SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mietteitä ja muistoja Linkolasta

TIMO HÄNNIKÄINEN

Tapasin Pentti Linkolan henkilökohtaisesti vain muutaman kerran, mutta ne ovat jääneet mieleen. Ensimmäinen kerta oli alkusyksystä 2002, kun kävin haastattelemassa häntä päätoimittamaani kulttuurilehti Kerberokseen. Linkolan kalastajanmökille Sääksmäelle ei päässyt julkisilla kulkuvälineillä, mutta biologisisareni suostui lainaamaan autoaan näin merkittävää matkaa varten. Kuljettajana toimi toimitussihteeri Esa Mäkinen, toinen toimitussihteeri Aleksi Ahtola istui pelkääjän paikalla ja minä viimeistelin takapenkillä kysymyslistaa. Ajoimme kapeita metsäteitä ja löysimme perille kalastaja-filosofin puhelimessa antamien seikkaperäisten ohjeiden perusteella.

Koska ilma oli lämmin, Linkola ei pyytänyt meitä sisälle mökkiinsä, vaan haastattelu tehtiin pihalla pienen puutarhapöydän ääressä. Olin kuullut Linkolan olevan perso makealle, joten vein tuliaisiksi Fazerin sinisen suklaalevyn, josta hän selvästikin ilahtui. Lisäksi annoimme hänelle pari vanhaa Kerberoksen numeroa. Tuohon aikaan kunkin numeron takakanteen painettiin sitaatti joltakin tunnetulta henkilöltä, ja lahjoittamissamme numeroissa oli lainaukset Eeva-Liisa Mannerilta ja Adolf Hitleriltä. ”Tässähän on kaksi auktoriteettia,” Linkola sanoi lehtiä silmäillessään. Hän syventyi tarkemmin Hitler-sitaattiin, joka käsitteli sitä, miten moderni taide alkaa alituisessa uutuudentavoittelussaan muistuttaa muotiteollisuutta. ”Tämähän on ihan viisaasti sanottu,” Linkola totesi. ”On muutenkin vähän turhan huonossa maineessa tämä kaveri.”

Vastaavanlaisia, Linkolan kohdalla odotettavissa olevia, hauskoja provokaatioita tuli itse haastattelussakin. Hän sanoi sähkön valjastamisen olleen ”jäännöksettömästi ja yksiselitteisesti hirvittävä onnettomuus” ja kutsui jihadisteja ”viimeisiksi sitkeiksi, jotka vastustavat länsimaiden tuhotulvaa”. Mielenkiintoisinta antia olivat kuitenkin Linkolan puheet omista esteettisistä mieltymyksistään. Kotimaisessa kirjallisuudessa häneen vetosivat eniten Kiven, Lehtosen, Haanpään, Kiannon ja Sillanpään kaltaiset klassikot, mutta hän kertoi lukevansa myös laajalti kotimaista nykyproosaa. Hän ihmetteli ääneen, miten ”kaksi maailmantaiteen huippua”, Kiven Seitsemän veljestä ja Sibeliuksen sinfoniat, olivat voineet syntyä Suomessa, vaikka suomalaiset olivat muuten ”huomattavan typerä kansa.”

Hyvälle proosatyylille Linkola antoi vähimmäisvaatimukseksi selkeyden: ”Jos joku siivooja löytää revittyjä konseptipapereita roskakorista, niin ainakin ymmärtää mitä kirjoittaja tarkoittaa, olkoon sitten mitä mieltä hyvänsä.” Hän pyrki omassa tekstissään tasapainoon selkeyden ja riittävän sanastollisen värikkyyden kanssa: piti kirjoittaa rikasta kieltä muttei mullistaa kielen rakenteita. Harvaan julkaisutahtiinsa Linkola sanoi syyksi kovan itsekritiikin ja kunnianhimon puutteen:

Minä tunnen kaunokirjailijoita koko joukon. Silloin kun he kirjoittavat romaania tai esseekokoelmaa, he ovat sitä mieltä, että tämä on maailmankirjallisuuden huippu, joka ajaa ”Seitsemän veljeksen” ja Dostojevskin ohi. Ja se on välttämätöntä, koska kirjoittaminen on niin raskasta ja yksinäistäkin niille, jotka kirjoittaa pitkäkestoista proosaa, että täytyy uskoa sen merkitykseen ja liioitella sitä mielessään. En ole itse tehnyt niin, koska se on aina ollut sivuhomma ammatillisesti, enkä koskaan ole ollut taloudellisesti riippuvainen kirjoittamisesta. Itsekritiikki on ollut aika kovaa, ei niinkään sen suhteen onko teksti riittävän hyvää, vaan pikemminkin sen merkityksen ja vaikutuksen suhteen, ja sillä lailla se ei ole ollut minulle niin vakava asia kuin jollekin oikealle kirjailijalle.

