SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ukrainan vapaaehtoistaistelijat ilmiönä

DENIS KOVALIOV

Itä-Euroopassa on käyty julistamatonta sotaa jo yli kuusi vuotta. Vapaa Ukraina jatkaa vanhan maailman sivilisaation suojelemista venäläisten barbaarien invaasiolta, aivan kuten 100 tai 800 vuotta sitten. Lännessä siitä ei juuri haluta puhua, koska halu käydä kauppaa hyökkääjän kanssa on tärkeämpi kuin ukrainalaisen soturin henki, etenkin vapaaehtoissoturin.

On syytä panna heti merkille, että ukrainalaiset vapaaehtoistaistelijat ovat painajainen paitsi Kremlille, myös kaikenlaisille liberaaleille ja vasemmistolaisille, joita kauhistuttaa ajatus, että Itä-Euroopan suurin valtio välttyi itsenäisyyden menetykseltä näiden intohimoisten isänmaanystävien ansiosta. Hätkähdyttävä esimerkki tästä on Oikean Sektorin vapaaehtoisjoukkojen ja Azov-rykmentin demonisointi Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Niin idässä kuin lännessä näitä vapaaehtoisia väitetään ääriaineksiksi, jotka haluavat tappaa kaikki venäläiset, juutalaiset ja seksuaalivähemmistöt.

Tällainen on pelkästään Ukrainan isänmaallisen liikkeen mustamaalaamista ulkomailla, ja samalla ukrainalaisen yhteiskunnan demoralisointia. Kremlin ”Venäläiseksi kevääksi” nimetyn miehityssuunnitelman nimittäin torjui vuonna 2014 juurikin kasakkahengen herääminen miljoonien ukrainalaisten keskuudessa, jotka vastasivat Kremlin toimiin ”Ukrainalaisella keväällä”. Sen jälkeen yhteiskunta toipui, tajusi uhkan vakavuuden ja yhdistyi nopeasti taistelemaan ulkoista vihollista vastaan (ja säikäytti sisäiset viholliset).

Millainen ilmiö Ukrainan vapaaehtoissotilaat sitten ovat? Valitettavasti kysymykseen ei ole lyhyttä vastausta. Sitä on siis tarkasteltava yksityiskohtaisesti.

Vuosien 2013-14 vaihteessa Ukrainassa tapahtui rauhanomainen vallankumous, joka tunnetaan Maidanin nimellä. Kansalaisia järkytti tapa, jolla Putinin ystävä Viktor Janukovytšin komentamat viranomaiset reagoivat mielenosoituksiin. Niinpä patrioottien käymät katutaistelut (ei pelkästään Kiovassa, vaan myös lukuisissa muissa kaupungeissa, erityisesti Harkovassa ja Donetskissa) pakottivat Kremlin käynnistämään geopoliittisten intressiensä ”pelastusoperaation”. Venäjän erikoisjoukot veivät Ukrainan entisen presidentin Rostoviin, Krimille lähetettiin suuri osasto tunnuksettomia venäläisiä sotilaita ja Kreml aloitti valmistelut Donbassin miehittämiseksi.

Ukrainalaisia joukkoja Avdijivkan vapauttamisen jälkeen syksyllä 2014.

Näissä dramaattisissa olosuhteissa syntyi paitsi sotilaallinen vapaaehtoisliike, myös kansalaisvapaahetoisten liike. Koska rikkoutunut valtiokoneisto ei välittömästi kyennyt tekemään tehokasta vastarintaa viholliselle, sen roolin ottivat kansan parhaat edustajat, vapaaehtoiset. Keväällä ja kesällä 2014 Ukrainassa heräsi niin voimakas kansallishenki, että sitä oli vaikea erottaa Venäjän imperiumin luhistumisen jälkeisestä vallankumouksellisesta tilanteesta (1917-1922), ja kansallismieliset aktivistit tietenkin käyttivät sitä hyväkseen.

