SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Tahdosta valtaan

M. A. MERETVUO

Friedrich Nietzschen postuumisti julkaistu Der Wille zur Macht, Tahto valtaan, on yksi länsimaisen filosofian kaltoin kohdelluimpia kirjoja. Sitä on parjattu lähes väärennetyksi, haluttu unohtaa ja syytetty kansallissosialistien edesauttamisesta valtaan 1930-luvun Saksassa. Vaikka tahto valtaan on yksi Nietzschen filosofian kantavia käsitteitä, ja vaikka hänen tunnustetaan yleisesti olevan yksi länsimaisen sivistyksen suurista ajattelijoista, ei teoksen kääntämistä esimerkiksi suomeksi ole tiettävästi koskaan edes harkittu. Avaan tässä kirjoituksessa teoksen sisältöä, pyrin kumoamaan sitä kohtaan esitettyjä väitteitä sekä paljastan todelliset syyt siihen, miksi nykyihmisen on niin vaikea hyväksyä teosta ja sen käskyä kaikkien arvojen uudelleenarvioinnista.

Mikäli muistan oikein, olin 17-vuotias lukiessani ensimmäisen kerran Nietzschen Hyvän ja pahan tuolla puolen ja 21-vuotias saadessani äidiltäni syntymäpäivälahjaksi hänen mestariteoksensa Näin puhui Zarathustra. Olen vuosien varrella lukenut Zarathustran ainakin viisi kertaa, saaden jokaisella kerralla teoksesta jotakin uutta. Teos, sen kirjoittaja ja hänen muut kirjoituksensa ovat ajan myötä nousseet silmissäni suorastaan ylimaalliseen asemaan – termi, jota Nietzsche ei varmasti itse olisi hyväksynyt.

Nietzschestä kirjoittaminen on ollut suunnitelmissani pitkään mutta olen arastellut tarttua niin suureen aiheeseen. Lisäksi vaarana on aiheen monitulkintaisuus. Aina, kun Nietzschen kirjoituksiin liittyvät teemat tulevat esille netin filosofiaan liittyvillä keskustelupalstoilla, saa aiheesta avauksen tehnyt kirjoittaja vastaukseksi lukuisan joukon toisistaan sisällöllisesti poikkeavia, mutta saman viestin sisältäviä vastauksia: ”Olet ymmärtänyt aivan väärin, Nietzsche ei tarkoittanut mitään tuollaista puhuessaan Jumalan kuolemasta / yli-ihmisestä / herramoraalista / ikuisesta paluusta.” Välttääksemme tämän sudenkuopan, on syytä korostaa, että vaikka olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman uskollinen alkuperäistekstille ja supistamaan omat näkemykseni minimiin, sisältää Nietzschen käsitteleminen väistämättä aina jonkin verran tulkintaa. Jos lukija on eri mieltä jostakin alla olevasta, hän on vapaa esittämään oman näkemyksensä sillä varauksella, että esittäessään näkemyksensä totuutena eikä tulkintana, hän tulee samalla esittäneeksi itsensä typeryksenä.

Nietzsche syntyi Leipzigin lähellä vuonna 1844 ja opiskeli nuoruudessaan filologiaa Leipzigin ja Bonnin yliopistoissa. 24-vuotiaana hänestä tuli Baselin yliopiston professori. Hän julkaisi ensimmäisen teoksensa, Tragedian synnyn, vuonna 1872. 1880-luvun alusta alkaen hän jäi terveydellisistä syistä alkaen eläkkeelle ja omisti elämänsä täysin filosofialle, julkaisten mm. teokset Näin puhui Zarathustra sekä Hyvän ja pahan tuolla puolen. Pian Zarathustran valmistumisen jälkeen hän alkoi työstää teosta, josta olisi tuleva hänen pääteoksensa, magnum opus, joka ilmaisisi hänen ajattelunsa täydellisessä muodossaan. Kirjan sanottiin olevan työn alla vuonna 1886 ilmestyneen Hyvän ja pahan tuolla puolen takakansitekstissä. Hän jatkoi tulevaan teokseensa liittyvien muistiinpanojen kirjoittamista aina syyskuuhun 1888 asti, jolloin hän keskeytti työn ja päätti käyttää siihen asti valmiiksi kirjoitettuja osia mm. Antikristuksessa ja Epäjumalten hämärässä. Tammikuussa 1889 Nietzsche joutui mielensä menettäneenä sairaalahoitoon, jossa hän kuoli vuonna 1900.

Nietzschen filosofialla on ollut kiistaton asema länsimaisessa ajattelussa, ja varsinkin moraalifilosofiassa jo hänen eläessään. Moraalifilosofiassa Nietzschen ansioksi voidaan laskea kysymys siitä, miksi ihmisen ylipäätään tulisi olla moraalinen. Hän kritisoi uskontoja voimakkaasti juuri sen vuoksi, että ne ruokkivat ihmisissä velvoittavaa ja kyseenalaistamatonta orjamoraalia, kun taas hänen ihanteensa mukaisella yli-ihmisellä olisi tarpeeksi vahvuutta asettaa itse uusia arvoja. Tätä hän kutsui termillä herramoraali. Hyvän ja pahan käsitteet liittyivät heikkojen ihmisten suosimaan orjamoraaliin, kun taas jalojen herramoraalille oli ominaista jaotella asiat hyvä-huono -akselilla.

Ikuisen paluun teemaa on viime vuosina tehty tutuksi mm. Rustin Cohlen hahmon kautta True Detective – TV-sarjassa. Nietzschelle ikuinen paluu, jossa ihminen joutuu elämään saman elämän aina uudelleen samanlaisena, ei kuitenkaan (väitetysti) ollut kosminen totuus vaan enemmänkin ajatusleikki. Siinä vahvan ihmisen mielenlujuus punnitaan kysymyksellä, olisiko hän valmis elämään elämänsä uudelleen sellaisenaan, kaikkine suruineen, vaikeuksineen ja tuskineen, vahvan ihmisen vastauksen ollessa kyllä – eikä vain valmis, vaan suorastaan janoavan sitä.

Valtaan ja vallanpyrkimykseen liittyvää teemaa Nietzsche alkoi kehitellä jo 1880-luvun taitteessa, jolloin se esiintyi ensimmäistä kertaa termillä Machtgelüst teoksessa Der Wanderer und sein Schatten. Tahto valtaan, jonka piti olla hänen pääteoksensa tärkein teema, ei suinkaan tarkoita samaa kuin vallantahto. Muistiinpanoissaan hän on jopa todennut, että vallantahtoisuus on usein osoitus sisäisestä heikkoudesta. Kyse ei siis ole niinkään vallasta toisten yli, vaan ennen kaikkea itsensä yli, ja se kytkeytyy oleellisesti käsitteeseen yli-ihmisestä. Se on niin oleellinen osa Nietzschen ajattelua, että hänen muiden teemojensa ymmärtäminen olisi mahdotonta ilman sen ymmärtämistä. Hän ei nähnyt tahtoa valtaan vain ihmiseen liittyvänä ominaisuutena vaan kaikkien luonnonilmiöiden taustalla vaikuttavana voimana. Ihmisen kohdalla hän katsoi sen ilmenevän luomisvoimana ja tahtona toteuttaa itseään pelkän hengissä säilymisen sijaan. Itsesäilytysvietti oli siten seurausta tahdosta valtaan, ei sen syy. Tahto valtaan, kuten muutkin Nietzschen filosofian teemat, on niin laaja ja monitulkintainen, että en edes yritä esittää sitä tässä tyhjentävästi. Sitä on vuosikymmenten saatossa tulkittu niin filosofian, psykologian kuin biologiankin kontekstissa. Aiheesta on kirjoitettu monia hyviä tutkimuksia, joihin kehotan lukijaa tutustumaan.

Nietzschen kuoltua vuonna 1900 hänen sisarensa Elisabeth Förster-Nietzsche omisti veljensä teosten oikeudet ja ryhtyi kokoamaan kesken jääneistä muistiinpanoista eheää kokonaisuutta. Ensimmäinen versio tämän työn tuloksista ilmestyi jo seuraavana vuonna. Vaikka emme koskaan saa tietää, olisiko Nietzsche itse hyväksynyt syntynyttä teosta, voidaan sitä pitää onnistuneena esityksenä ja monellakin tavalla hänen ajattelunsa kulminaatiopisteenä. Teoksen sivuilla monet hänen muissa kirjoituksissaan sivuamat teemat nihilismistä kristinuskon kritiikkiin saavat selkeän ja lopullisen muotonsa. ”Tämä maailma on tahtoa valtaan – eikä mitään muuta”, kirja julistaa. Tästä syystä länsimaiden arvopohja osoittautuu vääräksi, sillä se on pohjautunut heikkojen ihmisten tahtoon – ei valtaan, vaan tahtoon selvitä. Siten länsimaiden kristinuskoon perustuva arvopohja epäonnistuu rohkaisemisessa luovuuteen, ja näkee konfliktien ja taistelun täyttämän maailman lannistavana. Nietzsche peräänkuuluttaakin pakanallisempaa, karkeampaa ja aggressiivisempaa suhtautumista arvoihin, sillä ymmärryksen tahdosta valtaan tulisi saada meidät tuntemaan olevamme entistä enemmän kotonamme konfliktien täyttämässä kosmoksessa. Tämä kaikki edellyttäisi kirjan päätarkoituksen täyttymistä, joka on kaikkien arvojen uudelleenarviointi. Ja juuri tämä haaste – liian suurelta ja pelottavalta lukijan silmissä näyttäytyvä haaste, on todellinen syy siihen, miksi Der Wille zur Macht on pyritty unohtamaan ja sen sanoma mitätöimään.

Koska oikeastaan kukaan kirjaa lukenut ei ole ollut tarpeeksi vahva myöntääkseen omaa heikkouttaan sen edessä, on kehitetty neljä pääasiallista argumenttia, joiden perusteella Der Wille zur Macht on pyritty mustamaalaamaan:

1. Kyseessä ei ole koherentti teos vaan kokoelma muistiinpanoja vuosien varrelta.

2. Nietzsche itse luopui yrityksestä järjestää muistiinpanot kirjaksi eikä halunnut niitä julkaistavan.

3. Hänen siskonsa Elisabeth muokkasi muistiinpanot mielensä mukaiseksi kokoelmaksi saadakseen niistä tukea omalle, antisemitistiselle ajattelulleen.

4. Tämän seurauksena kansallissosialistit ottivat kirjan ”raamatukseen” 1930-luvulla.

Jotta kenellekään ei jäisi epäselvyyttä asioiden todellisesta luonteesta, käsittelen kaikkia edellä mainittuja argumentteja yksitellen. Ensimmäinen argumentti pitää tietenkin sinänsä paikkansa, mikä tulee huomioida kirjaa lukiessa. Tietääkseni missään kirjan painoksessa ei kuitenkaan väitetä muuta kuin että kyseessä on kokoelma muistiinpanoja, jotka on postuumisti järjestelty kokonaisuudeksi. Argumentti ei sinänsä vähennä kirjoituksen sisällöllistä merkitystä, sillä jokainen sana ja lause ovat Nietzschen kirjoittamia, mistä huolimatta argumenttia usein yritetään esittää kirjan sisällön väheksymiseksi.

Toinen argumentti ei pidä lainkaan paikkaansa, vaikka väitettä esitetään usein mm. Nietzscheä koskevissa artikkeleissa ja TV-dokumenteissa. Hän kyllä jätti kirjoitukset asuntoonsa lähtiessään syksyn tullen Sveitsistä, mutta niin hän oli jättänyt kaikki muutkin kirjoituksensa aiempina vuosina, palatakseen niiden pariin taas seuraavana vuonna. Väitettä siitä, että hän olisi pyytänyt vuokraisäntäänsä polttamaan muistiinpanot, voidaan pitää tuulesta temmattuna. Sen sijaan on totta, että hän turhautui projektiinsa ja käytti joitakin osia muistiinpanoista mm. kirjoittamalla ostoslistaa niiden päälle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi torjunut kirjoittamansa, hylännyt sen sisällön tai katunut sitä, kuten toisinaan yritetään esittää. Se tarkoittaa ainoastaan, että hän väsyi ja turhautui liian suurelta tuntuvan urakan edessä – tuttu tunne kaikille kirjallista työtä tekeville. Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän olisi halunnut kirjoituksiaan julkaistavan, mikäli olisi kyennyt saattamaan loppuun niiden järjestämisen teokseksi.

Kolmas argumentti on puolitotuus, sillä Nietzschen sisarella Elisabethilla oli itse asiassa lähes mitätön rooli muistiinpanojen käytännön järjestelyssä kirjaksi, sen työn teki nimittäin Nietzschen ystävä Heinrich Köselitz kumppaneineen. Kolmannen argumentin seurauksena syntynyt neljäs on siten auttamattomasti virheellinen, sillä kuten kansallissosialistinen ideologi Ernst Krieck tuolloin ironisesti kirjoitti: ”Kaiken kaikkiaan Nietzsche vastusti niin sosialismia, nationalismia kuin rotuajatteluakin. Ilman näitä seikkoja hänestä olisi voinut tulla hyvä kansallissosialisti.” Vaikka kirjan filosofiaa arvostettiin 1930-luvun Saksassa, eivät kansallissosialistit siten missään kohtaa kuvitelleet sen olevan oman ideologiansa ”oppikirja”. Ja miten olisi voinut ollakaan, olihan kirjoitukset järjestelty kokoelmaksi yli 20 vuotta ennen kuin kansallissosialismia oli edes olemassa!

Miksi teos sitten on niin vaikea pala nieltäväksi? Jos Tahto valtaan -kirjan teksteistä olisi poimittava kaikkein oleellisin viesti, olisi se Nietzschen hyökkäys sitä heikkouden ihannointia vastaan, josta näyttää tulleen yksi modernin maailman leimaavimmista piirteistä. Käsite hyvyydestä on punottu yhteen heikkouden kanssa, minkä Nietzsche osoittaa siteeraamalla erästä intiaanipäällikköä Samuel White Bakerin kirjoituksissa: ”Kaikki hyvät ihmiset ovat heikkoja. He ovat hyviä, koska eivät ole tarpeeksi vahvoja ollakseen pahoja”. Heikkouden tuhoavan voiman Nietzsche havainnollistaa konkretisoituvan ”heikkojen ja keskinkertaisten taipumuksena tehdä vahvoista itsensä kaltaisia vetämällä heidät alas omalle tasolleen”. Välineenä tähän heikot ovat käyttäneet moraalista tuomitsemista, ja nyt alamme päästä asian ytimeen.

Hyvän ja pahan käsitteiden absurdius on itsestään selvää kenelle tahansa Nietzschen tuotantoon tutustuneelle, mutta tuodaksemme asian epistemologisesta pohdiskelusta sosiaalisen arkielämän tasolle, meidän tulee runnoa hyveenä pidettäviä asioita sillä ”vasaralla”, jolla Nietzsche rakensi filosofiaansa. Otetaan esimerkiksi myötätunnon hyve. Eikö se olekin yksi arvostetuimpia inhimillisiä luonteenpiirteitä, jonka katsotaan olevan yksi syy siihen, että ihmiskunta ylipäätään on säilynyt hengissä? Myötätuntoa pidetään edellytyksenä sille, että äiti huolehtii lapsestaan, aikuinen vanhuksista, ja ihminen ylipäätään lähimmäisistään. Kuitenkin Nietzschen mukaan ”myötätunto hyveenä on vaarallisempi kuin yksikään pahe”, sillä se estää käytännössä luonnonvalinnan toiminnan, joka on kuona-aineksen poistaminen lajin geeniperimästä. Kyllä, luitte oikein! Juuri nämä lauseet ovat niitä syitä, miksi Der Wille zur Mahct on niin vaikea teos meille humanistiseen tasa-arvoon opetetuille nykyihmisille. Modernille ihmiselle on nimittäin kerrassaan käsittämätöntä, että lajissamme voisi olla sellaista kuin kuona-aines, sillä sehän tarkoittaisi, että kaikki eivät olekaan tasa-arvoisia.

Myötätunnon taustavaikuttimena Nietzsche näkee yksilön itsesäilytysvaiston, jonka kautta pääsemme niihin syihin, joiden vuoksi hän hyökkäsi kristinuskoa vastaan:

Suojellessaan toisiaan jokainen yksilö säilyy hengissä pidempään. Tämä on moraalitonta ja rikos elämää vastaan. Todellinen filantropia vaatii ihmisuhrausta lajin hyväksi, ja kristinuskon vaatimushan on juuri se, että ketään ei saa uhrata.

Nietzschen näkemys on pettämätön, sillä olihan kristinusko asettanut nimenomaan yksilön lajin edelle: yksilöllisen sielun, jonka puolesta vain Kristus oli uhrattu, ja tehty siten kaikki muut uhrit tarpeettomiksi. Tämä aiheutti valtaisan egoismin kasvun aina yksilöllisen sielun kuolemattomuuden tavoitteluun asti, mikä puolestaan aiheutti vaaran lajin selviämiselle:

Yksilöiden kohtelu tasa-arvoisina vaarantaa lajin olemassaolon. Kristinusko vastustaa siten luonnonvalintaa. Jos rappeutunutta ja sairasta kohdellaan samoin kuin tervettä, luonnollinen kehitys vaarantuu ja luonnottomuudesta tulee laki… Lajin etu vaatii heikkojen ja rappeutuneiden uhraamista, eli juuri niiden, jotka kristinusko nosti valtaan. Se hyödynsi heikkojen vahvaa itsesuojeluvaistoa ja juuri tätä on kristillinen filantropia: heikkojen solidaarisuutta, ja sen altruismi ei ole muuta kuin kollektiivista egoismia.

Se, mitä Nietzsche siis vaatii, on uhraaminen ja uhrautuminen suuremman kokonaisuuden puolesta. Koska tämä vaatisi yksilöltä äärimmäistä vahvuutta, ja koska suurin osa ihmisistä on heikkoja, olemme tilanteessa, jossa demokratian ja ihmisoikeuksien nimissä heikot hallitsevat vahvoja:

Alemmat ihmiset, lauma ja massat, muodostavat yleismaailmallisia arvoja omista tarpeistaan. Tällä tavalla koko olemassaolo vulgarisoituu. Massojen hallitessa ne samalla tyrannisoivat luonteeltaan poikkeavia, jotta nämä menettäisivät uskon itseensä ja muuttuisivat nihilisteiksi… Lauma suhtautuu aina kielteisesti hierarkiaa kohtaan ja suosii tasapäistäjiä. Se on vihamielinen, tekopyhä, pelkurimainen ja kateellinen kaikkia vahvoja yksilöitä kohtaan. Lauman sisäänrakennettu luonne on aina taantumuksellinen: siinä ei ole mitään luovaa. Hyväksyttävät tunteet tavalliselle ihmiselle ovat sen omat turvallisuuden ja tasa-arvon tunteet, joiden kautta se ylistää omaa luonnettaan ja saa siten rauhan. Tämä kaikki naamioidaan hienoihin sanoihin, ja näin syntyy moraali.

Tässä kohtaa tulee kiinnittää huomiota Nietzschen näkemykseen nihilismistä ominaisuutena, jonka lauma on aiheuttanut vahvoille yksilöille. Tämä on erittäin tärkeää, sillä Nietzscheä on virheellisesti syytetty nihilistiksi. Se on sama kuin syyttäisi diagnoosin tehnyttä ja lääkkeen määrännyttä lääkäriä sairaaksi vain sillä perusteella, että hän on tunnistanut taudin oireet ja syyn! Nietzschelle nihilismi tarkoittaa ”korkeampien arvojen heikkenemistä”. Silti Der Wille zur Macht ei kuitenkaan sisällä varsinaista historiallista kuvausta arvojen heikkenemisestä ja rappiosta; Nietzsche ei ollut kiinnostunut siitä ilmiönä vaan perustavanlaatuisena, länsimaisen sivilisaation sisäisenä logiikkana.

Kohtaamme näin koko teoksen punaisen langan eli kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin välttämättömyyden, sillä korkeimpien arvojen heikettyä ja maailman tultua arvottomaksi, tulee väistämättä eteen arvojen arvioiminen ja asettaminen uudelleen. Koska Nietzsche puhuu nihilismistä nimenomaan länsimaiden historiaan liittyvänä asiana, kytkeytyy vanhojen arvojen rappeutuminen ja uusien asettamisen välttämättömyys hänen teoreemaansa Jumalan kuolemasta. Nietzschen logiikalle on löydettävissä historiallista todistusaineistoa kun havaitaan, että kreikkalaisessa kulttuurissa aikoinaan vallinneet arvot – kunnia, velvollisuudentunto ja rohkeus taistelukentällä – vaihtuivat kristinuskon myötä nöyryyteen, hyväntahtoisuuteen ja pasifismiin. Tämä fakta olisi niiden syytä muistaa, jotka ylistävät nykyisiä arvoja ”universaaleina” ja kyseenalaistamattomina.

Lukiessa Tahtoa valtaan, tulee väistämättä pohtineeksi 1900-luvun alun traditionalistien Nietzscheltä saamia vaikutteita. Kirjan filosofian mukaan elävä ihminen tuo mieleen Julius Evolan ”sielun aristokraatin”, ja itse asiassa Evola ruotiikin laajasti Nietzscheä Cavalcare la tigressa. René Guénonin La Crise du monde moderne on puolestaan täynnä kohtia, jotka ovat kuin suoraan Nietzscheltä, mutta käytännönläheisemmälle tasolle tuotuna:

Tasa-arvoa ei voi olla olemassa koska kaksi eri olentoa ei voi samassa hetkessä olla täysin samanlaisia… Oleellisin argumentti demokratiaa vastaan on se, että korkeampi ei voi syntyä alemmasta eikä suurempi voi olla seurausta pienemmästä. Tämä on matemaattinen totuus, jota ei voi kiistää… Demokratia uhraa vähemmistön enemmistön edessä: eliitin massan edessä. Se perustuu egalitarismiin ja on siten elitismin ja aristokratian negaatio… Humanismin myötä maailma sekularisoitui; se pienensi kaiken merkittävän vain ihmiseen, mikä taas aiheutti sivilisaatioiden vajoamisen alas.

Nietzschen yhdistäminen traditionalismiin on vaikeampaa kuin toisinpäin, mikä johtuu yksinkertaistetusti sanottuna hänen ateismistaan. Evola onnistuu kuitenkin poimimaan Nietzschen filosofiasta ehkäpä kaikkein oleellisimman yhteyden traditionalismiin, nimittäin teeman Jumalan kuolemasta ja arvojen merkityksen menettämisestä, sekä tätä seuraavasta arvojen uudelleen asettamisesta ja tulevasta yli-ihmisestä. Traditionalismissa tämä sama teema voidaan nähdä teoriana viimeisestä ajasta, Kali Yugasta, sekä sitä seuraavasta uudesta Kulta-ajasta. Lisäksi Nietzschen ateismi ei ole aivan yksiselitteinen asia. Tämä on kuitenkin toisen keskustelun aihe, ja sitä on pohtinut mm. Lennart Svensson kirjassaan Borderline: A Traditionalist Outlook for Modern Man. Nietzschen ja Evolan ajattelun välistä suhdetta on käsitellyt mm. Collin Cleary artikkelissaan Evola’s Nietzschean Ethics: A Code of Conduct for the Higher Man in Kali Yuga.

Nihilistin lisäksi Nietzscheä on syytetty pessimistiksi, mihin syytökseen Der Wille zur Macht myös antaa tarkennetun näkökulman. Nietzschen mukaan moderni pessimismi ei nimittäin ole olemassaolon pessimismiä, vaan modernin maailman pessimismiä: rappeutuneen, heikoista yksilöistä muodostuvien laumojen hallitseman maailman kohtaamisesta syntyvää pessimismiä. Myös ikuisen paluun teema on eräänlaista pessimismin ylittämistä, sillä siinä on kyse elämän vahvistamisesta kaikkine iloineen ja suruineen, ja juuri tähän heikot eivät kykene. Koska moderni ihminen on ”korottanut kaiken, mikä tuottaa, opettaa ja tartuttaa heikkoutta, on nollana olemista tehty hyve, ja jokaiselle nollalle on annettu yhtäläiset oikeudet”. Niin tuskallista kuin tästä muodostuva matemaattinen yhtälö onkin, ei sitä selvemmin voisi sanoa: ”nollien summa on aina edelleen nolla”, mikä käytännössä merkitsee kaiken luovuuden katoamista.

Mutta tilanne ei ole täysin toivoton, mikä tekeekin Tahdosta valtaan niin ainutlaatuisen teoksen. Sen viimeisessä osassa Nietzsche nimittäin hahmottelee niitä keinoja, joiden avulla sivistys voisi toipua nihilismin kriisistä, ja viittaa jopa poliittisiin keinoihin. Korkeampi kulttuuri on alkanut rapistua, koska ihmiset ovat itse alistuneet poliittiselle ja taloudelliselle hyväksikäytölle ja tulleet siten vain ”rattaiksi koneistossa”. Kaikki ne keinot, joilla tätä vastaan on yritetty toimia, olivat ne sitten liberaaleja tai sosialistisia, ovat tuomittuja epäonnistumaan, sillä ne perustuvat siihen samaan tasapäistävään egalitarismiin, joka ongelman aiheutti. Ne ovat siten pelkkää sekularisoitunutta kristillisyyttä. Tästä ongelmasta ylitse pääseminen edellyttäisi uudenlaisen aristokratian syntymistä. Tämä uusi kulttuurieliitti hylkäisi egalitaristiset arvot ja sitä ohjaisi tiedostettu ymmärrys tahdosta valtaan.

Se, millä tavoin tämä aristokratia käytännössä muodostuisi, on asia, jota Nietzsche ei valitettavasti meille avaa, mutta itse näen jonkinlaisen meritokratian käytännössä ainoana tienä siihen. Aiheen ulkopuolelta on pakko huomauttaa, että mikäli meritokraattinen yksipuoluejärjestelmä ei olisi toimiva tapa hallita valtiota, ei Kiina olisi onnistunut matkassaan kehitysmaasta maailman johtavaksi talousmahdiksi huolimatta siitä, että sen poliittinen järjestelmä perustuu – ainakin nimellisesti – huonoimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon eli kommunismiin. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten Nietzsche näkisi esimerkiksi Kiinan tämän päivän valtiojärjestelmän: alhaisten massaihmisten pakkovaltana, vallanhimoisten despoottien totalitarismina vai aristokratiana, jossa kyvykkäimmiksi osoittautuneet nousevat hallitsemaan laumoja?

Der Wille zur Macht on niin keskeinen teos Nietzschen ajattelussa, että sen kautta voidaan jakaa suhtautuminen hänen filosofiaansa kahdella tavalla. Ensimmäinen tapa on tarkastella koko hänen tuotantoaan sen valossa, jolloin mm. teemat yli-ihmisestä ja herramoraalista saavat lopullisen muotonsa. Toinen tapa on tarkastella vain hänen muuta tuotantoaan ja torjua Der Wille zur Macht niillä perusteilla, joista edellä kerroin. Jälkimmäinen tapa on helpompi, sillä se ei haasta lukijan ehdollistumia moraalifilosofian ja humanismin kontekstissa tarpeeksi pitkälle, vaan jättää lukijalle mahdollisuuden tehdä kompromisseja. Helppo tie on tietenkin oivallinen valinta niille, jotka tietäen tai tiedostamattaan ovat liian heikkoja katsoakseen Nietzscheä suoraan silmiin ja nähdäkseen mitä kaikkien arvojen uudelleenarviointi ja tahto valtaan käytännön tasolla tarkoittavat – niin yksilön elämässä kuin yhteiskunnassakin.

Kaikki lainaukset ovat kirjoittajan suomentamia.

M. A. Meretvuo on kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut tietokirjan ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia” (2016) sekä romaanin ”Pilvikädet” (2018).

%d bloggers like this: