Riisuttu maa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Vaikka Ukrainan sota on siirtynyt matalan intensiteetin vaiheeseen ja lakannut kiinnostamasta länsimaista mediaa, sen loppu ei ole näköpiirissä. Tämä viesti käy selväksi Valko-Venäjällä syntyneen ja Ukrainassa asuvan Sergei Loznitsan viime vuonna valmistuneesta elokuvasta Donbass. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat separatistien hallussaan pitämälle niin sanotun Donetskin kansantasavallan alueelle vuosina 2014-15, mutta voisivat luultavasti kuvata nykyhetkeä. Mikään olennainen on tuskin muuttunut alueella, josta puuttuu siviilihallinto, kunnollinen infrastruktuuri ja luotettava oikeuslaitos.

Donbass kuvaa elämää miehitetyllä riitamaalla lyhyinä toisiinsa kytkeytyvinä katkelmina. Tarinanpätkät perustuvat silminnäkijälausuntoihin ja internetissä levinneisiin amatöörikuvaajien videoihin. Kyseessä ei ole tavanomainen juoni- ja henkilövetoinen elokuva, vaan mustalla huumorilla ryyditetty ankara poliittinen puheenvuoro. Cannesin festivaaleilla levitetyssä promootiovihkosessa Loznitsa alusti puheenvuoroaan sitaatilla Varlam Shalamovilta:

Lattean sanonnan mukaan historia toistaa itseään ensin tragediana, sitten farssina. Tämä ei pidä paikkaansa. Samat tapahtumat, sama juoni heijastuu vielä kolmannen kerran – vääristyneenä kuvana maanalaisen elämän kaarevasta peilistä. Juoni on mahdoton ja samaan aikaan realistinen, se tapahtuu oikeasti, meidän lähellämme.

Loznitsa vie kameransa kulissien taakse paljastaakseen, että elämä siellä on paljon kummallisempaa, irvokkaampaa ja raaempaa kuin kuvittelemme. Samalla hän tekee härskiä pilaa median avuttomuudesta kaikkialta vyöryvän sumutuksen ja disinformaation edessä. Donbass alkaa asuntovaunusta, jossa näyttelijöitä meikataan ja puetaan. Sitten heidät marssitetaan televisiokameroiden eteen esiintymään paikallisina asukkaina. Myöhemmin päästään seuraamaan poliitikkoa, joka saapuu sairaalaan osoittamaan, että tiedot sairaaloiden ruokapulasta eivät pidä paikkaansa. Hän esittelee säilyketölkkipinoja ja lihaa pursuavia pakastimia, jotka on selvästikin juuri tuotu paikalle. Saksalainen toimittaja haastattelee separatistijoukkojen sotilaita, mutta heidän joukossaan olevat venäläisiin univormuihin pukeutuneet miehet jättäytyvät pois ryhmäkuvasta. Välillä laskeudutaan kommuuniasuntona toimivaan kosteaan pommisuojaan, jossa ihmiset sinnittelevät piittaamatta yläpuolellaan jatkuvasta absurdista teatterista.

Komediallisena alkava elokuva saa hiljalleen yhä painajaismaisempia sävyjä. Kansantasavallan arkeen kuuluu paitsi surrealismi, myös väkivalta: kasarmilta luvatta poistunut separatistisotilas pakotetaan kujanjuoksuun, ukrainalainen sotavanki sidotaan lyhtypylvääseen julkisesti häpäistäväksi. Jälkimmäinen kohtaus tavoittaa tehokkaasti joukkolynkkauksen dynamiikan. Ensin vankia tulee katsomaan joukko nuoria, jotka pilailevat miehen kustannuksella ja räpsivät valokuvia kännyköillään. Sitten paikalle saapuu keski-ikäinen nainen tivaamaan, onko mies mennyt vapaaehtoisena Ukrainan armeijaan. Väkeä kerääntyy yhä enemmän, ja pian kaikki purkavat vankiin sotakärsimysten kerryttämän raivonsa.

Venäjällä Donbass on ennalta-arvattavasti tuomittu ”russofobisena propagandana”. Ukrainassa se on herättänyt ristiriitaisia reaktioita. Jotkut katsojat ovat sanoneet sen antavan inhorealistisen kuvan miehitettyjen alueiden asukkaista ja lisäävän kielteisiä asenteita heitä kohtaan. Loznitsa itse on sanonut, ettei elokuvassa sympatisoida sodan kumpaakaan osapuolta. Hän on halunnut kuvata dehumanisaatiota, järjestäytyneen yhteiskunnan luhistuessa tapahtuvan raaistumisen psykologiaa.

Loznitsan kuvaama raaistuminen ei ole pelkästään sodan seurausta. Sitä on pohjustanut neuvostoaika ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sekasortoisuus. Donbassin ihmiset ovat kasvaneet valtiossa, joka murhasi kymmeniä miljoonia omia kansalaisiaan, istutti eloonjääneisiin syvän keskinäisen epäluottamuksen ja jätti heidät lopulta tyhjän päälle. Kun sota vie sen, mitä sivistyneen yhteiskunnan instituutioista on jäljellä, paljastuvat kyynisyys, apatia ja sadismi. Kulttuurisen rappion kuvauksena Donbass on sukua toiselle kommunismin jälkeisen ajan syväanalyysille, Svetlana Aleksijevitshin dokumenttiromaanille Neuvostoihmisen loppu (2013).

Elokuvan miljöö, Donetskin kansantasavalta, on joukkokokouksineen ja iskulauseineen jonkinlainen jälkilämmitetty versio neuvostoyhteiskunnasta. Mutta siltä puuttuvat sekä todellinen yhteiskuntajärjestys että positiiviset ihanteet. Se on epävaltio, jota hallitsevat mafiamaiset sotilasorganisaatiot ja jossa yhteistä identiteettiä tekohengitetään menneen suuruuden haikailulla ja vihollisiin kohdistuvalla raivokkaalla katkeruudella. Elämä siellä voi olla vain traagista farssia tai farssimaista tragediaa.

Väistämättä herää kysymys, voisiko Donbass kuvata myös sitä osaa Euroopasta, joka välttyi sosialismin kokeilulta. Piteleekö se myös meidän edessämme peiliä, jossa heijastumme laista ja järjestyksestä riisuttuina? Suoria yhtäläisyyksiä tuskin voi vetää, koska historialliset polut ovat niin erilaiset. Oma kulttuurinen rappiomme on erilaista, ja vajoaminen raakalaisuuteen näyttäisi täällä todennäköisesti toisenlaiselta. Sitä on hiljattain hahmoteltu toisessa tuoreessa elokuvassa, Gaspar Noén Climaxissa, jonka arvostelin aiemmin tänä vuonna. Mutta itsetarkastelun aihetta Loznitsan elokuva antaa myös läntiselle katsojalle. Entinen itäblokki ja entinen länsiblokki ovat molemmat eri tyyppisen nihilismin vaurioittamia, eikä kummallakaan ole helppoa tietä ulos.

Arvostan suuresti sitä melkein itsetuhoista rehellisyyttä, jolla Loznitsa puhkoo oman maansa mätäpaiseita. Hän suorittaa tehtävänsä lakonisesti, liioittelematta, antaen kauhun ja naurun kummuta tapahtumista itsestään. Lähestymistavan kiteyttää pikkupoika, joka esittelee tv-kuvaajalle perheensä asumuksena toimivaa pommisuojaa: ”Tässä on pöytä, tässä on lamppu, tässä on ihminen.” Kenties historian ja nykyhetken fyysinen ankaruus ei anna muuta mahdollisuutta kuin katsoa suoraan peiliin ja raportoida näkemänsä. Ainakin itäisestä Euroopasta näyttää tulevan puhuttelevinta yhteiskunnallisesti kommentoivaa elokuvaa tällä hetkellä.

–

Sergei Loznitsan elokuva ”Donbass” esitettiin Suomessa Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla syksyllä 2018. Sitä on saatavilla ainakin Helsingin Filmihullu-elokuvaliikkeestä.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot” (2018). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.