Traditionalismi ja esoteria – ajatuksia idästä ja lännestä

M. A. MERETVUO

–

M.A. Meretvuo on tunnettu kirjailijana ja kääntäjänä. Hänen viimeisin kirjansa on romaani Pilvikädet (Hexen Press, 2018) Ennen yhteiskunnallisiin kysymyksiin keskittymistä hän kirjoitti laajasti varsinkin länsimaiseen esoteriaan liittyen. Tässä haastattelun muotoon kirjoittamassaan artikkelissa Meretvuo avaa meille omia taustojaan ja ajatuksiaan niin länsimaiseen esoteriaan kuin itämaiden viisauteenkin liittyen.

–

Missä vaiheessa ja mistä syistä aloit itse kiinnostua esoteriasta? Mikä oli läntisen ja itäisen esoterian suhde tuolloin omassa ajattelussasi?

Kohtasin tavanomaisen uskonnollisuuden pintakerrosta syvemmällä olevaa ajattelua ensimmäisen kerran noin kymmenvuotiaana lukiessani itämaisiin kamppailulajeihin liittyvää kirjallisuutta. Erityisesti aikidon perustajan Morihei Ueshiban ajattelu teki minuun suuren vaikutuksen, vaikkakin ymmärrykseni oli tuossa iässä tietenkin hyvin rajallista. Teini-iässä tutkin ahkerasti suomalaista ja skandinaavista mytologiaa, ja vietin viikoittain tuntikausia paikallisessa kirjastossa tutkimassa aiheeseen liittyviä kirjoja ja tekemässä muistiinpanoja. Tuohon aikaan kohtasin myös länsimaisia vasemman käden poluksi kutsuttuja ajatussuuntia. 1990-luvulla oli marginaalisia esoterian suuntauksia, joissa yhdistyivät tietynlainen synkkä estetiikka, uuspakanallisuus ja kansallismielinen ajattelu. Erityisesti uusseelantilainen akateemikko ja oikeistoaktivisti Kerry Bolton teki tällaista ajattelua tunnetuksi myös Suomeen kulkeutuneiden zine-julkaisujen muodossa. Nämä suuntaukset näyttävät toimineen Suomessa erilaisten musiikkialakulttuureiden puitteissa siten, että eri “skenen” toimijat eivät ole olleet tietoisia toistensa olemassaolosta. Suomessa nationalismia ja suomalaiskansallista mytologiaa yhdisteli Väinö Kuisma Isänmaallinen oikeisto -järjestönsä kautta. Kuismalla oli todistetusti aina pienois-Kalevala takkinsa povitaskussa.

Vuosituhannen vaihteessa minussa heräsi kiinnostus tutkia esoteerisia suuntauksia pohjoisten mytologioiden ulkopuolella, ja käytin pari vuotta teosofisen ja antroposofisen kirjallisuuden läpikäymiseen. Pääasiassa luin H.P. Blavatskyn, Rudolf Steinerin ja Pekka Ervastin kirjoja, joita löytyi Tampereen pääkirjastosta useita kymmeniä. Motiivinani oli löytää paikallisesti rajattujen alueiden myytit ylittäviä, yleismaailmallisia totuuksia, joita erilaiset uskonnot ja mytologiat oletettavasti kätkivät sisäänsä. Eihän nimittäin voinut olla niin, että jollakin tietyllä kansalla tai maantieteellisellä alueella olisi ollut eri totuus vaikkapa maailmankaikkeuden alkuperästä tai ihmisen olemassaolon tarkoituksesta kuin jollakin toisella! Vaikka en tuolloin asiaa sillä nimellä tunnistanutkaan, oli selvää, että etsin ns. perenniaalisen filosofian mukaisia ikuisia totuuksia, jotka ainoastaan ilmenevät eri tavoilla erilaisten kulttuureiden piirissä. Paljon myöhemmin ymmärsin kuitenkin teosofisen ajattelun “kaikista uskonnoista yhden totuuden sirpaleina” olevan väärä, sillä moni asia tavanomaisissa uskonnoissa, ja jopa esoterian suuntauksissa, perustuu selvästikin virheelliseen ajatteluun ja taikauskoon. Jotkut taas voivat olla jopa tahallisesti vääristeltyjä tradition kadottamiseksi, ja sen vuoksi niitä kutsutaan vastainitiatorisiksi. Sophia perennis on kyllä olemassa, mutta nähdäkseni se ei ole löydettävissä kaikkia uskontoja tutkimalla. Se on löydettävissä ainoastaan omakohtaisen kokemuksen kautta, ja sitä kohti meidän kaikkien tulisi herkeämättä pyrkiä.

–

Olet ollut mukana monissa esoteerisissa järjestöissä. Voitko kertoa näistä jotakin?

Olen tutkinut brittiläisen okkultistin Aleister Crowleyn oppeja 22-vuotiaasta asti ja kirjoittanut siihen liittyviä artikkeleita Hermeetikko-lehteen vuosina 2007-2008. Näin Crowleyn ajattelussa pyrkimyksen tuoda esille sellaisia näkyvän olemassaolon taustalla vaikuttavia periaatteita, jotka on pitkälti tukahdutettu länsimaisen esoterian piirissä, ja jotka helposti leimataan “pahoiksi”. Ymmärrykseni mukaan ilmentynyt olemassaolo ei voi koskaan olla vain valoisa tai varjoisa, vaan pitää sisällään nämä molemmat puolet, minkä katsoin tulevan ilmi Crowleyn thelema-opissa. Päivää seuraa aina yö, kesän jälkeen koittaa talvi. Näistä voidaan yksilön kokemuksen tasolla puhua myös termeillä synkkä ja numeeni, saksalaisen Rudolf Otton vuonna 1917 ilmestyneen kirjan Das Heilige mukaista termiä numen käyttäen. Olisi siis luonnotonta, jos esoteerinen järjestelmä keskittyisi vain olemassaolon toiseen puoleen, vaikkakin tällainen dualismikin on lopulta ylitettävissä. Myös 90-luvulta minulle tutuksi tullut Bolton oli kirjoittanut Crowleysta positiiviseen sävyyn ja perustanut oman Thelema-seurankin. Siksi oli kai luonnollista, että päädyin 2013 liittymään Crowleyn aikoinaan johtamaan Ordo Templi Orientis -järjestöön. Siinä, kuten muissakin initiatorisissa järjestöissä, on kyse sarjasta vihkimyksiä, joissa symboliikan ja osallistavan draaman keinoin oivallutetaan ihmiselle luonnon ja olemassaolon syvempiä totuuksia. Rituaalisen draaman tarkoitus on puhutella suoraan kokijan alitajuntaa, sillä tällaisten esoteeristen totuuksien ymmärtäminen älyllisen järkeilyn kautta on mahdotonta. Pääsin O.T.O.:ssa kolmanteen asteeseen asti, ja vedin hetken aikaa omaa, Sacrum et Secretum -nimistä paikallisosastoa sekä toimitin Sub Rosa -nimistä julkaisua kolmen numeron verran. Valitettavasti thelema yhteisönä osoittautui varsinkin maailmanlaajuisesti katsottuna vasemmistoliberaalia ajattelua kannattavien fanaatikkojen hallitsemaksi, jotka eivät suvainneet minkäänlaista poikkeavaa ajattelua keskuudessaan. Tämä tilanne kärjistyi erityisesti Yhdysvalloissa Trumpin valinnan ja Charlottesvillen tapahtumien jälkeen.

Vuonna 2017 minua pyydettiin mukaan perustamaan uutta, Kivi-nimistä vapaamuurariloosia. Olin saanut joitakin vuosia aikaisemmin vihkimyksen ns. yhteisvapaamuurariuteen tamperelaisessa Le Droit Humain -järjestön Suvantola-loosissa ja lisäksi tutkinut ruusuristiläisyyttä noviisiasteilla AMORC-ruusuristiveljeskunnassa ja Lectorium Rosicrucianum -järjestössä. Minun, kuten joidenkin muidenkin uutta loosia perustamaan lähteneiden tarkoituksena oli tutkia vapaamuurariutta René Guénonin tapaan nimenomaan traditionalistisessa hengessä. Tämä tarkoitti palaamista muurariuden antiikin mysteeriuskonnoista ammentamaan puoleen ja myöhemmin tulleiden raamatullisten ja kabbalististen vaikutteiden tunnistamista ja erottelua. Valitettavasti loosi alkoi hajoilla ennen kuin näin pitkälle päästiin, sillä niinkin monimutkaisen ja paljon erilaista välineistöä sisältävän organisaation perustaminen tyhjästä on hyvin vaikeaa. Ehdin kuitenkin saada toisen asteen veljesmuurarivihkimyksen ennen pois jättäytymistäni. Rehellisyyden nimissä on pakko todeta, että motiivini muurari- ja ruusuristijärjestöjä kohtaan liittyi enemmänkin traditionalistiseen tutkimustyöhön kuin vilpittömään uskoon suurten totuuksien löytämisestä niiden kautta. Terve skeptisyys on aina hyvä asia, kun ollaan tekemisissä niin sanottujen salaseurojen kanssa.

–

Mitä mieltä olet nyt, edustivatko mainitut järjestöt autenttista tietä suurten totuuksien oivaltamiseen?

Ensiksi täytyy todeta se tosiasia, että järjestö ja “tie” ovat aina väistämättä kaksi eri asiaa: kun totuuden ympärillä aletaan puuhastella, synnytetään käsitteitä, kun käsitteistä aletaan kiistellä, muodostuu dogmeja, ja kun dogmit alkavat olla ristiriitaisia, sirpaloituu alun perin totuuden ympärille muodostunut järjestökin. Oikeastaan järjestöjen tarkoituskaan ei ole edustaa tietä, vaan ehkä olla enemmänkin tienviittoja. Tällaisiin ryhmiin myös hakeudutaan monista eri syistä: monet ovat vilpittömiä “totuuden etsijöitä”, mutta heillä on usein myös muunlaisia motiiveja kuten vaikkapa sosiaalisia. Jotkut etsivät esoteerisista järjestöistä itsekään sitä tiedostamatta keskustelukumppania heitä kiinnostavan aiheen ympäriltä, kavereita tai tyttö- tai poikaystävää. Olisikin erittäin tärkeää, että ihmiset tunnistaisivat omat piilomotiivinsa hakeutuessaan tällaisiin ryhmiin.

Mutta mikä sitten on totuus ja mikä on tie sen löytämiseen? Tätä on hyvin vaikea ilmaista sanoin, ja kun totuudesta aletaan puhua, mennään jo heti harhaan. Mutta koska me olemme ihmisiä ja meillä on tämä sanallinen kielemme, meidän on pakko käyttää sitä, mikäli haluamme keskustella tästä aiheesta. Yksi tapa on sanoa totuuden olevan sitä, että kaikki syntyy jatkuvasti ei-mistään. Siksi on tärkeää uskoa siihen ja tutkia sitä, mikä on ei-mitään. Monet uskonnot ja mytologiat yrittävät kuvata juuri tätä asiaa allegorian keinoin. Tämä on vastakohta sille, että ei uskota mihinkään: uskotaan ei-mihinkään, joka pitää jo valmiiksi sisällään kaiken, siksi kaikki voi ilmaantua siitä. Tämän asian kertominen sanoilla ei kuitenkaan auta ketään, siksi jokaisen tulisikin itse pyrkiä kokemaan se, kuinka kaikki jatkuvasti ilmaantuu ei-mistään. Tämä on zen-buddhalaisuuden tapa lähestyä totuutta ja olemassaolon ydintä. Ainoa keino siihen on suora kokemus, joka voi syntyä vain jokaisen oman ponnistelun kautta. Seremoniat, rituaalit, filosofisten tekstien lukeminen tai syvällisten kysymysten pohtiminen voivat toimia korkeintaan inspiraationa ponnistella itse kohti totuutta, todellisen olemisen kokemista tässä ja nyt. Tällaista kokemusta ymmärtävät ihmiset ovat yleensä hyvin vaatimattomia, kun taas esoteerisista järjestöistä saattaa löytyä mahtipontisia, itsekkäitä ja itseään täynnä olevia ihmisiä, jotka koristelevat itsensä kaikenlaisilla hienoilla kunniamerkeillä ja arvonimillä. He luulevat löytäneensä jonkin suuren totuuden, vaikka todellisuudessa heidän itsekkyytensä paljastaa, että he ovat kauempana siitä kuin monet ns. tavalliset ihmiset, jotka eivät tiedä esoteerisista järjestöistä mitään. Esoteria ja tietämys salaisista totuuksista kuulostaa lähtökohtaisesti hienolta, joten se houkuttaa helposti niitä, jotka haluavat tuntea olevansa muita parempia. Esoteerisissa totuuksissa ei kuitenkaan ole oikeasti niistä tietävälle mitään erityistä.

–

Olet kääntänyt Aleister Crowleyn kirjoituksia suomeksi ja muutoinkin kirjoittanut hänestä. Oliko Crowleyn lanseeraama oppi yhdistelmä idän ja lännen henkisiä perinteitä, ja pitikö se sisällään jälkiä todellisesta traditiosta?

Crowleyn thelema-oppi voidaan oikeastaan nähdä kolmellakin tavalla. Ensinnäkin sitä voidaan tarkastella pinnallisella, imagollisella tasolla, kuten useimmat tekevät. Tällöin se näyttäytyy meille huumehuuruisena okkultismina, Crowleyn oman seksuaalielämän värittämänä ja salaisia rituaaleja sisältävänä, mikä saattaa tuntua joko kiehtovalta tai luotaantyöntävältä. Toiseksi sitä voidaan tarkastella puhtaasti filosofisena järjestelmänä, jonka on esittänyt koherentissa muodossa Suomen O.T.O.:n perustaja Antti Balk kirjassaan The Law of Thelema. Kolmanneksi se voidaan nähdä eräänlaisena henkisenä harjoitusohjelmana, josta todella löytyy elementtejä niin idästä kuin lännestä. Esimerkiksi teoksessa Book Four Crowley esittää kirjan ensimmäisessä puolikkaassa Patanjalin Joogasutraa muistuttavan meditaatiojärjestelmän, kun taas jälkimmäinen puolisko keskittyy renessanssiajan länsimaiseen seremonialliseen magiaan.

Koska thelema on moderni konstruktio, joka käyttää hyväkseen monista muista perinteistä lainattua symbolikieltä, on siinä monia eksymisen vaaroja. Toisaalta kaikki henkiset perinteet ovat aikoinaan syntyneet tällä samalla tavalla, vaikka meidän on vaikea hahmottaa sitä nykyajasta käsin. Siinä mielessä ei ole olemassakaan ns. autenttista perinnettä, joka olisi tradition puhdas ilmentymä ilman ajan, paikan tai persoonan tuomia konnotaatiota. Traditio voi siten tulla esiin myös tällaisen uudemman “keksinnön” kautta, kuten Bolton on Crowleyta koskevassa artikkelissaan osoittanut. Suurin ongelma thelemassa lienee kuitenkin se, että siitä kiinnostuvilla ei yleensä ole pitkäjänteisyyttä sen paremmin perehtyä järjestelmän filosofiaan kuin tehdä Crowleyn kirjoissaan opettamia henkisiä harjoitteitakaan asanasta ja hengitysharjoituksista alkaen. Ihmiset saattavat kokeilla niitä, mutta koska eivät tiedä mitä heidän tulisi odottaa, he saattavat katsoa jo ikään kuin onnistuneensa niissä, vaikka eivät ole vielä päässeet alkuunkaan. He saattavat seurata vuosia tällaista järjestelmää pääsemättä kuitenkaan koskaan eteenpäin ja saavuttamatta minkäänlaisia omakohtaisia henkisiä kokemuksia. Ennemmin tai myöhemmin he hylkäävät järjestelmän pettyneinä, koska eivät ole onnistuneet harjoituksissa, joita eivät ole koskaan tosissaan tehneet. Tämä sama ongelma koskee kaikkia henkisiä harjoitusjärjestelmiä, joissa opettaja ei ole läsnä ohjaamassa oppilasta. Monissa perinteissä pidetäänkin oleellisena, että todellinen opetus voi siirtyä vain suoraan opettajalta oppilaalle eikä esimerkiksi tekstien välityksellä. Uskoakseni Crowleyn esoteerisen A.A. -järjestelmän oli tarkoitus olla juuri sellainen.

–

Voiko todellista traditiota lähestyä sellaisenaan, vai tarvitseeko se aina jonkin vakiintuneen uskonnon tai henkisen järjestelmän, jonka lävitse sitä katsotaan? Pitääkö traditionalistin olla uskonnollinen?

Todellinen ymmärrys totuudesta on aina käsitteellisen ajattelun ulkopuolella, joten on luonnollista, että sitä tarkasteltaessa tarvitaan “linssiksi” erilaisia uskonnollisia ilmenemismuotoja. Tunnetut traditionalistit ovat aina seuranneet jotakin uskontoa: René Guénon ja Frithjof Shuon harjoittivat islamilaista suufilaisuutta, Ananda Coomaraswamy ja Savitri Devi kääntyivät hindulaisuuteen, Julius Evola harjoitti niin länsi- kuin itämaista esoteriaa, ja Thule-seuran perustaja Rudolf Sebottendorf opiskeli vapaamuurariutta Turkissa. Katolilainen traditionalismi on lisäksi aivan oma lukunsa. Traditionalistinen koulukunta on siten hengeltään hyvin avarakatseinen ja kansainvälinen, mitä monien on vaikea ymmärtää. Tämä ei tarkoita, että kaikkien uskontojen leviäminen kaikkialle olisi toivottavaa, sillä uskontoja on käytetty paljon myös väärin. Tässä kohtaa on pakko nostaa esille Dalai Laman kehotus länsimaisille seurata ennen kaikkea omia, perinteisiä uskontojaan. Hänhän on julkisesti todennut Euroopan kuuluvan eurooppalaisille ja sanonut, että pakolaisten tulisi palata kotimaihinsa. On hienoa, että maailman tunnetuin buddhalainen johtaja voi sanoa asioita, joita jonkun muun sanomana pidettäisiin varmasti “vihapuheena”!

En tiedä pitääkö traditionalistin olla uskonnollinen, mutta ainakin hänen tulisi olla henkinen ja hengellinen ihminen. Valitettavasti länsimaisessa kulttuurissa henkisyys sekoitetaan helposti käsitykseen “hyvästä ihmisestä” joka taas on vääristynyt käytännössä tarkoittamaan heikkoa ihmistä. Uskoakseni tämä johtuu kristinuskon “toisen posken kääntämiseen” liittyvästä ajattelutavasta. Mikäli henkisyys tekisi meistä heikkoja, se olisi tietenkin todella huono asia, sillä luonnon tarkoitus on vahvistaa asioita, ei heikentää niitä. Kaikenlainen heikkouden ihannointi on siten luonnotonta. Heikkoudellekin on tietenkin aikansa. Kun olemme vahvistuneet tarpeeksi, alamme heiketä ja vanheta, ja tämäkin on luonnollista. Samalla meidän tulisi kuitenkin edelleen vahvistua sisäisesti, sillä siten aikakausien kiertokin toimii: sivilisaatiot kasvavat ja kukoistavat, kunnes ne kääntyvät kohti talvivaihettaan ja lopulta sortuvat. Ihmisen lajina tulisi kuitenkin siirtyä entistä vahvempana uuteen aikakauteen. Tämä on suuri velvollisuus, joka meidän tulisi pitää koko ajan mielessämme. Me kannamme verenperinnössämme ja kulttuureissamme tuhansien vuosien työn hedelmiä, jonka esi-isämme ovat tehneet puolestamme. Välillä tuntuu kuin jotkut voimat maailmassa haluaisivat tämän perinnön katovan maan päältä. En voi olla ajattelematta näin nähdessäni sitä roskaa, jota ihmisille syötetään erilaisen viihteen nimissä, tai globalisaation värittämää katukuvaa, jossa ihmiset notkuvat velttoina haaveillen kaikesta tavarasta, jota voisivat ostaa.

–

Mainitsit aiemmin zen-buddhalaisuuden, jota ilmeisesti olet harjoittanut pidemmänkin aikaa. Tämä taitaa olla harvinaisempaa traditionalismin piirissä, jossa yleensä luodaan katse hindulaisuuden joogaperinteeseen ja Kali Yuga –ajatteluun? Mihin ylipäätään perustuu se, että länsimaiset traditionalistit etsivät viisautta itämailta?

Kyllä, on totta, että useat hinduperinnettä tutkivat traditionalistit suhtautuvat nihkeästi buddhalaisuuteen, jonka katsotaan ehkä olleen jonkinlainen hindulaisuuden perusopit mitätöinyt reformiuskonto. Mutta asia voidaan nähdä niinkin, että todellinen viisaus oli jo Veda-kirjoja kirjoitettaessa menetetty, ja buddhalaisuus pyrki nimenomaan palauttamaan ymmärryksen siitä, millä tavalla tämä viisaus voitaisiin edelleen, tässä maailmanajassa saavuttaa. Sitä kritiikkiä, jota buddhalaisuus kohdisti hindulaisuuden käsitteelliseen pohdintaan, jumalkäsitykseen ja teoriaan itsestä (hindulaisuuden atman vastaan buddhalaisuuden anatta, minättömyys) voisi hyvinkin soveltaa myös kritiikkiin länsimaista esoteriaa kohtaan, jonka taustalta on usein löydettävissä monoteistinen jumalkäsitys ja ihmisyksilö sen maanpäällisenä ilmentymänä. Toisaalta pitää kuitenkin muistaa, että buddhalaisuus ei ole varsinaisesti uskonto, eikä useinkaan ole ristiriidassa uskontojen kanssa. Gautama Buddha ei ollut kiinnostunut maailmankaikkeuden kosmisesta rakenteesta, alkuperästä tai jumalolentojen hierarkioista, vaan ainoastaan siitä, miten ihminen voi herätä todellisuuteen, kohdata olemassaolon sellaisenaan tässä ja nyt. Japanissa tämä tulee hyvin ilmi tavassa, jolla ihmiset harjoittavat samaan aikaan sekä buddhalaisuutta että kansan perinteistä uskontoa shintolaisuutta. Mainittakoon, että kansallismielisyys on japanilaisille tärkeä elementti näissä molemmissa, ja Japani kansakuntana säilyttikin perinteisen elämäntapansa aina 1800-luvun puoliväliin asti.

Länsimaisen traditionalismin katseen suuntaaminen itämaille perustuu ajatukseen siitä, että eurooppalaiset ovat saaneet alkunsa ns. kantaindoarjalaisista kansoista, jotka historian saatossa ovat siirtyneet idästä länteen. Näin ollen oletetaan, että itämaiden pyhissä opeissa olisi edelleen tallella se alkuperäinen viisaus, jonka me olemme menettäneet. Meillä länsimaissahan ei ole katkeamatonta perinnettä muinaisilta ajoilta perimyslinjojen tai pyhien kirjoitusten muodossa, vaan kaikki muinaisuskontoihin perustuvat järjestelmät ja esoteeriset opit ovat joko rekonstruktioita tai täysin uusia kehitelmiä, ja usein erilaisten vaikutteiden kautta muodostettuja. Länsimaisen esoterian piirissä tosin ajatellaan, että muinaisen Egyptin ja antiikin Kreikan viisaus olisi gnostilaisuuden kautta siirtynyt Ranskan kataareille ja sieltä edelleen temppeliritareiden ja ruusuristiläisten kautta moderniin vapaamuurariuteen ja erilaisiin kvasimuurarillisiin liikkeisiin. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole, vaan nämä liikkeet ovat ottaneet vaikutteita mm. arabialaisesta alkemiasta, kristinuskosta ja juutalaisesta mystiikasta. Niiden tutkimisen sijaan länsimaisen ihmisen olisikin hyvä suunnata katseensa myös oman alueensa perinteisiin kansanuskomuksiin, jotka sisältävät edelleen varteenotettavaa viisautta luonnon kiertokulun taustalla vaikuttavista, olemassaolon ytimestä kumpuavista mekanismeista, joihin ihminen on kaupungistumisen, teollistumisen ja modernisaation myötä menettänyt yhteytensä. Luonnon ymmärtäminen ja kokeminen tällä tavalla on traditionalismissa yhtä tärkeää kuin “kosmiset totuudet”, tai oikeastaan ne ovat yksi ja sama asia.

Kuten jo mainitsin, tapahtui alkuperäinen kosketukseni esoteriaan nimenomaan itämaisen viisauden kautta, ja olen myös opettanut kiinalaista taijita. Vuosina 2009-2012 harjoitin kolmen vuoden ajan “täysipäiväisesti” Sanbo Kyodan -koulukunnan zen-buddhalaisuutta, joka on yhdistelmä perinteisiä Soto- ja Rinzai-koulukuntia. Vietin tuolloin aikaa mm. ruotsalaisessa Zengården-luostarissa, ja zen oli minulle osa kendo- ja iaido-harjoittelua, joita silloin harrastin aktiivisesti. Harjoitan zen-meditaatiota edelleen päivittäin. Toisin kuin yleensä ajatellaan, myös buddhalaisuudella on traditionalistinen ulottuvuus, josta Julius Evola kirjoitti kirjassaan The Doctrine of Awakening. Siinä Evola kritisoi lännessä syntynyttä “pehmeää” käsitystä buddhalaisuudesta pelkästään rakkautta ja kaiken yhtäläistä alkuperää korostavana oppina, ja peräänkuuluttaa paluuta japanilaisen samuraikulttuurin ankarampaan buddhalaisuuteen. Evola näkikin zenin eräänlaisena buddhalaisuuden sisäisenä paluuna alkuperäiseen opetukseen, joka korostaa suoraa, omakohtaista kokemusta, sanatonta opetusta ja henkilökohtaista ponnistelua oman todellisen luontonsa näkemiseksi. Koska kaikilla on tähän mahdollisuus mutta vain harvoilla edellytykset, näki Evola buddhalaisuuden myös luonnostaan elitistisenä oppina. Kali Yuga –oppiin liittyen voin kertoa, että myös buddhalaisuus sisältää käsityksen, että elämme viimeisiä aikoja, jolloin todellinen opetus eli dharma on lopullisesti kadonnut ja valaistumisen saavuttaminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Japaniksi tätä aikaa kutsutaan nimellä mappō, ja mm. zen-opettajani Sante Poromaa on kirjoittanut siitä kirjassaan It’s Never Too Late – To Give Up! Hänen mukaansa nykyisen sivilisaation lopullinen romahtaminen on ajoitettu buddhalaisten kirjoitusten mukaan tapahtuvaksi vuonna 2100, mitä tukevat mm. faktat liikakansoittumisesta ja sen aiheuttamasta luonnon kantokyvyn pettämisestä.

–

Mitä traditio lopulta tarkoittaa? Oletko itsekin sitä mieltä, että sivilisaatio on kulkemassa kohti loppuaan, ja tulisiko meidän yrittää hidastaa vai jouduttaa tätä kehitystä?

Minulle traditio merkitsee oppia asioiden luonnollisesta järjestyksestä, ikuisesta totuudesta ja sen löytämiseen johtavasta tiestä. Siten se on jo käsitteenä lähellä esoteriaa. Traditio oikein ymmärrettynä yhdistää ihmisiä, sillä sen kautta jokainen löytää luonnollisen paikkansa maailmassa ja asiat asettuvat oikeaan järjestykseensä. Traditio on eri asia kuin perinteet, jotka ovat tradition ilmentymiä tiettynä aikana ja tietyssä paikassa – itse traditio niiden taustalla on ikuinen ja muuttumaton. Itse asiassa ainoastaan traditio on pysyvää, kaikki muu on muutoksen alaista. Koska me ihmisinä yritämme tarrautua asioihin, olemme jatkuvassa konfliktissa muutoksen kanssa, ja siten tyytymättömiä olemassaoloon. Tarrautuessamme traditioon lisäämme tyytymättömyyttämme, sillä todellisuudessa tarraudumme yleensä sen ulkoisiin ilmenemismuotoihin, emmekä koskaan löydä rauhaa. Siksi meidän tulisi pyrkiä löytämään totuus pysyvästä pysymättömyydestä, joka maailmassa ilmenee ikuisena aikakausien syklisenä kiertokulkuna. Saatamme esimerkiksi ajatella, että “nykyaikana kaikki on huonosti”, mutta ymmärtäessämme traditionalistista aikakäsitystä huomaamme, että todellisuudessa kaikki on juuri siten kuin tässä ajassa kuuluukin olla.

Traditio ei itsessään ole kulttuurisidonnainen vaan universaali, mutta koska jokainen meistä kuuluu johonkin kulttuuriin, se voi siten ilmetä ainoastaan kulttuurisidonnaisilla tavoilla. Hyvä esimerkki tästä on juurikin vaikkapa mainittu zen-buddhalaisuus, joka oppina on universaali, mutta jota harjoitetaan ympäri maailmaa japanilaisuuteen viittaavassa visuaalisessa ja kielellisessä kontekstissa. Kaikki merkittävät traditionalistisen koulukunnan ajattelijat ovatkin korostaneet, kuinka tärkeää on omaksua jonkin henkisen perinteen tavat täysin ja sellaisenaan, mitään muuttamatta tai mitään uutta niihin lisäämättä. Traditionalismi onkin ollut monelle tapa tutustua vieraisiin kulttuureihin ja ymmärtää jokaisen kulttuurin tärkeys ja ainutlaatuisuus maailmassa. Se, mitä usein ei ymmärretä korostaa, onkin tradition yhdistävä vaikutus, mikä synnyttää väistämättä tietynlaisen myötätuntoisuuden kanssaihmisiä ja koko luontoa kohtaan. Jokaisella kulttuurilla on paikkansa, ja kaikkien niiden vihollinen on globalisaatio, joka niitä vähitellen hävittää. Myötätuntoisuuden ei kuitenkaan pidä tarkoittaa sitä, ettemme kykenisi tekemään toisille epäedullisia päätöksiä tiedostaen, että samalla luomme uusia syy-seuraussuhteita eli karmaa. Se on osa ns. normaalia, ulkoista elämää. Puheet myötätuntoisuudesta ja traditionalismin yhdistävästä vaikutuksesta saattavat tietenkin olla pettymys niille, jotka etsivät siitä merkkejä “äärioikeistolaisuudesta”, “vihapuheesta” tai “konservatiivisesta taantumuksellisuudesta”.

Ongelma asioiden luonnollisen järjestyksen kanssa näinä viimeisinä aikoina on, että koska ihmisiä on niin paljon, ei luonnollista paikkaa kaikille enää näytä löytyvän. Tämä johtaa väistämättä jonkinlaiseen mullistukseen. Ihmisjoukot vellovat kansainvaelluksina maanosista toiseen, taudit ja rikollisuus leviävät, ahneus ja itsekkyys asettavat ihmiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Jos viimeisistä ajoista kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittaneet näkisivät tämän päivän megaslummit, teollisella mittakaavalla toteutettavan sodankäynnin, luonnon saastumisen, veden, rakentamiseen käytettävän hiekan ja mineraalien ehtymisen sekä kansojen sekoittumisen globaalissa “McDonald’s-kulttuurissa”, ei heidän sanomansa toteutumisesta olisi pienintäkään epäselvyyttä. On totta, että yleensä kaikkina aikoina eskatologiaan liittyvä keskustelu on nähnyt viimeisten aikojen olevan meneillään juuri heidän omana aikanaan. Mutta jo pelkästään laskennalliset faktat puhuvat sen puolesta, että maapallon kantokyky ei riitä enää kovin montaa vuosikymmentä. Tässä mielessä kehityksen hidastaminen on eräällä tapaa “tuskan pitkittämistä”, kun taas sivilisaation lopun jouduttaminen voisi olla paljon armeliaampaa esimerkiksi biologiselle luonnolle. Kukaan ei tosin tiedä, kuinka huonoksi asioiden on mentävä, ennen kuin ne kääntyvät parempaan, ja miten tämä käytännössä tapahtuisi. Siinä mielessä lopun kiihdyttäminen voi olla vaarallistakin, mikäli emme oikeasti olekaan vielä valmiita aikakausien siirtymään. On kuitenkin sekä siunaus että kirous, että me saamme elää juuri tätä aikaa. Vaikka näemme paljon kärsimystä ympärillämme, pitää muistaa, että aamu alkaa sarastaa keskellä pimeintä yötä. Uusi aikakausi kasvaa kukintoonsa niistä siemenistä, jotka kylvetään meidän aikanamme. Uskoakseni Evola tarkoitti juuri tätä puhuessaan apolitea-käsitteestä ja tiikerillä ratsastamisesta. Meidän tulee kuitenkin ymmärtää, että näiden tapahtumien aikajänne saattaa olla satojakin vuosia, ja työmme tulee siten olla ylisukupolvista. Älkäämme siten rakentako vain tätä päivää tai huomista varten, vaan ikuisuutta varten! Siitä traditiossa on kyse.

–

–

M. A. Meretvuo on kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut tietokirjan ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia” (2016) sekä romaanin ”Pilvikädet” (2018).