Seksuaalivallankumous ja pariutumisen rappio

TIINA WIIK

–

Kriittinen keskustelu sukupuolesta ei ole helppoa, koska lähtökohtaisesti puolet väestöstä eli kriittisen katseen alla oleva sukupuoli ottaa aiheen herkästi henkilökohtaisena hyökkäyksenä juuri itseään vastaan. Yritykset avata keskustelua kummankaan sukupuolen ominaisuuksista saavatkin yleensä vastaan välittömän vastalauseiden myrskyn, jossa muistutetaan, etteivät kaikki sukupuolen edustajat tee noin, ja kyllähän se toinenkin sukupuoli. F. Roger Devlin on kokenut tämän ilmiön kerran jos toisenkin – aloittaahan hän teoksensa Seksuaaliutopia – feministien sota sivistystä vastaan vastaamalla jo ennakkoon näihin tyypillisiin vastalauseisiin. Devlin kertoo, että totta kai kummastakin sukupuolesta voi tehdä vastavanlaista analyysia, mutta hänen kirjansa aihe on nimenomaan naiset. Miesten viat ja puutteet kun on perin pohjin ruodittu 1960-luvulta lähtien, eikä niistä nykypäivänäkään ole yhtä kiistanalaista puhua kuin naissukupuolen ongelmallisista piirteistä.

Seksuaaliutopian seitsemän esseetä käsittelevät 1960-luvulla käynnistynyttä seksuaalivallankumousta ja sen seurauksia, nykyajan parisuhdemarkkinoiden vinoumia, miesten alati heikkenevää asemaa aviomiehinä ja isinä, naisille asetettujen odotusten jatkuvaa vähenemistä sekä sitä, miten naisille luontaiset toimintatavat voivat johtaa yhteiskunnalle tuhoisiin seurauksiin, mikäli sosiaaliset normit eivät pidä niitä kurissa. Devlinin lähestymistavan huomaa nopeasti perin virkistäväksi. Konservatiivista analyysia ja kommentaaria näihin aiheisiin on niin kirjallisuudessa kuin internetin sisällöissä tarjolla laaja kattaus, mutta valtavirran konservatiivien analyysia leimaa usein moralistisuus, epärealistisuus sekä tiedostamaton ja kritiikitön feminismin opinkappaleiden sisäistäminen.

Olemme kaikki kuulleet ne konservatiiviset kommentit: pitäisi palata takaisin ydinperhettä kunnioittavaan arvomaailmaan, pitäisi pyhittää seksi vain avioliitossa tapahtuvaksi, miesten pitäisi olla ritarillisia ja yltiöpäisen seksualisoidulle kulttuurillemme tulisi saada loppu. Sinänsä hyviä ajatuksia, mutta ilman realistisia keinoja toteuttaa niitä ne jäävät sanahelinäksi. Konservatiivit harvoin vastaavat siihen, miten nykyajan seksuaalisesta anarkiasta voitaisiin palata menneen maailman elämäntapoihin. Konservatiivisessa kommentaarissa naiset ovat luonnostaan hyveellisiä ja elämänmittaisesti yksiavioisia, mutta jokin ulkoinen tekijä, yleensä feminismi tai kulttuurin rappio, pilaa herkät neitomme. Sen lähtökohta on myös perin moralistinen ja sormea heristelevä. Sen sijaan että pohdittaisiin, mikä toimii ja tuottaa menestyvän yhteiskunnan, keskitytään siihen mikä on kristillisen moraalin mukaan hyveellistä.

Devlinin ote aiheeseen on tyystin erilainen. Hän ottaa käsittelyynsä tapahtumia ja ilmiöitä, käy ne läpi huomattavalla viileydellä ja moralisoinnista vapaana, eikä hän ylläpidä romantisoituja fantasioita sen kummemmin miesten kuin naistenkaan väitetystä luontaisesta hyveellisyydestä. Hän ei heristele sormea kristillisen moraalin opinkappaleiden tahtiin vaan lähestyy aiheitaan pragmaattisella ratkaisukeskeisyydellä, joka ajoittain johtaa johtopäätöksiin ja ratkaisuehdotuksiin, joiden potentiaali pöyristyttää liberaalia mieltä on ilmeinen ja huomattava.

Liberaalin konsensuksen mukaan Devlin on pahimman sortin naisvihaaja, mikä ei vielä kerro mitään Devlinin näkemyksistä. ”Naisvihaajiksi” kun päätyvät tätä nykyä kaikki abortinvastaisista kotirouvista kuvalautojen trolleihin, joiden mielestä naiset tulisi lukita häkkeihin. Kiihkottoman lukijan on Devlinin kirjoituksista naisvihaa perin vaikea löytää, mutta koska tiedän, millaiset asiat saavat liberaalit luokittelemaan henkilön naisvihaajaksi, tunnistan saman tien merkittävimmät syyt Devlinin pahamaineisuudelle: hän katsoo, että naisten tulisi kehittää itseään paremmiksi, että naisten tulisi ottaa vastuu itsestään ja päätöksistään, ja että naisten tulisi ylipäätään pyrkiä olemaan hyviä, yhteiskunnalle ja läheisilleen hyödyllisiä ihmisiä. Kaikki nuo ovat punaisia vaatteita liberaalille feministille, jonka mielestä nainen on täydellinen juuri sellaisena kuin hän on, naiselle ei saisi asettaa mitään odotuksia tai vaatimuksia, naisen ei tulisi joutua piittaamaan siitä, miten hänen toimensa vaikuttavat muihin ihmisiin, ja jos nainen jotain keksii haluta, hän on automaattisesti ansainnut sen.

Sen sijaan, että Devlin vain analysoisi seksuaalivallankumouksen tuottamia ongelmia ja nimeäisi niitä, hän esittää konkreettisia ratkaisuehdotuksia. Nekin tosin kärsivät osin samasta ongelmasta kuin perinteisten konservatiivien ehdotukset: on vaikea nähdä niitä toteutettavan yhteiskunnassamme. Devlin käsittelee kieroutunutta bisnestä avioerojen ja huoltajuuskäräjien ympärillä sekä isien voimatonta asemaa perhekiistoissa, ja ehdottaa että lainsäädäntö muutettaisiin sellaiseksi, ettei puolisostaan ilman painavaa syytä eroava osapuoli saisi puolta yhteisestä omaisuudesta. Eroavan asema olisi sama kuin 1900-luvun alkupuolen naisilla, jotka päättivät lähteä maitomiehen matkaan: koti, lapset ja rahat jäivät isälle ja nainen lähti henkilökohtaisen omaisuutensa kanssa, eikä ollut puhettakaan että uuteen mieheen vaihdettuaan voisi potkia lastensa isän omasta talostaan ulos.

Pidän Devlinin ehdotusta täysin kannatettavana, mutta yhteiskunnassamme olisi tapahduttava huomattavia muutoksia, jotta tällainen ehdotus päätyisi edes vakavaan harkintaan. Merkittävin este on se, että päättäjille avioerot ja huoltajuuskiistat eivät edes ole ongelma. En muista ainuttakaan hallitusta, joka olisi katsonut tärkeäksi tehdä jotain niille, saati että olisi laadittu lakimuutoksia. Ja mikäli asia saataisiin nostettua yhteiskunnalliseen keskusteluun, laajamittaista vastarintaa olisi odotettavissa.

Suurin osa Devlinin esittämästä kritiikistä kohdistuu liberaaleihin, mutta myös konservatiivit saavat osansa. Devlinin silmissä he ovat hyväntahtoisia mutta todellisuudesta irtautuneita ja saamattomia hössöttäjiä, jotka ovat huomaamattaan omaksuneet suuren osan liberaalin feminismin opinkappaleista samalla kun esiintyvät sen vastavoimana. Hän kuvailee konservatiivista asennemaailmaa esimerkillä, jossa konservatiivi vastaa nykyajan sekasortoisilla ja tavallisille miehille perin armottomilla parisuhdemarkkinoilla kamppailevan nuoren miehen ongelmiin kehottamalla tätä pidättäytymään esiaviollisesta seksistä ja etsimään kunnon tytön puolisokseen. Sellainen ei juuri auta miestä, joka ei edes saa jalkaa oven väliin parisuhdemarkkinoilla, joilla pieni huippumiesten ryhmä nauttii loputtomasta naistarjonnasta samalla kun monet muut jäävät ulkopuolelle.

Konservatiivien arvomaailmaa Devlin olisi voinut ruotia kovemminkin, koska toisin kuin hän väittää, konservatiivit eivät ole vain harmittomia hössöttäjiä vaan suorastaan vahingollisia etenkin nuorille miehille. He tarjoavat pojille hyödyttömiä neuvoja, jotka johtavat vain yksinäisyyteen ja katkeruuteen. Lisäksi he pönkittävät feministien ajatusta siitä, että naiset ovat lähtökohtaisesti moitteettomia, vaikka konservatiivien versio ajatuksesta onkin yksityiskohdiltaan erilainen. Konservatiivit sivuuttavat naisten irrationaalisen seksivietin olemassaolon ja sen vaikutuksen kumppaninvalintoihin ja idealisoivat naiset herkiksi neitosiksi, joita tulee suojella maailman rappiolta. Tämä on miehen kannalta vaarallisempi ajatus kuin äkkiseltään voisi arvata, ja lisäksi todellisen naisvihan kasvualusta.

Jos nuori mies lähestyy naisia ja maailmaa kuvitellen, että naiset ovat miehiä moraalisesti puhtaampia, immuuneja primitiiviselle seksuaalivietille, ja että naisten huono käytös on vain feminismin ja muun mädätyksen aikaansaannosta, hänen sopii odottaa kylmää kyytiä. Koska tällaiset miehet eivät ymmärrä naisten kumppanivalinnan motiiveja, he päätyvät aina epäonnistumaan yrityksissään viehättää naisia, ja tämä jättää heidät haavoittuviksi naissukupuolen pahimmille edustajille: niille, jotka kohtelevat miehiä hyödykkeinä. Ja kun joku julma nainen vääjäämättä palauttaa miehen takaisin maan pinnalle, jälki voi olla rumaa. Usein netin räikeimmät naisvastaiset öyhöttäjät ovat aloittaneet naisia jalustalle kohottavina idealisteina, ja saatuaan huomata että naisetkin ovat ihmisiä kaikkine heikkouksineen, he ovat sinkoutuneet yhdestä äärilaidasta toiseen ja päättäneet, että kaikki naiset ovat läpeensä pahoja. Jotta sukupuolten väliset suhteet voidaan normalisoida, täytyy niin miehiä kuin naisia pystyä käsittelemään kriittisesti ja rehellisesti, ja koska konservatiivien romantisoitu naiskuva estää tämän, he vain pahentavat tilannetta.

Devlin on kiinnostavimmillaan niissä aiheissa, joissa hänen näkemyksensä poikkeavat eniten valtavirrasta, ja on suorastaan ilahduttavaa huomata, että on ajattelijoita, joiden tuotannon minäkin koen kiistanalaiseksi ilman, että provokatiivisuus tuntuu lapselliselta ja tarkoitushakuisen yliampuvalta. Tällaisella aihealueella Devlin liikkuu käsitellessään ns. deittiraiskauksia, raiskauslainsäädäntöä ja seksuaalista häirintää. Devlin ei laske deittiraiskauksia raiskauksiksi tavanomaisessa mielessä, vaan seksuaalivallankumouksen epäonniseksi sivutuotteeksi, joka ilmestyi 1960-luvulla, kun tytöt luopuivat siveyden ihanteesta.

Murroksen seurauksena raiskaus ei enää ollutkaan hyökkäys, jossa loukattiin niin naisen fyysistä koskemattomuutta kuin siveyttä, vaan jotain paljon epämääräisempää. Perinteisen määritelmän mukaisessa raiskauksessa uhrille ei ole hetkeäkään epäselvää, onko hänet raiskattu, mutta deittiraiskausjutut toivat mukanaan aivan uudenlaisia tapauksia: oli treffit, mentiin pojan huoneeseen, seksiä harrastettiin, jotenkin jäi huono fiilis, ja jälkikäteen tytöstä alkoikin tuntua, että ehkä se oli raiskaus. Pojan mielestä heillä oli treffit ja hyvää seksiä. Olihan hän lukenut lehtikirjoitukset, joissa naiset hehkuttavat rohkeasti aloitteen tekeviä miehiä, ja hänelle oli opetettu, että naisen seksuaalivietti on aivan yhtä vahva kuin miehenkin, joten hänestä tuntuisi suorastaan käsittämättömältä, ettei tyttö olisikaan halunnut seksiä. Raiskaus voikin lopulta olla vain seksiä, joka on huonoa tai kaduttaa syystä tai toisesta jälkikäteen.

Devlinin näkemys, että deittiraiskaus ei ole raiskaus laisinkaan – ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä – on jyrkkä ja provokatiivinen, mutta pakottaa lukijan miettimään asiaa uudesta näkökulmasta. Juuri tässä on Devlinin merkittävin vahvuus: hänen lähestymistapansa kaikille tuttuihin aiheisiin ovat niin valtavirrasta poikkeavia, että ne avaavat lukijan mielen huomioimaan mahdollisuuksia ja näkökulmia, jotka aiemmin eivät ole edes käyneet mielessä. Lisäksi Devlin ei vain heittele radikaaleja väitteitä. Hän esittää joka teesilleen viileän neutraalit ja rationaaliset perustelut. Tällainen on elintärkeää kun esitellään yleisölle uusia, kiistanalaisia ajatuksia. Pelkät väitteet kun voi vain jättää huomiotta, mutta selkeät ja johdonmukaiset perustelut pakottavat kuulijan arvioimaan väitettä, ja hyväksyi hän Devlinin väitteitä tai ei, vasta-argumentit valtavirtaiselle ajatukselle tulevat osaksi lukijan mielenmaailmaa. Jatkossa hän tajuaa, että valtavirtaisen näkemyksen kyseenalaistamiselle on perusteita.

Jotkin Devlinin valitsemat aiheet ovat tärkeitä mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa sangen vähälle huomiolle jääviä. Vaikka yleisesti tiedetään, että avioerot ja niiden ongelmalliset sivuvaikutukset ovat hälyttävän yleisiä, julkisessa keskustelussa aihe on näkymätön. Kerrotaan vain, että tänäkin vuonna oli suuri määrä eroon päättyneitä liittoja, mutta emme vielä osaa edes pitää tätä ongelmana, jolle olisi tehtävä jotain. Avioerot ja rikkonaiset perheet ovat kuin lintujen syysmuutto: niitä vain tapahtuu.

Niin sanotun manosfäärin eli antifeminististen miesten keskustelupalstojen kirjoituksia pidetään usein miesten keskinäisenä viestintänä, pyrkimyksenä herätellä veljet pitämään puoliaan ja kamppailemaan terveemmän yhteiskunnan puolesta. Tämä on sinänsä harmillista, koska monet manosfäärissä käsitellyt aiheet ovat sellaisia, joiden käsittelystä olisi enemmän hyötyä naisille ja miehille, ja naisia tavoittamalla yhteiskunnallinen muutoskin voisi syntyä. Devlinin kirjoitukset naisten pariutumisen motiiveista ja seksuaalisesta viehtymyksestä väkivaltaisiin miehiin sisältävät tärkeän viestin, joka menee hukkaan miesyleisölle kerrottuna, koska naisilla tiedolle olisi enemmän käyttöä. Miehen on toki tärkeää ymmärtää, millaiset asiat vaikuttavat naisten kumppaninvalintaan, mutta mies ei voi niihin liittyviä ongelmia ratkaista. Jos taas naiset saavuttaisivat aidon ymmärryksen siitä, mikä heitä ohjaa pitämään tiettyjä miehiä vetovoimaisina ja jättämään toiset huomiotta, tai miksi jotkut naiset aina tuntuvat päätyvän parisuhdeväkivallan uhreiksi, he voisivat kenties tehdä parempia elämänvalintoja. Monelta sydänsurulta ja yhteiskunnalliselta harmilta vältyttäisiin, jos naiset ymmärtäisivät viettejään ja olisivat siten kykeneviä välttämään niiden luomat sudenkuopat.

Ajattelen usein naisten sydänsurun ja kauhun täyttämiä tarinoita lukiessani, kuinka moni heistä olisikaan välttynyt vaikeuksilta, jos hän olisi lukenut vaikkapa Devliniä tai muita naisten pariutumiskäyttäytymisestä kriittisesti käsitteleviä ajattelijoita. Olisiko Tytti, jonka suhde muuttui ”sähäkästä salamarakastumisesta pahaan poikaan” perheväkivaltahelvetiksi, tehnyt toisenlaisia valintoja ja välttynyt niin sisäisiltä kuin ulkoisilta arvilta, jos hän olisi tiedostanut naisten luontaisen viehtymyksen vaarallisiin miehiin ja siten osannut varoa tällaisia impulsseja?

Olin jo saanut tämän kirja-arvion valmiiksi, kun törmäsin Emmi Nuorgamin kolumniin, joka sopi niin saumattomasti Devlinin kuvaukseen naisten parisuhdekäytöksestä, että tunsin tarpeelliseksi lisätä joitakin huomioita. Kolumni nimittäin toistaa Devlinin huomiot, mutta feministin näkökulmasta, ja tällaiset arkipäiväiset esimerkit ovat vahvaa todistusaineistoa Devlinin väittämille.

Devlinin mukaan moni nykyaikainen nuori nainen on loputtoman epäkypsä ja hurjia romanttisia fantasioita elättelevä olento, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä rakkaus tarkoittaa tai mikä avioliiton merkitys on. Hän ei ole luonnostaan monogaminen vaan hypergaminen: hän kyllä useimmissa tapauksissa haluaa vain yhden miehen, mutta se mies voi vaihtua nopeasti. Hän haluaa, että häneltä viedään jalat alta, mutta on haluton tunnustamaan, että hänen ihastumisensa on pelkkää kiimaa. Koska hänellä ei ole kokemusta syvästä rakkaudesta, joka voi syntyä vain pitkässä yhteiselossa, hän ei ymmärrä ettei kiima ei ole rakkautta ja ettei kiiman väistyminen tarkoita rakkauden kuolemaa. Hän saattaa mennä välillä naimisiin, mutta alkuvaiheen kiiman väistyttyä hänen katseensa alkaa vaeltaa etsien uutta ihastuksen kohdetta. Tällaisen naisen elämästä tulee loputonta uusien huumaavien ihastusten etsintää, joka ei koskaan tuota onnea ja mielenrauhaa, koska kyseessä on noidankehä. Oma paikka ei löydy, ja hänen elämänsä on loputonta epätoivoista etsintää. Ja koska hän ei osaa muodostaa pitkäkestoista suhdetta, josta syntyisi lapsia ja joka ohjaisi naisen kypsymään henkisesti ja huomaamaan oman todellisen potentiaalinsa, hän pysyy mieleltään ikuisena teinityttönä. Kun ikää karttuu ja seksuaalinen markkina-arvo laskee, mitään eletyn elämän saavutuksia ei jää käteen.

Nuorgam kertoo kolumnissaan ”Kuka päätti, että meillä tulee olla yksi, koko elämän pituinen avioliitto?” olevansa tällainen nainen. Tietenkään toteamus ei synny itseanalyysin myötä vaan vahingossa. Hän kertoo toistaneensa samaa parisuhdekaavaa pikkutytöstä asti: ensin ihastutaan hurjasti ja vannotaan ikuista rakkautta, mutta pian ihastus laantuu ja kohde vaihtuu. Lapsilla ja nuorilla tällainen kuuluu asiaan, mutta kolmekymppiselle naiselle tämä on vain tragedia. Mitään henkistä kasvua ei siis ole tapahtunut sitten kuudennen luokan. Nuorgamin mielestä on kyseenalaista, voiko saman ihmisen kanssa ylipäätään olla elämänmittaisessa, tyydyttävässä suhteessa, ja kuvaa avioeroa ”mahdollisuudeksi uuteen, huumaavaan rakkauteen” eli uuden miehen herättämään kiimaan. Minua ei lainkaan yllättänyt, että Emmi kertoo ravaavansa terapiassa.

Devlinin kuvausta naisten pariutumiskäyttäytymisen ongelmista on vaikea vakavasti kyseenalaistaa, kun tällaiset arkiset esimerkit sen paikkansapitävyydestä ovat kaikkialla nähtävissä. On myös helppo ymmärtää manosfäärin miesten turhautumista naisiin, joiden kriittisen itsearvioinnin puute tekee koko yhteiskunnastamme ikävämmän paikan elää. Kun jotkut naiset lisäksi hakevat ratkaisua onnettomuuteensa feminismistä ja päätyvät siten ruokkimaan negatiivista yhteiskunnallista kehitystä, ei miesten suuttumustakaan voi kuin ymmärtää.

Seksuaaliutopian merkittävintä antia on, miten se niputtaa yhteen seksuaalivallankumouksen oireilun muodot yhteiskunnassa. Turhan usein myös kansalliskonservatiivien keskustelu sukupuolesta typistyy latteuksiin perhearvoista ja haikailuun vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin miehet olivat miehiä ja naiset naisia. Asia on huomattavasti moninaisempi, ja ymmärrettävästi niin: ovathan avioliitto ja ydinperhe yhteiskunnan alkeishiukkaset, joten jokainen muutos niihin luo kauaskantoisia vaikutuksia jopa sellaisilla elämänalueilla, joilla niitä ei arvaisi odottaa. Parisuhdemarkkinoiden vinoutuminen, avioerot, laskeva syntyvyys, pakotettu tasa-arvo työelämässä ja yliopistomaailmassa, naisten yltyvä onnettomuus, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen, rikollisuus, huoltajuuskiistat, rikkonaisten perheiden lasten ongelmat ja heidän myötään kumuloituvat ongelmat – tässä ilmiöitä, joiden juurisyy on kokonaan tai osittain seksuaalivallankumouksen tuottamissa muutoksissa.

Tämä kansalliskonservatiivien tulee muistaa tarjotessaan ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin: mikäli vain keskitymme yksittäisiin ongelmiin näkemättä niitä yhdistävää punaista lankaa ja puuttumatta juurisyihin, olemme kuin lääkäreitä jotka määräävät tuberkuloosipotilaalle yskänlääkettä hoitamatta itse sairautta. Holistisen ratkaisumallin tarve myös paljastaa liberaalin kulttuurinationalismin voimattomuuden yhteiskunnan rappion edessä. Liberaali kansallismielisyys on käytännössä liberalismia, jossa halutaan vähemmän maahanmuuttoa. Se ei vaadi sukupuolimoraalia, se pitää homoliittoja tasaveroisina avioliiton kanssa eli kieltää avioliiton perimmäisen merkityksen yhteisön jatkuvuudessa ja hyväksyy mukisematta feministisen käsityksen, jonka mukaan tasa-arvo on hyveistä korkein. Se ei uskalla vaatia sen kummemmin miehiltä kuin naisiltakaan syvällistä muutosta.

Vaikka Devlin ei itse nimeä sukupuolten symbioottisuutta ja keskinäistä täydentävyyttä kirjansa teemoiksi, ne ovat Seksuaaliutopiassa koko ajan läsnä. Miehet eivät ole syyttömiä naisten rappioon eivätkä naiset miesten. Samoin kuin toimivan yhteiskunnan määrätietoinen rakentaminen vaatii molempien sukupuolten aktiivista työpanosta, myös yhteiskunnan rapauttaminen vaatii molempien osallistumista. Koska valta parisuhdemarkkinoilla on naisilla, heillä on myös enemmän potentiaalia tuottaa vahinkoa, mutta tämä ei onnistuisi ilman miehiä, jotka mahdollistavat naisten tuhovoimaisen käytöksen. Seksuaalivallankumous lupasi molemmille sukupuolille vapautta ja villiä seksiä, ja molemmat antoivat ahneudelleen vallan. Jälkikäteen huomattiin, että vain naisten seksuaaliset mahdollisuudet tosiasiassa lisääntyivät ja vaikutus miesten seksielämään oli puolestaan negatiivinen. Naisille heidän ahneutensa kostautui merkityksettömyyden tunteena, mielenterveysongelmina ja huonojen elämänvalintojen aiheuttamana onnettomuutena. Molemminpuolinen vastuunvälttely ja syytösten heittely vain myrkyttää sukupuolten välejä entisestään, joten voidaksemme pyrkiä parempaan on kyettävä toteamaan, että virheitä on tehty puolin ja toisin ja nyt on aika ryhtyä korjaamaan niitä.

Seksuaaliutopia on virkistävä, ajatuksia herättävä ja ajoittain provokatiivinen teos, johon on varsin onnistuneesti valittu Devlinin laajasta tuotannosta kirjoituksia, jotka yhdessä muodostavat selkeän ja johdonmukaisen kokonaisuuden. Teoksesta ei arvaisi, että kirjoituksia ei ole tehty kirjaa varten, vaan ne on julkaistu itsenäisinä teksteinä ja useiden vuosien aikavälillä. Huomasin lukevani kirjaa selvästi tavanomaista hitaammin, koska pysähtelin tämän tästä miettiimään Devlinin ajatuksia ja itsekin kirjoittajana ja striimaajana sain loputtomasti ideoita, joissa jokin Devlinin sivumennen esittämä huomio lähti laajentumaan pidemmäksi analyysiksi.

Teknisesti arvioiden kirjan taitto ja visuaalinen ilme ovat varsin miellyttävät. Kun taitto ei lukiessa herätä minkäänlaisia ajatuksia, voi sen katsoa onnistuneen. Mieleen tulee laitossiivoojan työ: sen huomaa yleensä vain kun se on tehty huonosti. Jarno Alanderin käännös on sujuvaa, sanavarastoltaan rikasta eikä hukkaa englannin kielen sävyjä. Yleinen ongelma käännöksissä on, että että hienovaraiset vivahteet katoavat. Olen lukenut Devlinin tuotantoa myös englanniksi, ja Alanderin teksti vastaa mielestäni tyyliltään alkuperäistä ilmaisua. Teknisen puolen puute löytyy oikoluvusta tai enemmänkin riittävän tarkan oikoluvun puutteesta. Teos vailla ainuttakaan virhettä olisi todellinen harvinaisuus, mutta Seksuaaliutopiassa on turhan monta vältettävissä olevaa oikolukuvirhettä, kuten lauserakenteita, joita on muokattu osin muistamatta muuttaa loputkin virkkeestä.

Kiuas Kustannuksen tuotanto, puhuttiinpa alkuperäisteoksista tai suomennoksista, on kokemukseni mukaan säännönmukaisen kiinnostavaa ja laadukasta, eikä kustantamo petä tässäkään. Seksuaaliutopia on hieno lisäys tarjontaan, ja on erinomaista, että Devlinin kirjoituksia on nyt myös suomeksi saatavilla. Suosittelen Seksuaaliutopiaa mitä vilpittömimmin, ja ehkäpä kirjan hankittuaan ja luettuaan voi jopa toteuttaa arkista hyväntekeväisyyttä lahjoittamalla sen eteenpäin sille miespuoliselle kaverille, joka ei millään ymmärrä, miksi naiset eivät lämpeä hänelle vaikka hän on niin kiltti herrasmies, tai naapurin ikisinkulle, joka noteeraa vain komeimmat ja varakkaimmat huippu-urokset ja ihmettelee, miksi sitoutumishaluisia miehiä ei löydy.

(Devlinin ”Seksuaaliutopia” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.)

–

F. Roger Devlin: Seksuaaliutopia. Feministien sota sivistystä vastaan. (Suomentanut Jarno Alander. Kiuas, 2018)

–

–

Tiina Wiik on oululainen varakaupunginvaltuutettu ja blogisti.