Kun olimme tekemässä lähtöä, Linkola sanoi kulttuurilehtien keskimääräisen eliniän olevan kolmisen vuotta: ”Yrittäkää te nyt päästä sen yli.” Siinä onnistuimme, sillä Kerberos jatkoi ilmestymistä vielä kaksitoista vuotta.

Myöhemmin tapasin Linkolan jokusen kerran uudelleen eri yhteyksissä, ja sain aina hänestä ystävällisen, kohteliaan ja itseironisen vaikutelman. Se sopi siihen, mitä hän oli toisaalla sanonut itsestään: hän rajasi suurimmat aggressiot kirjalliseen tekstiin, koska ei halunnut loukata tai suututtaa ketään kasvokkain. Hän oli mieltynyt kuivaan ja mustanpuhuvaan huumoriin. Kun Linkola oli muutama vuosi sitten Helsingin Kirjamessuilla edustamassa Luonnonperintösäätiötä, kysyin häneltä mitä kuuluu. ”Mitäpä tuohon sanoisi?” hän mietti. ”Huonompaa kuin eilen, parempaa kuin huomenna.”

Silloin tällöin Linkola soitti minulle halutessaan keskustella jostakin lehtiartikkelista tai kirjasta. Kerran hän purki tuntojaan Kjell Westön romaanista Missä kuljimme kerran, joka oli hänen mielestään ”punikkipropagandaa”. Toisella kertaa hän suositteli minulle painokkaasti Urho Karhumäen kirjoja. Tämä 1920-40-luvuilla laajan tuotannon kirjoittanut prosaisti oli siihen saakka jäänyt minulta kokonaan pimentoon, kuten luultavasti suurimmalta osalta ikäpolveni edustajista.

Tajuttuaan minun olevan kotoisin Päijät-Hämeestä, Linkola kysyi kerran soutajantaidoistani. Vastasin totuudenmukaisesti niiden olevan kehnonlaiset. Aavistelin kysymyksen olevan kätketty ehdotus tulla hänelle verkonnostoavuksi, eikä ajatus erityisemmin houkutellut. Linkolan veneen soutaminen on ollut minua fyysisesti vahvemmille miehille kova koettelemus; ruumiillista työtä suuren osan elämästään tehnyt Erno Paasilinna kuvaili, että souturupeaman aikana kädet olivat revetä olkapäistä. Eero Alénin Linkolan soutajan päiväkirjan perusteella Linkolalla oli lisäksi taipumus rähjätä soutajilleen pienistäkin virheistä. Luultavasti olisin uuvahtanut kesken matkan, Linkola olisi menettänyt lopullisesti hermonsa ja upottanut minut Vanajaveden pohjaan.

Alun perin tutustuin Linkolaan kuitenkin hänen kirjoitustensa välityksellä, ja niistä välittyvän Linkolan tunsin huomattavasti tosielämän versiota paremmin. Ne myös ovat jäljellä nyt kun mies on poistunut keskuudestamme. Parikymppisenä raamattuihini kuului esseekokoelma Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979), josta sivumennen sanoen pitäisi viimeistään nyt ottaa uusi painos. Sen omakohtainen, pidäkkeetön, järkyttäväkin lähestymistapa mullisti käsitykseni siitä, mitä asiaproosassa voi tehdä. Oli päihdyttävää lukea tekstiä, joka oli niin vapaata opportunistisesta laskelmoinnista ja sivuille vilkuilusta. Toisinajattelijan päiväkirjasta kuuluu kirjoihin, jotka luettuaan ei enää katso maailmaa samalla tavalla kuin ennen.

Kirjan teksteistä olen lukenut erityisen tarkkaan vuonna 1974 ilmestynyttä kiistakirjoitusta ”Phtiriuksen sekasotku”, ja sen merkitys on vain terävöitynyt ajan mittaan. Siinä Linkola vastaa kirjoittajalle tai kirjoittajajoukolle, joka hyökkäsi häntä vastaan Luonto-liiton Molekyyli-lehdessä väärin kirjoitetun nimimerkin (lat. phthirius = satiainen) suojista. Phtiriuksen alkuperäinen puheenvuoro ”Linkolalaisuuden vararikko” on painettu kirjaan, ja sitä lukiessa huomaa kuinka samanlaisena tavanomainen Linkola-kritiikki on säilynyt taistolaisajoista nykypäivään. Yhä edelleen Linkolaa syytetään nykyaikaisen luonnonsuojelun kelkasta putoamisesta, eliittiajattelusta, fasismin ihailusta, kulutuskapitalismin hovinarriudesta, julkisuushakuisuudesta ja niin edelleen, ja syyttäjät kirjoittavat kuin olisivat keksineet jotakin aivan uutta ja ääneen lausumatonta. Toki Linkolankin ajattelun pääperiaatteet pysyivät jokseenkin samoina 70-luvun alusta hänen kuolemaansa saakka.

Linkolan vastaus on pitkä ja loisteliaan raivokas. Siinä puhuu jokapäiväisen elantonsa ja kalvavan ahdistuksensa kanssa painiva mies, joka on joutunut halpahintaisen hyökkäyksen kohteeksi. Phtiriukselle vastaaminen on oikeastaan sivuseikka, nimimerkin vasemmistohenkinen viisastelu on helppo panna halki, poikki ja pinoon. Kyse on elämänsä ja persoonansa puolustamisesta koko maailman edessä.

Phtirius on ruvennut rakentamaan myyttihahmoa pelkän pahansuovan mielikuvituksen pohjalta ja kietoutunut täydelliseen valheiden verkkoon. Puolustukseksi ei riitä, että oma riemuni oli eräällä kohden valtaisa. Juttu sattui tulemaan juuri ajankohtana, jolloin en ollut kuukausiin ehtinyt muistaakaan julkisia osallistumisia. Pakahduttavat syyskiireet, heinän sisäänajo, kauran kaato, talven polttopuista ei kurjistuvalla maaseudulla tietoakaan, ei rahallakaan; ainoa toivo, rantojen ajopuut, toivottomasti tulvan alla ja pajukkojen uumenissa. Kaiken aikaa kalastuksen korkeasesonki, vähintään 12 tunnin soutu päivässä siian kimpussa – ja puolukat ja sienetkin pitäisi ehtiä haalia. Kasvavat taloudelliset huolet tässä kalastajan uudessa kriisissä: verkot, polttoaineet nousseet vuodessa 100%, kalan hinta 4%. Sitten vielä lomassa 800 linnunpöntön pakottava syyspuhdistus ja kesän linturengastusten täyttäminen noille kirotun uusille ATK-lomakkeille, kymmenien tuntien urakka. Ja moottori seisoo yhä kesäpukeilla, kun jokaikinen seudun mekaanikko on muuttanut Ruotsiin tai Helsinkiin; tallin permanto romahtanut ja hevosta uhkaamassa selkärankavika, asuinrakennuksen lattia mädäntynyt tomuksi, jalka läpi lattiapahin joka toisella askeleella. Ja eukko haukkuu ja lapset marisevat – kaiken kaikkiaan asiat niin päin helvettiä kuin ikinä voivat olla. Sitten minä yht’äkkiä näen painetusta sanasta olevani julkkis, joka paistattelee televisiossa ja lehtien kansikuvissa (ja näenkin tosiaan oman hivelevän kauniin kuvani Molekyylissä)! Olen tämän huikean kontrastin muistaessani järvellä uudestaan ja uudestaan purskahtanut nauruun, niin että vaimoni luulee minua vielä entistäkin omituisemmaksi. Ikävä vain, että tämän hirtehishuumorin koko syvyyden voin ymmärtää täysin vain minä itse.

Katkelmasta käy ilmi, miten kaukana Linkola tosiaan oli ”nykyaikaisesta luonnonsuojelusta”. Luonto ei ollut hänelle hallinnollinen suojelukohde, vaan elannon ja arvokkaimpien elämysten suora lähde. Hän oli valinnut ammattinsa elääkseen mahdollisimman lähellä ihmisen vaikutuspiirin ulkopuolella olevaa luontoa, ja sen kärsimät tuhot olivat hänelle henkilökohtaisen tuskan aiheita.

Kuten Linkola aivan oikein huomautti, luonnonsuojelusta puhuttaessa tarkoitetaan usein todellisuudessa ympäristönsuojelua eli ihmisen ympäristön suojelua, vaikka luonnonsuojelun pitäisi tarkoittaa elämän moninaisuuden suojelua ihmisen vaikutukselta. Kuitenkin myös luonnonsuojelun ajatukseen sisältyy tietty ihmiskeskeinen juonne, josta Linkola ei itsekään ollut aivan vapaa. Linkolan usein arvostelema humanismi on eräänlainen pelastusoppi, joka uskoo ihmisen voivan hallita omaa kohtaloaan. Luonnonsuojelussa se tarkoittaa ihannetta, jossa ihminen kehittyy maapallon metsänvartijaksi, luonnon viisaaksi ja pidättyväiseksi vaalijaksi. Tämä oli myös Linkolan haave: että ihminen voisi suurin itsekieltäymyksin koulia itsensä joksikin muuksi kuin evoluution viikatemieheksi.

Mutta elämänsä mittaan Linkola kävi yhä epäilevämmäksi ihmisen mahdollisuuksia kohtaan. Ihminen oli ajopuu, joka predestinoidusti tuhoaisi elonkehän tasapainon, useimmat muut eläinlajit ja viimein itsensä. Vain pieni joukko pidemmälle ajattelevia yksilöitä yritti muuttaa suuntaa, mutta heidän vaikutusmahdollisuutensa olivat olemattomat. Kun Linkolalta Kerberoksen haastattelussa kysyttiin, tekisikö hän elämässään jotakin toisin jos voisi aloittaa alusta, hän vastasi:

Luulen, että järkeväkin ihminen on ajopuu. Se joka ajattelee asioita, ei mahda sillekään mitään. Predestinoidusti se on silloin pakotettu asioita pohtimaan. Tietysti jos minulla olisi vapaa tahto, niin ainakaan minä en missään nimessä, millään lailla biologiksi tai luonnontutkijaksi tai luonnonystäväksi asettuisi. Menisin valtionarkiston viidenteen kellarikerrokseen, enkä tulisi koskaan ylös katsomaan edes taivasta enkä savusumuja. Mutta semmoista mahdollisuuttahan ei ole sillä, joka on jotenkin toisenlainen persoonallisuus, eli tuskinpa minulla olisi mitään muuta mahdollisuutta kuin sitä luontoa, eläimiä, kasveja, eloyhteisöjä seurata, sitä mikä siitä vielä on jäljellä.

Linkola ei luopunut luonnonsuojelusta, koska häntä ajoi väkevämpi voima kuin usko maailman pelastamiseen. Luonnonsuojelun varsinainen käyttömoottori ei ole toivo onnistumisesta, vaan ikivanha vaisto, jota sanotaan biofiliaksi. Se on tunne yhteisen kohtalon jakamisesta muiden elävien olentojen kanssa ja siitä kumpuava rakkaus niitä kohtaan. Tämä tunne oli erityisen voimakas metsästäjä-keräilijöillä, jotka eivät vetäneet selvää rajaa itsensä ja elinympäristönsä eläinten välille ja jopa palvoivat saaliseläimiä jumaluuksina. Biofilia voi modernissa ihmisessä tuntua melkein olemattomiin haurastuneelta, mutta viime kädessä se edelleen kiinnittää meidät maahan.

Isänmaassa Linkola korosti sanan loppuosaa, maata. Vaikka hän ei nähnyt kansakunnalla itseisarvoa, hänen ajattelussaan on aina, nuoruuden pasifistisista kirjoituksista saakka, ollut kansallismielisiä painotuksia. Linkolalle Suomessa oli todellisinta luonto, ja suomalainen ihminen oli sen heijastumaa. Isänmaallisuutta oli suomalaisen luonnon ehdoilla eläminen, ja isänmaan häpäisyä oli luonnon holtiton hyväksikäyttö. Kirjoituksissaan hän puhuu jatkuvasti teurastetusta, raiskatusta, turmellusta maasta. Maahanmuuton hän näki osana hävitysprosessia, jossa Suomi kadottaa yksilölliset piirteensä ja katkaisee siteensä maahan, joka muuttuu pelkäksi kulutuskulttuurin varannoksi.

Monen isänmaallisen ihmisen suhde kansaansa on kaksijakoinen: kun oma väki on läheinen, läheisiksi tulevat väistämättä myös sen huonot puolet. Linkolaan tämä pätee erityisen hyvin. Yksi teksteistä, joissa hän kuvaa viha-rakkaussuhdettaan hienosti, on vuonna 1988 ilmestynyt harvinaisempi kirjoitus ”Luonnonystävän elämäkerta”, jonka Suomen Luonto -lehti julkaisi uudelleen kuluneella viikolla. Siinä hän tarkastelee voimattoman raivon vallassa maanmiestensä typerryttävän välinpitämätöntä suhtautumista todellisiin kansallisaarteisiin:

Törkysuomalaiselle minä en mahda mitään. Minä tunnen tämän maanmieheni, joka tulee Seitsemisen Kivinevan parkkipaikalle. Kurun kunnan matkailunähtävyyksien luettelon numero seitsemäntoista, vanha mylly, onpas komea mylly, viisi minuuttia, kahdeksantoista, vanha kestikievari, onpas rakennuksia, eiks niillä oo täällä mitään, edes minkäänlaista kioskia, kolme minuuttia, yhdeksäntoista kaunis neva, no kaikkea kanssa, mutta mennään järjestyksessä, helvetti mitä karjapolkuja, no tässä, jaa neva, sehän on suo, katos katos mikä turbomersu tulee, luulee olevansa laivan kapteeni, eikä kun ämmä ratissa, jo on aikoihin eletty, no kersat, älkää ulvottako sitä mankkaa niin saatanasti, ja mitä perhanaa, älkää tiputtako niitä karkkipapereita sinne jalkoihin, heittäkää ulos ikkunasta, onhan autossa ikkunat, mennään taas, tässä on vielä viidet nähtävyydet ja tunnin päästä pitäis olla jo Matikaisilla Porissa.

Mahdottominta on tuntea yhteenkuuluvuutta tämän häväistyksen aikaansaaneita kohtaan:

Totisesti minä en ymmärrä näitä pekkanborgeja ja raunoriihijärviä, jotka antavat töhriä vaivalla saadut isänmaan viimeiset keitaat parkkikentillä, nuotiokatoksilla, erämaapuhelimilla, portailla erämaajoen törmässä. Miten he voivat päästää roskaväen autoineen, oluttölkkeineen, jogurttirasioineen pilkkaamaan ja häpäisemään pyhätön, joka on maailman vanhinta katedraalia pyhempi? Kunpa ukkonen polttaisi ja hunni hävittäisi heidän rumiluksista rumilusmaisimmat lintutorninsa ja opastuskeskuksensa kaikkine vitriineineen ja pistekarttoineen, jotka riistävät vaeltajalta oman löytämisen ilon.

Elitismi ei kuitenkaan ole ehdotonta. Omin jaloin ja metsän ehdoilla kulkevan vaeltajapariskunnan kohtaaminen aiheuttaa Linkolan sydämessä lämpimän läikähdyksen. Sielullista sukulaisuutta hän tuntee niitä ikäihmisiä kohtaan, joiden parhaat hillasuot ja lohipaikat jäivät Pariisin rauhansopimuksessa itärajan taakse ja jotka eivät malttaneet pysyä niiltä poissa vaikka venäläiset rajavartijat kerta toisensa jälkeen retuuttivat heidät takaisin. Tällaiset tavalliset ihmiset ovat säilyttäneet siteensä maahan, heitä Linkola kunnioittaa.

Koska Linkola nojasi luonnonsuojelun arkaaiseen ja vaistonvaraiseen puoleen, hänet ymmärretään helposti väärin. Yliopistoihmisillä on tapana tuhahdella hänen ”epätieteellisyydelleen”, idealistit syyttävät häntä toivottomuudesta. Varsinainen syy väheksyntään on se, että Linkola loukkaa heidän humanistista uskoaan. Linkola vastusti niin päättäväisesti pohjimmiltaan irrationaalista ajatusta ihmisestä kohtalonsa herrana ja historian subjektina, että uskon sen häirinneen nykyihmistä enemmän kuin puheet natsismin hienoudesta filosofiana tai ihmispopulaatioiden supistamisesta bioaseilla. Hän todella ymmärsi homo sapiensin aseman eläinlajina muiden joukossa ja kieltäytyi tunnustamasta sille minkäänlaisia erioikeuksia. Linkola ei haaveillut ihmisen noususta planeetan valistuneeksi tilanhoitajaksi – kuka oikeasti haluaisi antaa näin destruktiiviselle lajille sellaiset valtuudet? Hänen unelmansa oli ihminen, joka on lakannut leikkimästä jumalaa.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: