joka olen lapsi, voi olla aviomies?’” Lisäksi Bonvillain kirjoittaa: ”Koska ikä tuo arvovaltaa (…), aviomiesten korkeampi ikä, kokemus ja kypsyys voi tehdä vaimoista sosiaalisesti, vaikkakaan ei henkilökohtaisesti, alempiarvoisia.” Vaikka bushmannien elämäntavassa oli epäilemättä joitakin tasa-arvoisia piirteitä, tosiasioita täytyy venyttää varsin pitkälle väittääkseen, että se oli täydellisen tasa-arvoinen. Oman kokemuksensa perusteella Colin Turnbull väitti, että Afrikan mbuti-pygmien keskuudessa ”nainen ei ole millään tavoin miehen alapuolella” ja että ”naisia ei syrjitä”. Se kuulostaa tasa-arvoiselta… kunnes katsoo konkreettisia tosiseikkoja, jotka Turnbull on omiin teoksiinsa kirjannut. ”Vaimoa on hyväksyttyä hakata jonkin verran, ja vaimon odotetaan lyövän takaisin”. [Turnbull, Wayward Servants, s.287] ”Hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen vaimoonsa, eikä pitänyt tarpeellisena lyödä tätä kovinkaan usein.” [Forest People, s.205] Mies tönäisee vaimonsa maahan ja läimäyttää häntä; aviomies lyö vaimoaan; mies lyö sisartaan. ”Kenties miehen olisi pitänyt lyödä häntä lujempaa, Tungana [vanha mies] sanoi, sillä jotkut tytöt pitävät siitä että heitä lyödään.” [Forest People, s.208]; ”Amabosu vastasi läimäyttämällä häntä lujasti kasvoille. Normaalisti Ekianga olisi hyväksynyt sellaisen miehisen vallanosoituksen tottelemattomalle vaimolle.” [sama, s.122] Turbull mainitsee kaksi tapausta, joissa mies komentaa vaimoaan. En ole löytänyt Turnbullin kirjoista ainuttakaan esimerkkiä siitä, että vaimo komentaisi aviomiestään. Naisen hallussaan pitämään piippuun viitataan miehen omaisuutena. ”[Pojan] täytyy saada [tytöltä] lupa ennen yhdyntää. Miehet kuitenkin sanovat, että käytyään maaten tytön kanssa he ottavat tämän yllättäen ja pakottavat tämän alistumaan tahtoonsa.” [Wayward Servants, s.137] Nykyään kutsuisimme sellaista ”treffiraiskaukseksi”, ja siihen syyllistynyt nuorukainen saattaisi saada pitkän vankeustuomion.

Tasapuolisuuden nimissä huomautettakoon, että Turnbull ei havainnut mbutien keskuudessa merkkiäkään ”katuraiskauksiksi” kutsumastamme ilmiöstä. Aviomiehet eivät myöskään saaneet lyödä vaimoja päähän tai kasvoihin, ja ainakin yhdessä tapauksessa leirin muut miehet saivat liian usein tapahtuvat pahoinpitelyt loppumaan käyttämättä voimaa tai sekaantumatta liikaa pariskunnan asioihin. Täytyy myös pitää mielessä, että lyömisen merkitys on kulttuurisidonnainen. Omassa kulttuurissamme lyöminen on suuri nöyryytys, varsinkin jos lyöjä on isompi ja vahvempi. Mutta mbutien keskuudessa lyöminen oli tavanomaista, joten on turvallista olettaa, ettei sitä pidetty erityisen nöyryyttävänä. On kuitenkin selvää, että miesten ylivalta oli jossakin määrin läsnä mbutien keskuudessa. Sirionojen keskuudessa ”nainen on miehensä alamainen” [Holmberg, s.125]; ”Perhettä hallitsee yleensä vanhin aktiivinen mies” [sama, s.129]; Miehet hallitsevat [naisia] [s.147]; ”Jos mies on metsässä kahdestaan naisen kanssa (…) hän voi heittää tämän rajusti maahan ja ottaa palkintonsa [seksin] edes sanomatta sanaakaan” [s.163]; Vanhemmat haluavat ehdottomasti saada mieluummin poikalapsia [s.202]; ”Vaikka arvonimi erekwa on varattu heimon päällikölle, kysyttäessä naiselta ’Kuka on sinun erekwasi’, hän vastaa poikkeuksetta ’Minun aviomieheni’ [s.148]. Toisaalta sirionot eivät koskaan lyö vaimojaan, ja ”naisilla on suunnilleen samat oikeudet kuin miehillä. He saavat saman verran tai enemmänkin ruokaa, ja nauttivat yhtä suurta seksuaalista vapautta.” Bonvillainin mukaan eskimomiehet ”hallitsevat vaimojaan ja tyttäriään. Miesten valta ei kuitenkaan ole täydellistä (…).” Bonvillain kuvaa eskimojen keskinäisiä suhteita tavalla, joka saattaa olla taivutettu hänen feministisen ideologiansa mukaiseksi.

Gontran de Poncinsin tutkimien eskimoiden parissa miehillä oli selvä määräysvalta vaimoihinsa, ja joskus he pieksivät näitä. Vaimoilla oli kuitenkin suostuttelutaitojensa ansiosta suuri valta miehiinsä: ”Voi näyttää siltä (…) että eskimonaiset olivat viheliäisen alistetussa asemassa, mutta niin ei ole. Hänellä on valkoiseen naiseen verrattuna vähän auktoriteettia, mutta hän korvaa sen ylivertaisella oveluudella. Eskimonaiset ovat hyvin neuvokkaita ja saavat melkein aina tahtonsa läpi.” ”Oli ainainen ilo seurata tätä komediaa, tätä lähes sanatonta kamppailua jossa vaimo (…) väistämättä pääsi niskan päälle. Joka ainoa eskimonainen hallitsee lirkuttelun taidon, joka ainoa heistä kykenee toistamaan väsymättä mutta silti vihjauksenomaisesti mitä tahtoo, kunnes uupunut aviomies antaa periksi.” ”Eskimoiden maailmassa naiset olivat kaiken takana.” [Poncins, s.114-115] ”Ei tarvitse olla feministi kysyäkseen: ’Mutta entä eskimonaisten asema?’ He ovat aivan tyytyväisiä asemaansa, ja kuten olen siellä täällä antanut ymmärtää, he eivät ole pelkästään kodin hengettäriä, vaan useimmissa eskimoperheissä myös aviomiestensä nokkelia neuvojia.” [s.126] Poncins on kuitenkin saattanut yliarvioida eskimonaisten vallan, sillä se ei sallinut heidän välttää vastentahtoista seksiä. Eskimomiehillä oli tapana lainailla vaimojaan toisilleen, ja vaimojen piti hyväksyä se tahdostaan riippumatta. Ainakin joissain tapauksissa vaimot esittivät tästä jyrkkiä vastalauseita. Australian aboriginaalien tapa kohdella naisia oli yksinkertaisesti vastenmielinen. Naisilla ei ollut juuri mitään mahdollisuutta valita aviomiestään. Nuori nainen pakotettiin usein naimaan vanha mies, ja sitten hänen oli raadettava ikääntyneen aviomiehensä elättämiseksi. Ei ihme, että moni nuori nainen vastusti pakkoavioliittoa karkaamalla. Kiinni jäätyään nainen hakattiin pahasti nuijalla ja palautettiin miehelleen. Jos hän karkasi toistuvasti, hänen reitensä saatettiin jopa lävistää keihäällä. Kurjassa avioliitossa elävä nainen saattoi saada lohtua rakastajan pitämisestä, mutta vaikka tätä ”puoliksi suvaittiin”, se saattoi johtaa väkivaltaan. Nainen saattoi jopa karata rakastajansa kanssa. Mutta: ”Heitä ajettiin takaa, ja jos saatiin kiinni, naisesta tuli rangaistukseksi vähäksi aikaa takaa-ajajien yhteistä omaisuutta. Sen jälkeen pariskunta vietiin takaisin leiriin, ja jos he kuuluivat oikeaan toteemiklaaniin, miehen täytyi alistua kokeeseen jossa tytön aviomies ja tämän sukulaiset heittelivät häntä keihäillä (…) tytön pieksivät sukulaiset. Jos he kuuluivat väärään toteemiklaaniin, heidät keihästettiin heti löydettäessä, sillä heidän syntinsä oli anteeksiantamaton.” [Massola, s.75-76]

Vaikka useimmissa aboriginaaliperheissä vallitsi ”aito harmonia ja yhteisymmärrys”, vaimonhakkaaminen oli yleistä. A. P. Elkinin mukaan joissakin tapauksissa – esimerkiksi tiettyjen seremonioiden yhteydessä – naisten täytyi alistua pakolliseen seksiin, mikä ”merkitsi että nainen on pelkkä esine jota voidaan käyttää tietyin sosiaalisesti hyväksytyin tavoin.” Elkinin mukaan naiset ”eivät useinkaan esitä vastalauseita”, mutta ”elävät välillä pelon vallassa seremonia-aikojen lähestyessä.” Tässä ei tietenkään väitetä, että mainitut olosuhteet vallitsivat kaikkien Australian aboriginaalien keskuudessa. Heidän kulttuurinsa ei ollut yhdenmukaista koko mantereen alueella. Coonin mukaan Australian alkuperäisasukkaat olivat vaeltavia, mutta joissakin maan kaakkoisosissa, erityisesti ”runsasvetisemmillä Victoriajärven ja Murrayjoen alueilla” aboriginaalit olivat ”melko paikalleen asettuneita”. Massolan mukaan Australian kaakkoisosien aboriginaalien piti kulkea pitkiä matkoja nopeasti ehtyvältä lähteeltä toiselle kuivuuden aikana. Liikkuvuus oli suurta myös muilla kuivilla alueilla, joissa ”aboriginaalit liikkuivat vesikuopalta toiselle tarkkaan määriteltyjä polkuja pitkin pienissä perheryhmissä. Koko leiri oli liikkeellä ja perusti harvemmin tukikohtia.” Väittäessään, että runsasvetisemmillä alueilla aboriginaalit pysyivät tavallisesti paikoillaan, Coon epäilemättä tarkoittaa että ”hedelmällisillä alueilla oli hyvin rakennettuja leirialueita, joihin ihmiset majoittuivat tiettyinä aikoina vuodesta. Leirit olivat tukikohtia, joista käsin ihmiset tekivät ravinnonhakuretkiä ympäröivään erämaahan ja palasivat myöhään iltapäivällä tai muutaman päivän kuluttua.” Coonin mukaan Murrayjoen alueella kullakin klaanilla oli päämies ja miehistä koostuva neuvosto, johon joissakin tapauksissa saatettiin kuitenkin valita myös naisia. Pohjoiseen ja länteen päin mentäessä muodollista johtajuutta ei juuri esiintynyt, ja naiset ja nuoret miehet olivat 30-50-vuotiaiden miesten määräysvallassa. Australian alkuperäiskansojen naisilla oli siis hyvin vähän suoraa poliittista valtaa. Mutta kuten eskimoiden parissa, omassa yhteiskunnassamme ja luultavasti kaikissa yhteiskunnissa, naisilla oli usein suuri vaikutusvalta miehiinsä.

Myös tasmanialaiset olivat vaeltavia metsästäjä-keräilijöitä (vaikka jotkut heistä olivat ”melko paikalleen asettuneita”), eikä ole selvää kohtelivatko he naisia paremmin kuin aboriginaalit. ”Eräässä selonteossa kerrotaan, että Hobart Townin lähellä ennen siirtokuntalaisten saapumista eläneen ryhmän kimppuun hyökkäsivät naapurit, jotka tappoivat miehet ja veivät naiset mukanaan. Muitakin selontekoja yksittäisistä naisenryöstöistä on olemassa. Jos naapuriheimon miehellä oli oikeus naida tyttö, mutta tyttö ja hänen vanhempansa eivät pitäneet hänestä, sanotaan että vanhemmat mieluummin tappoivat tytön kuin luopuivat hänestä.” [Coon, s.215] ”Muut heimot pitivät [erästä heimoa] pelkureina ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa viedäkseen naiset.” [s.336] ”Woorrady raiskasi ja tappoi kälynsä.” [s.252]

Tässä kohtaa haluan tehdä selväksi, ettei tarkoituksenani ole vastustaa sukupuolten tasa-arvoisuutta. Olen itse siinä määrin modernin teollisen yhteiskunnan tuote, että haluan miesten ja naisten olevan asemaltaan tasa-arvoisia. Tässä vaiheessa pyrin vain esittämään tosiasiat, jotka koskevat sukupuolten välisiä suhteita metsästäjä-keräilijäyhteisöissä.

–

Kirjallisuus:

Black, Bob, “Primitive Affluence”, in The Abolition of Work / Primitive Affluence: Essays against work by Bob Black, Green Anarchist Books, BCM 1715, London WC1N3XX. Date: 1998.

Bonvillain, Nancy, Women and Men: Cultural Constructs of Gender, second edition, Prentice Hall, Upper saddle River, New Jersey, 1998.

Cashdan, Elizabeth, “Hunters and Gatherers: Economic Behavior in Bands”, in Stuart Plattner (editor), Economic Anthropology, Stanford University Press, 1989, pages 21–48.

Coon, Carleton S., The Hunting Peoples, Little, Brown and Company, Boston, Toronto, 1971.

Elkin, A. P., The Australian Aborigines, fourth edition, Anchor Books, Doubleday, Garden City, New York, 1964.

Gibbons, Euell, Stalking the Wild Asparagus, Field Guide Edition, David McKay Company, New York, 1972.

Holmberg, Allan R., Nomads of the Long Bow: The Siriono of Eastern Bolivia, The Natural History Press, Garden City, New York, 1969.

Massola, Aldo, The Aborigines of South-Eastern Australia: As They Were, Heinemann, Melbourne, 1971.

Poncins, Gontran de, Kabloona, Time-Life Books Inc., Alexandria, Virginia, 1980.

Sahlins, Marshall, Stone Age Economics, Aldine Atherton, 1972.

Schbesta, Paul, Die Bambuti-Pygmaen vom Ituri, Institut Royal Colonial Belge, Brussels; I. Band, 1938; II. Band, I. Teil, 1941.

Turnbull, Colin M., The Forest People, Simon and Schuster, text copyright 161, Foreword copyright, 1962.

Turnbull, Colin M., Wayward Servants: The Two Worlds of the African Pygmies, The Natural History Press, Garden City, New York, 1965.

Turnbull, Colin M., The Mbuti Pygmies: Change and Adaptation, Harcourt Brace College Publishers, 1983.

Zerzan, John, “Future Primitive”, in Future Primitive and Other Essays, by the same author, 1994 edition.

Zerzan, John, “Whose Future?” in Species Traitor No.1.