Kuten sata vuotta sitten, myös vuoden 2014 vapaaehtoisliikkeen tunnusomainen piirre oli ideologinen ja organisaatiotason jakaantuminen. Sotilaalliset liikkeet kuten Azov, Oikean Sektorin DUK PS tai Sarmat (jonka riveissä tämän kirjoittaja osallistui yhteenottoihin venäläisten hyökkääjien kanssa Donetskin lähellä kesällä ja syksyllä 2015) perustuivat puhtaasti nationalistiselle ideologialle, mutta rakenteeltaan ja organisaatioltaan ne muistuttivat Nestor Mahnon anarkisteja, jotka tottelivat vain johtajiaan eivätkä Ukrainan asevoimien yleisesikuntaa. Tämä voi kuulostaa erikoiselta, mutta itäisessä ja eteläisessä Ukrainassa tuolloin vallinneessa tilanteessa muita vaihtoehtoja ei ollut.

Lisäksi vapaaehtoisosastot edistivät urheudellaan Ukrainan armeijan elpymistä nostamalla sen moraalia merkittävästi. Ukrainan armeijasta on tullut aktiivisempi ja aggressiivisempi, vaikka sen aseistus ja muu teknologia ei ole juuri muuttunut. Tämän ilmiön juuret ovat Ukrainan kansallishengessä – kasakkahengessä, joka on säilynyt sitkeästi kansanmurhista, sortotoimista, sodista ja katastrofeista huolimatta.

Uusi käänne kansallisen vapaustaistelun historiassa antoi Ukrainalle viimein mahdollisuuden määritellä itsensä: ollako osa eurooppalaista sivilisaatiota (ei tietenkään monikulttuurista Euroopan unionia) vai barbaarista Aasiaa (Venäjän uus-neuvostoliittolaista projektia). Sotilasvapaaehtoisten liike oli spontaani mutta looginen vastaus hyökkääjien toimille. Ne, jotka tarttuivat aseisiin, jatkoivat esi-isiensä sankarillista työtä nykyajan Ukrainassa.

Ei ole mikään salaisuus, että jokainen sotaan jollakin tavoin osallistunut pääsi lähemmäs totuutta. Vapaaehtoistaistelijat antoivat valtion tueksi vahvan olkapään hybridisodan rintamalla. Ne, jotka omasta tahdostaan asettuvat alttiiksi vaaralle etsimättä tyydytystä turhamaisuudelleen tai lyhytaikaista valtaa, ansaitsevat erityistä kunniaa ja arvonantoa.

Uskollisuus Ukrainan kansalliselle taistelulle on vapaaehtoistaistelijoiden suurin vahvuus. Sitä vihollinen ei voi murtaa. Turhaan ei Stepan Bandera sanonut: ”Kun kansa valitsee leivän vapauden sijasta, se menettää lopulta kaiken, leivänkin. Jos kansa valitsee vapauden, se kasvattaa leipänsä omin käsin eikä ota sitä lahjana muilta…” Niinpä vapaaehtoissotilaan tie on vapauden tie.

Oikean Sektorin vapaaehtoisjoukkoja.

Vapaahtoisliike on käytännön vastakohta minimaalisen geopoliittisen subjektiuden politiikalle. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että Ukraina luopuu itsenäisyydestään. Mutta tuhannet hurjapäät ovat valmiita saavuttamaan itsenäisyyden oman verensä hinnalla. Tämän päivän Ukraina on Venäjän, EU:n, Kiinan ja Yhdysvaltojen uuskolonialististen intressien kohde; se ei juuri näytä aidosti itsenäiseltä valtiolta. Kuitenkin Ukrainan itsenäisyys kiteytyy urheissa ja lahjomattomissa rintamasotilaissa, jotka ajan mittaan muuntavat sotilaallisen urheutensa todellisiksi poliittisiksi muutoksiksi. Ilman sellaisia muutoksia on mahdotonta voittaa sotaa Venäjää vastaan.

Eurooppalaisille tovereillemme ukrainalainen vapaaehtoistaistelija tuo väistämättä, vaikkakin etäisesti, mieleen saksalaiset Freikorps-sotilaat. Freikorps-miesten tavoin ukrainalaiset ovat järjestäytyneet itsenäisesti suojelemaan maansa itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta, odottamatta palkkaa, etuja tai turvallisuutta. Luultavasti tämän takia he, toisin kuin salonkikenraalit, eivät koskaan suostu hyökkääjän rauhanehtoihin, joita oligarkkien poliittiset sätkynuket ja Kremlin yhteistyömiehet tyrkyttävät. Vapaaehtoiset taistelevat katkeraan loppuun saakka – tämä on yhteinen päämäärämme.

Kuten Freikorps tai suomalaiset jääkärit, Ukrainan vapaaehtoisliike on eräänlainen nuorison parhaimmiston kapina pessimismiä ja fatalismia vastaan. Se ilmenee aitona kapinana sellaista uskoa vastaan, että pimeys väistämättä voittaa valon, raha aatteet, turvallisuus vapauden… Maa ja veri, myrsky ja kiihko, seikkailu ja vaara, elämänhalu – kaikki tämä yhdistyneenä ukrainalaiseen nationalismiin, kristinuskoon, skandinaavisiin riimuihin ja aurinkomerkkeihin ilmenee Ukrainan vapaaehtoisliikkeessä.

Vaikka Donbassin juoksuhaudoissa käydään nyt pelkkää asemasotaa, jäljellä on kourallinen hurjapäitä, jotka eivät taivu takalinjan rottien käskyihin. Tämänhetkiset vapaaehtoisyksiköt eivät ole samanlaisia kuin alussa, jolloin hallinto ei tukenut niitä. Mutta ne eivät laske aseitaan vaan vastustavat hyökkääjää loppuun saakka, henkensä kaupalla. (Päivittäiset raportit kaatuneista ja haavoittuneista eivät valehtele.)

Mitä tulevaisuudelta voi siis odottaa? Tähänkin on vaikea vastata vallitsevan sisä- ja ulkopoliittisen tilanteen pohjalta. Kun demokraattinen ja liberaali länsi nauttii huolettomasta ja rauhallisesta elämästään, armoton kamppailu Itä-Ukrainassa jatkuu. Sivilisaation todellisten puolustajien nimet ovat avoimia haavoja, jotka pakottavat puremaan hammasta ja kestämään tuskasta ja menetyksistä huolimatta. Näistä vapaaehtoisista on tullut meille kunnian ja voittamattomuuden symboleita. Todennäköisesti vain tällä tavalla nykyinen Ukrainan kansa voi osoittaa kuuluvansa Eurooppaan, johon vallanpitäjät ovat haluttomia sitä liittämään. Mutta tämänkin esteen me raivaamme tieltä, niin kuin ystäväkansamme Suomessa, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Tsekissä, Slovakiassa ja Kroatiassa tekivät sata vuotta sitten… Itämeren, Adrianmeren ja Mustanmeren liitto ei ole pelkkä kangastus. Me olemme kaikki samassa veneessä – eurooppalaisen sivilisaation luja etuvartio venäläistä ja islamilaista invaasiota vastaan.

(J. K. Valtiollisesti Ukrainan vapaaehtoissotilaat ovat edelleen ”muukalaisia omiensa joukossa”. Tästä huolimatta vapaaehtoistaistelijoiden päivää vietetään vuosittain 14. maaliskuuta, jolloin tavalliset kansalaiset voivat kiittää puolustajiaan nauttimastaan rauhasta. He ansaitsevat suurimmat kiitokset.)

Denis Kovaliov on ukrainalainen nationalisti ja historioitsija.

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: