SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Polarisaatio yhteiskunnan sairautena

JUKKA AAKULA

Yhdysvalloissa – mutta myös Suomessa ja muualla Lännessä – poliittinen polarisaatio on vahvistunut jyrkästi. Saimme Suomessa kokea sen erityisesti ns. Haavisto-gaten yhteydessä. Kiistan osapuolet kyseenalaistivat tällä kertaa toistensa moraalin hyvin voimakkaasti.

Kahden Harvardin yliopiston professorin Steven Levitskyn ja Daniel Ziplattin kirja How Democraties Die – What History Reveals about Our Future käsittelee demokratian, ja yleisemmin tehokkaan yhteiskunnan, edellytyksiä ja esteitä. Esteistä merkittävämmäksi kirjoittajat näkevät juuri poliittisen polarisaation.

Kirjassa tulee – liberaalista pohjavireestä huolimatta – esiin konservatiivisesta näkökulmasta mielenkiintoisia seikkoja amerikkalaisen yhteiskunnan jyrkästä jakaantumisesta prosessissa, jota voi tulkita myös niin, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Polarisaation ongelma

Talvisodan henki on ilmaus, jota Suomessa käytetään poliittisen polarisaation oleellisesta alenemisesta ja yhteiskunnan yhteistyökyvyn paranemisesta. Yhteen hiileen puhaltamisesta. Talvisodan henki ei sinällään syntynyt hetkessä talvisodan alettua vaan hiljalleen jo 30-luvulla, kun Suomessa alkoi kirkastua ajatus, että ilman sisällissodan jälkeisen jakautumisen madaltamista olisimme kykenemättämiä puolustautumaan tulevassa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Suomalainen politiikka oli pitkään sodan jälkeenkin varsin tehokasta, koska järkevistä uudistuksista kyettiin usein sopimaan. Talvisodan hengellä oli pitkä ”varjo”.

Levitsky ja Zigblatt eivät puhu talvisodan hengestä, mutta mainitsevat Suomen esimerkkinä menestyneestä demokratian itsepuolustuksesta 30-luvulla, jolloin suuri osa Eurooppaa joutui autoritaarisen vallan alle. Äärioikeiston eteneminen (mm. Mäntsälän kapina) kyettiin torjumaan, kun osa porvarillisista poliitikoista asettui jämäkästi vastustamaan joidenkin omiensa (=valkoisten) ylilyöntejä. (Tätä aihetta käsittelee varsin onnistuneesti myös suomalainen tutkija Miika Siironen kirjassaan Valkoiset – vapaussodan perintö.)

Kun polarisaatiota tarkastelee jonkinlaisena yhteiskunnan sairautena, pitää toki muistaa, että demokratiassa pitääkin olla erilaisia puolueita erilaisin mielipitein, mutta toimiva demokratia vaatii muutakin kuin pelkkää vaaleissa kilpailemista erilaisilla ohjelmilla ja perustuslain noudattamista. Esimerkiksi USA:ssa vallan jako lainsäädäntövaltaan (kongressi), toimeenpanovaltaan (presidentti ja hallitus) ja tuomiovaltaan on sellainen, että jos tietynlaista pidättyvyyden normia ei noudateta, kumpi tahansa pääpuolue voi estää koko järjestelmän toimivuuden estämällä kaiken lainsäädännön ja virkanimitykset ja osin myös budjetoinnin.

Kirjoittamattomat lait eli yhteisesti sovitut normit ovat säännelleet USA:ssa monin tavoin poliittista käyttäytymistä. Aiemmin jopa presidentin toimikausien rajoittaminen kahteen oli pelkästään perinteen sanelema normi, jota ei ollut kirjoitettu lakiin. Normit ovat rajoittaneet mm. presidentin ja kongressin toimintaa korkeimman oikeuden jäsenten valinnassa ja korkeimman oikeuden jäsenmäärän muuttamisessa.

Monissa Etelä-Amerikan maissa, joiden perustuslaki on varsin samanlainen kuin USA:ssa, vastaavien normien puute on johtanut siihen, että vallanpitäjät ovat vaihtaneet korkeimman oikeuden jäsenet mieleisikseen ja kyenneet tämän jälkeen toimimaan varsin vapaasti laista välittämättä. Demokraattisesti valitut presidentit ovat onnistuneet muuttumaan näillä keinoin autoritäärisiksi johtajaksi ilman väkivaltaista vallan anastamista. USA on kehittymässä kirjoittajien mukaan samaan suuntaan.

Viimeiset vuosikymmenet USA:ssa erityisesti republikaanit, mutta myös demokraatit, ovat alkaneet leimata kilpailevan puolueen poliitikot suorastaan rikolllisiksi ja epäisänmaallisiksi. Demokraattien identiteettipolitiikan ja valkoisen miespuolisen väestön demonisoinnin – tai vähintäänkin valkoisten miesten ongelmien sivuuttamisen – destruktiivisuutta Levitsky ja Zigblatt tosin eivät tunnu näkevän.

Puolueet suhtautuvat toisiinsa ei niin kuin kilpailijoihin vaan pikemmin kuin vihollisiin, joita vastaan kaikki lain kirjaimen sallimat keinot ovat hyväksyttäviä. Kirjoittamattomista normeista ei enää välitetä, koska yhteiset normit edellyttävät tiettyä yhteisöä, joka jakaa osittain samat arvot ja jonka jäsenet ristiriidoista huolimatta kokevat tiettyä yhteenkuuluvuutta.

USA:ssa yhteenkuuluvuuden tunne on viisikymmenluvulta tähän päivään romahtanut ja polarisaatio kasvanut räjähdysmäisesti. Kirjoittamattomista laeista ei käytännössä enää välitetä, mikä johtaa yhteiskunnan toimivuuden alenemiseen.

Mielipidetiedustelut osoittavat, että puolueiden välinen vihamielisyys on kasvanut voimakkaasti. Tämän ilmiön juuret ovat puolueiden sisäisessä yhtenäistymisessä, joka alkoi 1960-luvulla. Suurimman osan 1900-lukua puolueissa oli ideologisesti seinät leveällä ja katto korkealla […]. Demokraattisessa puolueessa oli New Deal -liberaaleja, ammattiyhdistysväkeä, toisen ja kolmannen sukupolven katolilaisia ja afroamerikkalaisia mutta myös konservatiivisia valkoisia Etelästä… Republikaaneissa oli koillisen liberaaleja ja keskilännen ja lännen konservatiiveja. Evankeliset kristityt kuuluivat melko tapapuolisesti molempiin puolueisiin […]. Koska puolueet olivat niin heterogeenisia, polarisaatio oli [puolueiden välillä] paljon alhaisempaa kuin nykyaikana.

Polarisaation synty

Mutta millaisissa oloissa USA:ssa 50-luvulla vallinnut korkea yhteishenki alun perin syntyi ja miksi se alkoi 60-luvulta lähtien alkoi nakertua?

USA oli sisällissodan jälkeen hyvin jakautunut maa. Kun etelä hävisi taistelun, mustat saivat äänioikeuden ja sitä myötä vahvan aseman etelävaltioiden politiikassa. Etelän valkoiset äänestivät demokraatteja ja mustat republikaaneja. Kun etelän miehitys päättyi, pohjoisen kontrolli etelävaltioista lopetettiin eräänlaisena hyvän tahdon eleenä. Etelävaltioiden kongressien annettiin rauhassa luoda lakeja, joilla lukutaidottomien – käytännössä mustien – äänioikeus vietiin ja valkoiset onnistuivat uudelleen monopolisoimaan vallan. Etelävaltioissa pääsi vallalle se mitä nykyliberaalit kutsuvat termillä rakenteellinen rasismi. Syntyi käsite ”etelän demokraatit”. Samalla kun etelässä rasismi institutionalisoitiin, polarisaatio koko Yhdysvaltojen tasolla aleni ja yhteiskunnan toimivuus parani voimakkaasti.

Itse asiassa Etelän rasismin institutionalisointi ei ollut ainoa ilmiö lajissaan. 1900-luvun alkupuolella USA:n eliitti tajusi, että köyhien proletarisoituminen oli synnyttänyt niin sanotun vallankumouksellisen tilanteen, jossa työväenluokka alkoi radikalisoitua ja etsiä mallia Neuvostoliitosta. Eliitti ratkaisi ongelman rajoittamalla maahanmuuttoa ja sitä kautta työn tarjontaa, mikä johti työväestön palkkojen nousuun. Osana tätä progressiivisen kauden politiikkaa vähemmistöjen yhdenvertaista kohtelua purettiin muun muassa rajoittamalla heidän pääsyään työmarkkinoille ja korkeakouluihin.

Referoin aiemmin Sarastuksessa professori Peter Turchinia:

Progressiivinen aika paransi valkoisen työväestön asemaa mutta vahvisti rotusortoa. Progressiivisen ajan suurista uudistajapresidenteistä mm. Woodrow Wilson on leimautunut nykyaikana rasistiksi ja hänen nimeään kantavien julkisten laitosten nimiä on haluttu muuttaa. Wilsonista on haluttu tehdä suorastaan täydellinen epähenkilö. Progressive Eran poliitikkojen “pimeää puolta” on toisaalta haluttu myös ymmärtää ajalle tyypillisenä. “Kaikkihan silloin kannattivat eugeniikkaa ja olivat rasisteja”. Todellisuus Wilsonista on kuitenkin Turchinin näkökulmasta pikemmin se, että rasismin lisääminen, kartellien murskaaminen ja työväestön aseman parantaminen oli osa eheätä poliittista ohjelmaa, jonka eheää luonnetta nykyajan ihmisen on vain vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Kun 60-luvulla alkanut kansalaisoikeusliike tuomitsi rakenteellisen rasismin, alkoi prosessi joka johti lopulta useiden askelien kautta äärimmäiseen polarisaatioon. Kirjan liberaalit kirjoittajat Levitsky ja Ziplattt näkevät asian niin, että polarisaatio oli hinta rotujen välisestä tasa-arvosta, mutta se hinta piti heidän mielestään maksaa:

Kansalaisoikeusliike, joka kulminoitui vuoden 1964 kansalaisoikeuslakina ja vuoden 1965 äänioikeuslakina […] ei ainoastaan demokratisoinut Etelää vaan aloitti prosessin […] joka on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Kansalaisoikeuslaki, jota demokraattien presidenttiehdokas Lyndon B. Johson kannatti ja republikaanien presidenttiehdokas Barry Goldwater vastusti, määritteli demokraatit kansalaisoikeuspuolueeksi ja republikaanit rodullisen status quon puolueeksi.

Etelän valkoiset siirtyivät kannattamaan republikaaneja. Mutta samaan aikaan republikaanit menettivät etelän mustien ja koillisen liberaalien äänet demokraateille.

Ensi kertaa yli vuosisataan puoluejäsenyys ja ideologia alkoivat korreloida voimakkaasti. Vuoteen 2000 mennessä puolueiden seinät eivät enää olleet kaukana toisistaan eikä katto korkealla. Puolueiden ideologinen päällekkäisyys oli hävinnyt kokonaan.

Ideologisesti suuntautuneelle ihmiselle ideologian ja puoluejäsenyyden voimakas korrelaatio kuullostaa tietysti luonnolliselta. Ideologisesti suuntautunut ihminen ei nimittäin tajua, että politiikan ideana ei ole ideologinen taistelu, vaan yhteisten asioiden hoito, mikä ei koskaan onnistu ilman yhteistyötä.

En väitä, että kellon kääntäminen kansalaisoikeusliikettä edeltävään aikaan on ratkaisu USA:n ongelmiin. USA:n sodanjälkeinen kulta-aika, jota leimasi toimiva demokratia, alhainen polarisaatio, suhteellisen alhaiset luokkaerot ja rakenteellinen tai faktuaalinen rasismi, ei todennäköisesti palaa. Polarisaatio-ongelma on todennäköisesti ratkaistava uusin keinoin. Levitsky ja Ziplatt ehdottavat joitakin keinoja, kuten paluuta kilpailjoiden suvaitsevaisuuteen.

Polarisaatio etenee todennäköisesti vielä jonkin aikaa, kunnes tapahtuu jokin todennäköisesti kaoottinen murros, joka ajan myötä murskaa polarisaation. Suomessa murros oli talvisota. Uudempi esimerkki on Chile: Chilessä murros oli Levitskyn ja Ziplattin mukaan Augusto Pinochetin johtama sotilaskaappaus.

Sotilasvallan päättymisen jälkeen chileläiset poliitikot ovat ymmärtäneet, että keskinäinen taistelu johtaa vääjäämättömään katastrofiin. Chilen demokratia onkin tällä hetkellä mallikelpoisen toimiva.

[Pitkän keskinäisen epäluulon jälkeen] poliitikot alkoivat keskustella [muiden puolueiden poliitikkojen kanssa]. […] Kristillisdemokraattisen puolueen johtaja Patricio Aylwin alkoi osallistua kokouksiin, joissa oli lakimiehiä ja akateemisia ihmisiä eri puolueista. Lakimiehet olivat usein sattumalta tutustuneet toisiinsa oikeussaleissa puolustaessaan sotilashallinnon ottamia poliittisia vankeja. Nämä ”Ryhmä 24:n” tapaamiset olivat epämuodollisia kohtaamisia jäsenten kotona, mutta Aywlwinin mukaan ”ne alkoivat luoda luottamusta meidän, jotka olimme olleet vihollisia, välille”.

Lopulta chileläinen demokratia nousi tuhkasta paljon sotilasdiktatuuria edeltävää aikaa ehompana. Sotilasjuntan kehittämä markkinaehtoinen talouspolitiikka säilytettiin osana chileläistä konsensusta, mutta samaan aikaan vahvistettiin sosiaalipolitiikkaa. Asioista keskusteltiin aina opposition kanssa ennen päätöksiä. (Toki pitää muistaa, että kuten mikään ratkaisu, chileläinen konsensuskaan ei kestä ikuisesti – tämä on ihmisyhteisöjen tragedia, mitä ideologisesti suuntautunut ihminen ei yleensä tajua.)

Tärkeää ei ole vain määritellä hyvä poliittinen ohjelma vaan myös kyky toimia yhteistyössä muiden kanssa. Suomessa 30-luvulla kirkastui ymmärrys yhteistyön voimasta – varsinkin maalaisliitolainen pääministeri ja presidentti Kyösti Kallio ajoi sisällissodan haavojen umpeuttamista ja polarisaation nujertamista.

Myös Akateemisen Karjala-seuran puheenjohtaja Elmo Kaila ymmärsi vasemmistolaisten demonisoinnin vaaran. Kailan mielestä sota Suomen ja Venäjän välillä oli tulevaisuudessa väistämätön, ja sitä ennen piti kansa eheyttää ja puolustusvoimia vahvistaa ja hankkia niille kansan tuki. Siksi Kaila vastusti suojeluskunnissa esiintyvää sosiaalidemokraattien vastaista oikeistosuuntausta ja halusi koota myös työväestöön kuuluvat suomalaiset suojeluskuntien riveihin. Kaila ryhtyikin mielipidemuokkaukseen asiamiesverkkonsa kautta, ja lisäksi hän vaikutti rivimiesten mielipiteisiin ensin Suojeluskuntalaisen Lehden päätoimittajana 1919–1923 ja sitten Sanan ja Miekan päätoimittajana 1924−1926. Kaila lähestyi poliittisesti myös aiempaa monarkiataistelun aikaista vastustajaansa Maalaisliittoa ja sen johtajaa Santeri Alkiota. Samalla tämä uusi ohjelma johti Kailan pesäeroon entisestä tsaarin kenraalista Mannerheimista.

Vastapuolen demonisointi on kallista puuhaa nykymaailmassakin. Sitä pitäisi harrastaa vain äärimmäisessä tapauksessa. Suomessa tarvitsemme erityisesti yhteistyötä hyvinvointiyhteiskunnan turvaamisessa, Venäjän ja islamin uhan torjunnassa ja ympäristöongelmien ratkaisussa.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

%d bloggaajaa tykkää tästä: