Nationalismien yhteentörmäys ja länsimaiden identiteettikriisi

TAPIO LINNA

–

Viime vuosien islamistiterroristien hyökkäysten jälkimainingeissa on keskusteltu jälleen sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Sivilisaatioiden yhteentörmäys tai kamppailu on amerikkalaisen Samuel P. Huntingtonin lanseeraama käsite, jossa nykyajan kansainvälisten konfliktien käyteaineena nähdään poliittisten ideologioiden sijaan kulttuuri ja uskonto. Ajatus perustuu Huntingtonin havaintoon islamilaisen maailman osallisuudesta lähes kaikissa uudemman ajan konflikteissa. Näkemys on mielenkiintoinen, mutta mielestäni näkökulmaltaan suppea. Se ei kuvaa riittävän kulttuurien kohtaamisen ongelmia länsimaiden sisäisen kehityksen kannalta, eikä sellaisenaan auta ymmärtämään, miksi länsi näyttää yllättyneen, kun ihanteeksi asetettu monikulttuurisuus onkin johtanut harmonian sijaan lisääntyviin konflikteihin. Voitaisiin ennemminkin puhua erilaisten nationalismien yhteentörmäyksestä.

–

Monet nationalismit

Yleisesti ottaen ei ole yhtä nationalismia, vaan monia nationalismeja. Nationalismi on länsimaissa poliittisesti arvolatautunut termi, mutta laajasti ymmärrettynä se on tosiasiallisesti jokseenkin universaali katsantokanta, josta on vain monia erilaisia tulkintoja. Nationalismista on monenlaisia määritelmiä, mutta yleisemmällä tasolla sillä tarkoitetaan kansallisuusaatetta tai -tunnetta, ts. käsitystä tai tunnetta siitä, että jollakin ihmisryhmällä on enemmän tai vähemmän pysyvä muista erottuva ryhmäidentiteetti, joka määrittää heidät erilliseksi ”kansaksi”. Erot nationalismeissa johtuvat siitä, minkä katsotaan määrittävän ”kansallisen”, ”kansan” ja ”kansakunnan” (nation).

Nationalismin edellytyksenä on siis jollekin ihmisryhmälle yhteinen pysyväisluontoinen identiteetti, joka määrittää heidät ”kansaksi” erotuksena muista kansoista. Tätä identiteettiä kutsutaan yleensä kansalliseksi tai etniseksi identiteetiksi. Identiteetti merkitsee etniselle ryhmälle pohjimmiltaan samaa kuin yksilöllekin. Se liittyy kollektiiviseen minäkäsitykseen, omanarvontunteeseen ja antaa elämälle suunnan ja merkityksen. Identiteettiä voisi verrata myös biologisen organismin vastustuskykyyn, jolla siis tarkoitetaan organismin kykyä vastustaa vieraita organismeja omassa elimistössään ja niiden vaikutusta omiin elintoimintoihin. Niin yksilön kuin ryhmänkin kannalta vahva identiteetti mahdollistaa omien ratkaisujen tekemisen sekä omien etujen tunnistamisen ja puolustamisen ulkopuolisesta vaikutuksesta piittaamatta.

–

Etninen nationalismi vs. liberaali nationalismi

Nationalismit voidaan jakaa kahteen eri pääjakolinjaan sen mukaan, ovatko ne inklusiivisia vai eksklusiivisia. Etninen nationalismi on eksklusiivista nationalismia, sillä se korostaa kansallisen identiteetin pysyvää ja syntyperään sidonnaista luonnetta. Liberaali nationalismi on inklusiivista nationalismia, sillä siinä kansallinen identiteetti nähdään sidonnaisena maantieteelliseen alueeseen ja valtiokansalaisuuteen, ja se on periaatteessa avoin kaikille, jotka haluavat elää saman valtion alueella ja sen lakien alaisuudessa. Etninen nationalismi on nationalismin alkuperäinen, biologisen nepotismin orgaanisesti laajentunut ja kulttuurillisen ilmauksen saanut muoto. Se on universaali ilmiö ja enemmän tai vähemmän tiedostettu ajattelutapa kaikissa kulttuureissa. Liberaali nationalismi taas on egalitarististen teoreetikkojen ja vallanpitäjien muotoilema luomus, jolla pyritään legitimoimaan monietnisen ja -kulttuurisen valtion valta. Päinvastoin kuin etnisessä nationalismissa, liberaalissa nationalismissa kansallinen identiteetti rakentuu ylhäältä päin annettuna, keinotekoisena luomuksena.

Liberaali nationalismi on noussut toisen maailmansodan jälkeisenä aikana länsimaisen liberaalin yhteiskunnan kulmakiveksi. Sen ovat ottaneet johtotähdekseen vasemmistolaisen poliittisen ideologian omaksuneet poliittiset liikkeet ja ryhmäetuaan ajavat etniset vähemmistöt jopa siinä määrin, että väestön enemmistön etnisen nationalismin ilmaukset on pyritty tukahduttamaan, ja jopa kiistämään sellaisen nationalismin olemassaolon oikeutus.

Miten tällainen itsetuhoinen kehitys on ollut mahdollista? Vaikka tiettyjen etnisten vähemmistöjen ja poliittisten piirien vaikutusta ei voida sivuuttaakaan, länsimaiden nykytila kielii kuitenkin myös perustavaa laatua olevasta identiteettikriisistä, jonka juuret juontuvat syvälle historian hämäriin.

–

Länsimaisen nationalismin historiallinen luonne

Länsimaiden kehdossa, Euroopassa, on valtion rajojen merkitys ollut historiallisesti paljon suurempi kuin muilla kulttuurialueilla. Tämä taas liittyy yksityiseen maanomistukseen ja maanomistuksen merkitystä painottaviin elinkeinorakenteisiin. Maanomistus on puolestaan kytkeytynyt eurooppalaiseen oikeusajatteluun, jossa lait ja niiden toimivalta rajoittuvat maantieteellisesti. Toisaalta maantieteen painotuksen oikeusajattelussa voidaan arvella liittyvän osaltaan myös Euroopan pakanuusaikaan, koska eurooppalaiset muinaisuskonnot olivat voimakkaasti paikkasidonnaisia. Esihistoriallisessa Euroopassa, mutta myös antiikissa katsottiin aina siirtymisen oman heimon tai kansan asuttamalta alueelta jonkin toisen heimon tai kansan hallitsemalle alueelle merkitsevän samalla siirtymistä tuon toisen heimon tai kansan palvomien jumalien valtapiiriin. Historiallisesta traditiosta johtuen siis maantiede on aina painottunut voimakkaasti eurooppalaisessa nationalismissa.

Maantieteellisestä painotuksestaan johtuen eurooppalainen nationalismi ja eurooppalaisten kansojen identiteetti on kiinnittynyt historiallisessa katsannossa heikommin etnisyyteen. Myös Euroopan perinteiset vallanpitäjät, kirkko ja monarkia, olivat luonteeltaan ylikansallisia, epäetnisiä instituutioita. Kirkko oli sitä opillisesti, monarkia taas valtapoliittisista syistä. Kirkko ja kuninkaat pyrkivät omista lähtökohdistaan johtuen yhtenäistämään alamaistensa identiteettejä, irrottamaan ne etnisyydestä, ja edistämään vallanpitäjien tavoitteisiin sopivaa, maahan, hallitsijaan ja kirkkoon nojaavaa nationalismia. Tämä oli mahdollista aikana, jolloin Eurooppa oli etnisesti varsin yhtenäinen maanosa, jossa kansojen väliset erot olivat suhteellisen pieniä ja epäselviä, ja jossa uskonnolla oli vielä painoarvoa.

–

Itäisessä kulttuuripiirissä nationalismilla on selkeä etninen luonne

Idän kulttuureissa nationalismin luonne on ollut täysin toinen. Etenkään Lähi-idässä maantiede ei ole alueen liikkuvaa elämäntapaa noudattavien paimentolaiskansojen keskuudessa ole koskaan ollut identiteettiä määrittävä tekijä. Siellä niin laki kuin kansan käsitekin on liittynyt ensisijaisesti uskonnolliseen tai etniseen ryhmään tai molempiin. Uskontokaan ei ole ollut sidottu paikkaan, vaan jumalat ja uskonnolliset käsitykset ovat siirtyneet kansojen mukana. Lähi-itä on ollut historiallisesti katsoen tiheästi asuttua seutua, jossa liikkuvan elämäntavan omaksuneet paimentolaiskansat ovat kohdanneet toistuvasti vieraita kansoja ja erilaisia identiteettejä. Vieraiden kansojen ja toisten identiteettien kohtaaminen on vahvistanut ja selkeyttänyt Lähi-idän kansojen omaa etnistä identiteettiä. Lähi-idän kansojen identiteeteistä on tässä erilaisten identiteettien ristipaineessa kehittynyt niin kestäviä ja vahvoja, että ne ovat säilyneet myös vieraassa kulttuuriympäristössä.

Vaikka itäisen kulttuuripiirin kansat asuisivat maantieteellisesti erillään, eri valtioiden alaisuudessa, voivat ne silti muodostaa saman kansan. Itäisen kulttuuripiirin kansat eivät siten sulaudu ja omaksu asuinmaansa kansallista ja kulttuuri-identiteettiä vaan muodostavat diaspora-yhteisöjä, jossa alkuperäisestä kulttuuristaan erillään elävät yhteisöt säilyttävät oman identiteettinsä.

–

Länsimaiden heikot etniset identiteetit

Väitän, että eurooppalainen nationalismi perinteisessä etnisyyden suhteen jäsentymättömässä muodossaan on osasyy siihen identiteettikriisiin, jota läntinen maailma nykyään potee. Länsimainen nationalismi ja kansalliset identiteetit sekä käsitykset valtiosta ja kansalaisuudesta ovat muodostuneet historiallisista aineksista ja perustuvat aivan toisenlaiseen todellisuuteen kuin missä nykyään elämme. Kansainvaellusajan jälkeen, varhaiselta keskiajalta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, siirtolaisuus Euroopan maiden välillä oli vähäistä, ja maahanmuutto Euroopan ulkopuolelta vielä vähäisempää. Mikään aikaisempi kokemus ei siten voinut ohjata länsimaita vaalimaan omia etnisiä identiteettejään ja ennakoimaan niitä ongelmia, joita vieraiden etnisten ryhmien ja vieraiden kulttuurien maahantulo tulisi niille aiheuttamaan.

Historiallisena aikana ensimmäinen merkittävä Euroopan ulkopuolelta tullut maahanmuuttajien ryhmä olivat juutalaiset. Etnistä nationalismiaan vaalivat juutalaisyhteisöt eivät sulautuneet Euroopan kansojen joukkoon, vaan elivät omissa diaspora-yhteisöissään. Eurooppalaisten kohtaaminen juutalaisten kanssa johti ajoittain paikallisiin konflikteihin, jotka ilmenivät joskus juutalaisten vainona. Etnisiä konflikteja välttääkseen juutalaiset alkoivat kuitenkin yhä laajemmin pyrkiä ulkoisesti sulautumaan asuinmaansa kantaväestöön, vaikka säilyttivätkin oman erillisen identiteettinsä ja kulttuurinsa. Samassa itsesuojelutarkoituksessa toimivat myös monet juutalaissyntyiset yhteiskunnalliset vaikuttajat pyrkiessään heikentämään eurooppalaisen kantaväestön omaa etnistä identiteettiä tai ainakin estämään sen vahvistumisen.

–

Modernisaatio ja egalitaristisen liikkeen nousu

Länsimaiden kansallisia ja etnisiä identiteettejä heikensi myös se modernisaatioksi kutsuttu yhteiskunnallinen muutos, joka otti ensi askeleitaan 1700-luvun valistuksen aikakaudella. Modernisaatio myllersi yhteiskunnallisia valtasuhteita ja asetti perinteiset auktoriteetit kuten kristillisen uskonnon kyseenalaisiksi. Hieman paradoksaalisesti se loi siten tilaa kristinuskon periaatteiden maalliseen tulkintaan perustuvalle egalitaristiselle liikkeelle, jonka perillisiä nykypäivän liberalismi ja vasemmistoaatteet ovat. Koska egalitaristisen liikkeen tavoitteena oli kaikkien ihmisten veljeys ja tasa-arvo, se kyseenalaisti ja kielsi kansalliset ja etniset identiteetit, ja halusi asettaa niiden sijalle yhteisen ihmisyyden. Egalitaristisen liikkeen sanoma upposi tutunomaisen ”kristillisen” arvopohjansa myötä vastaanottavaiseen maaperään länsimaisessa kulttuurissa.

Toisen maailmansodan jälkeen egalitaristinen ideologia nousi liberalismin muodossa hegemoniseen asemaan länsimaisissa yhteiskunnissa. Sotaa edeltävän ajan etnisesti ambivalentin koti-kirkko-isänmaa-nationalismin tilalle länsimaisissa yhteiskunnissa nostettiin liberaali, etnisyydestä ja uskonnosta puhdistettu nationalismi. Samanaikaisesti käynnistettiin länsimaissa alati voimistunut kampanja kaikkia eurooppalaisten etnisen nationalismin ilmauksia vastaan, joiden nähtiin olevan liberaalin nationalismin omaksumisen tiellä.

–

Maahanmuutto ja länsimaiden perikato

Kun identiteetiltään heikentynyt ja etnisen nationalismin hylännyt läntinen maailma toisen maailmansodan jälkeen ryhtyi avaamaan rajojaan ei-eurooppalaiselle maahanmuutolle, olivat kaikki identiteettikriisin ainekset olleet jo pitkään olemassa. Maahanmuutto ei siis ollut identiteettikriisin syy, vaan pikemminkin seuraus, joka teki sen näkyväksi.

Liberaali nationalismi, jolla ei-eurooppalaisen väestön maahanmuutto on pyritty oikeuttamaan, on osoittautunut peruslähtökohdiltaan täysin virheelliseksi. Se ei ole kelvannut etnisen identiteetin korvaajaksi sen enempää kantaväestölle kuin maahanmuuttajillekaan. Liberaalin nationalismin omaksumista ei ole edes auttanut edellä mainittu ja alati voimistunut kampanja kaikkia eurooppalaisten etnisiä nationalismeja vastaan, jotka liberaali hegemonia esittää monikulttuurisen yhteiskuntamallin ongelmien syntipukkina. Kampanjan seurauksena länsimaisten ihmisten identiteettikriisi on pikemminkin vain syventynyt ja etnisestä identiteetistään epävarmat ja etnistä nationalismiaan häpeävät eurooppalaiset ovat joutuneet kohtaamaan maahanmuuttajien vahvat etniset nationalismit. Etnisten ja kansallisten identiteettien heikkous on johtanut siihen, että eurooppalaiset ovat olleet kykenemättömiä ja haluttomia ajamaan omia etnisiä ryhmäetujaan samalla kun muut etniset ryhmät ovat tilanteen hyödyntäen ajaneet omia etujaan liberaalin hegemonian sisäistäneiden eurooppalaisten innokkaalla tuella. Vaikka monikulttuurisen yhteiskuntamallin ongelmat ovat käyneet yhä ilmeisimmiksi, on identiteettikriisiä poteva läntinen maailma päinvastoin tarttunut egalitaristiseen eetokseen hukkuvan epätoivolla ja kääntynyt entistä voimallisemmin omia etnisiä intressejään ja identiteettiään vastaan.

Identiteettikriisin seurauksena länsi on ajautunut itsetuhoiseen kehään, joka uhkaa tuhota länsimaisen kulttuurin ja elämäntavan. Kehityksen jatkuessa tällaisena loppupisteessä häämöttää myös eurooppalaisen ihmisen katoaminen niin kulttuurisessa kuin biologisessakin mielessä.

–

Ratkaisun vuosia

Kaikeksi onneksi kehityksen ei ole välttämätöntä jatkua tällaisena. Länsimaiden yhteiskuntien syvenevä arvotyhjiö ja identiteettikriisi, ja niiden rinnalla jatkuvasti pahenevat taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat valmistavat tietä muutokselle. Länsimainen liberalismi, kykenemättömänä ratkaisemaan näitä ongelmia, on ajautumassa samankaltaiseen legimiteettikriisiin kuin toinen suuri egalitaristinen ideologia, marxilainen kommunismi, sitä ennen. Yhteiskunnallisten ongelmien syveneminen murentaa liberalismin hegemonisen aseman perustaa ja luo toimintatilaa sen haastajille.

Nykyinen ei-eurooppalaisten maahanmuuttajien vyöry ja sen mukanaan tuomat yhä kasvavat ongelmat voivat osoittautua yhteiskunnallisen muutoksen ja eurooppalaisen identiteettikriisin ratkaisun kannalta hyödyllisiksi. Jos identiteetit syntyvät ja muotoutuvat hankauksessa toisten identiteettien kanssa, niin tässä mielessä eurooppalaisten omat etniset identiteetit saavat todellista shokkihoitoa. Merkkejä eurooppalaisten etnisten identiteettien selkeytymisestä ja etnisen nationalismin heräämisestä on runsaasti ilmassa. Selkeimmin se näkyy kasvavassa maahanmuuton kritiikissä ja etnosentristen poliittisten liikkeiden suosiossa.

Samanaikaisesti kello käy myös toiseen suuntaan. Eurooppalaisten ihmisten lukumäärä vähenee jatkuvasti vähäisen syntyvyyden vuoksi ja lisääntyvä sekoittuminen vierasperäiseen väestöön vähentää niiden yksilöiden määrää, jotka kykenevät selkeän etnisen identiteetin omaksumiseen. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että eurooppalaisen ihmisen identiteettikriisin ratkaisulla on kiire. Sikäli kun tämä tiedostetaan, on varovaiseen optimismiin kuitenkin aihetta.

(Kirjoitus on alun perin ilmestynyt vuonna 2015.)

–

–

Tapio Linna (s. 1966) on helsinkiläinen filosofian maisteri, bloggaaja ja vapaa kirjoittaja. Hänen bloginsa löytyy osoitteesta http://www.tapiolinna.com.